Turskaa paperissa

Viikonloppuna söimme erään aterian alkuruokana kantarellikeittoa. Olin valmistellut jo pääruoan paperipakettiin ja kuumentanut uunin ja laittettuani alkuruokalautaset tiskariin, nostin pääruoan uuniin kypsymään. Otin ohjeen täältä, mutta unohdin siitä kokonaan tomaatit. Se harmitti minua, sillä arvelen, että olisin pitänyt tomaateista tässä ruoassa. Sen sijaan lisäsin siihen linssejä, sillä laiskamato otti minusta otteen enkä viitsinyt alkaa tehdä jotain muuta lisäkettä kalalle. 

Turskaa kahdelle paperissa

• 200 g ruodotonta turskafilettä (100 g/annos)
• palanen fenkolia ja muutama haituli sitä tillimäistä yrtinnäköistä fenkolin hörhelöä
• 1 ohut uuden sadon sipuli varsineen
• nokare voita
• sahramia (oma lisäykseni)
• pieniä tomaatteja (minä unohdin)
• suolaa ja pippuria
• 2 rkl Pernod'ta
• 1 dl punaisia linssejä (kuivina)

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Kiehauta linssit suolatussa vedessä, niiden ei tarvitse tulla ihan kypsiksi. Ota kaksi palaa leivinpaperia ja lusikoi niiden keskelle keko melkein kypsiä punaisia linssejä pediksi kalalle. Nosta kalapalat linssien päälle. Mausta suolalla ja pippurilla, aseta pinnalle nokare voita, fenkolihörhöjä,  muutama sahramihippu, ohuita fenkoliviipaleita ja sipulisilppua. Jos et ole niin huonomuistinen kuin minä, laitat mukaan myös niitä pieniä tomaatteja puolitettuina. Kääri paperi reunoistaan niin, että siitä muodostuu paketti, jätä pieni kaatoaukko, josta lorautat päälle ihan pikkuisen Pernod'ta tai vaikka valkoviiniä, tai vettä, jos et perusta tässä kohtaa alkoholista. Sulje paketit kokonaan. Minä käytän varmistimina paperiliittimiä, niitä voi käyttää uunissa monta kertaa, eivät mene miksikään, kunhan eivät ole muovilla päällystettyjä. Paista paketteja noin 10-15 minuuttia riippuen kalapalan paksuudesta. Linssit olivat hyvä lisäke passelisti kypsyneelle kalalle. 

Omenapiirakka naapurin omenista

Naapureillamme on tuottoisa omenapuu, jonka satoa olemme taas saanet luvan kanssa varastaa. Huomasin sauvajyväsessä sellaisen omenapiirakan ohjeen, että sitä minun oli ihan pakko kokeilla. Kyllä kannatti, vaikka aika paljon tulikin tiskiä. Toisaalta sain käytettyä erinäisiä melkein vanhoiksi menneitä maitotuotteita. Vähän minä sovelsin, mutta niin oli sauvajyvänenkin tehnyt. 

Piirakka naapurin omenista

Omenat

• 6 dl omenakuutioita
• 1 tl jauhettua kanelia
• 2 rkl sokeria

Välitäyte

• 1 pieni purkki smetanaa
• 1 pieni purkki ranskankermaa
• 1 dl sokeria
• 1 kananmuna
• 1 tl vaniljatomusokeria

Muruseos

• 4 dl vehnäjauhoja
• 1,5 dl sokeria
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl vaniljatomusokeria
• 125 g voisulaa

Pohjataikina

• 2/3 muruseoksesta
• 1 dl kermaviiliä
• 1 kananmuna

Pinnalle

• 1/3 muruseoksesta

Tämä piirakka on pikkuisen monimutkainen tehdä, mutta kyllä se onnistuu, kun seuraa ohjetta. 

1. Kuumenna uuni 175 asteeseen ja laita vuokaan arkki leivinpaperia. Käytin keskikokoista lasista uunivuokaa. 
2. Valmistele ensin omenat. Kuori omenat, leikkaa ne kuutioiksi ja sekoita niiden kanelia ja sokeria. 
3. Sekoita kulhossa smetana, ranskankerma, sokeri, kananmuna ja vanilja tasaiseksi seokseksi. Tämä tulee täytteeksi yhdessä omenien kanssa.
4. Valmista muruseos. Sulata voi ja sekoita kulhossa vehnäjauhot, leivinjauhe, sooda, sokeri ja vanilja tasaiseksi, lisää mukaan sulatettu voi. Sekoita murumaiseksi. Ota erilleen kolmasosa, se käytetään piirakan päälle viimeistelynä.
5. Sekoita kermaviili ja kananmuna keskenään ja lisää se muruseokseen. Sekoita tasaiseksi taikinaksi. 1/3 muruseoksesta odottaa siis sivussa.
6. Levitä paksu pohjataikina vuokaan paperin päälle. 
7. Levitä omenapalat taikinan päälle. 
8. Levitä smetana-ranskankermaseos omenien päälle.
9. Ripottele kaikken päällimmäiseksi  loput muruseoksesta. 
10. Paista piirakkaa 175 asteessa noin 50-60 minuuttia, kunnes pinta on kauniin värinen. 
11. Anna jäähtyä ainakin haaleaksi. 

Laitoin erittäin mehevää omenapiirakkaa tarjolle sunnuntain päivälliselle. Otin sitä stanssilla pyöreän palan lautaselle. Ai, että oli hyvää! Tähän voi käyttää melkeinpä mitä maitotuotteita vaan, minäkin sain mukavasti purkkeja pois jääkaapista. Sauvajyväsellä oli mukana rahkaa, mutta meillä sitä ei ollut, muttei se mitään haitannut. Annos näyttää kuvassa hieman makaronilaatikolta, mutta vakuutan, että kyseessä oli jotain sopivasti makeampaa. 

Salaatti ilman salaattia ja grillileipä

Sunnuntai oli vielä oikein kesäinen. Parin vesikuuron välissä ehdimme syödä ulkona, niitä päiviä on ollut tänä kesänä aivan ennätysmäärä. Sen  huomaa siitäkin, että keittiön pöydälle on kertynyt kaikenlaista roinaa eri reissuilta, ettei sen ääressä mahtuisikaan syömään. Samankaltaista salaattia söimme vähän yli vuosi sitten, silloin olimme juuri saaneet siilin pihapiiriin, nyt siilit ovat ihan vakiovieraita meillä. Tällä kertaa jätin kaikki varsinaiset salaatit pois salaatista, syystä ettei meillä ollut salaattia. 

Vesimelonisalaatti revisited

• 1/4 pienestä vesimelonista
• 1 pienehkö kurkku
• monta pientä erikokoista ja väristä tomaattia kulatungasta ja kasvihuoneesta
• palanen fetaa
• 2 pientä uudensadon sipulia varsineen
• paljon basilikanlehtiä
• muutama mintunlehti
• puolikkaan sitruunan mehu
• oliiviöljyä
• pippuria

Leikkaa vesimelonista kuori pois ja hedelmä kuutioiksi. Puolita tomaatit ja leikkaa kurkku viipaleiksi. Sommittele kaikki isolle lautaselle ja murustele päälle fetaa niin paljon kuin sielu sietää. Silppua pinnalle sipulia ja ripottele päälle yrttejä. Mausta vielä sitruunamehulla, oliiviöljyllä ja pippurilla. Tarjoa tuoreen leivän kanssa. 

Vaalea leipä BGE:ssä (2 kpl)

• 0,5 l lämmintä vettä
• 15 g  puolikosteaa raemaista bread yeastia (tai yksi pussi meikäläistä kuivahiivaa 11g tai 20 g tuorehiivaa)
• 2 tl sokeria
• 2 tl suolaa
• 4 rkl oliiviöljyä
• 700 g vehnäjauhoja

Sekoita hiiva ja sokeria lämpimään veteen, jätä ottamaan vauhtia noin viideksi minuutiksi. Lisää kulhoon oliiviöljy, suola ja noin 3/4 jauhoista. Vaivaa taikinaksi noin 10 minuuttia koneella tai käsin, jos on habaa. Lisää jauhoja, jos taikina on vielä tahmeaa. Kohota kulhossa peitettynä niin kauan, että taikina on kaksinkertainen. Kumoa taikinan jauhotetulle alustalle ja jaa se pitkittäin kahteen palaan. Muotoile pitkulaisiksi leiviksi ja nosta leipävuokiin. Jätä taas kohoamaan. 

Kuumenna Big Green Egg (tai uuni) 200 asteeseen ja paista leipiä noin 30-35 minuuttia. Kokeile kypsyyttä lämpömittarilla, sisälämmön pitää olla noin 97 astetta. Kaada leipä pois vuoasta ja koputa leivän pohjaa, jos ääni on kumahtava, leipä on kypsä. 

Minun leipäni kohosivat ensin vuoassa hienosti, mutta sitten lässähtivät jonkun verran. Paistaessa niistä tuli kyllä tasaisen kypsät, mutta eivät kohonneet niin paljon kuin olisin toivonut. Olin vähän pettynyt, mutta pettymys meni ohitse, kun leikkasin leivän aterialle. Leipä oli aivan tasaisen kypsää ja vuoassa muodostunut paistopinta oli mukavan rapea. Maku oli oikein hyvä. Laitoin leivän kanssa tarjolle voita, jonka päälle raastoin parmesania. Mallia otin Paju Villassa kesäkuussa näkemäni tarjoilutavan ja se toi kyllä voille kivan lisämaun. 

Antti kielsi olemasta pettynyt leipään ja melkein tottelinkin. Leivän paistaminen grillissä on oikein toimiva tapa. Olemme paistaneet siellä kerran ruisleipääkin ja se oli kyllä sähköuunissa parempaa paistopinnaltaan. Big Green Eggiimme mahtuu kaksi pitkulaista leipävuokaa yhtä aikaa. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan BGE-välilehdelle, jonne kerään grilliaiheisia postauksiamme. 

Kartanofriikit Saarenmaalla, osa 3

Kylläpä piti tulkata omaa käsialaa ja verrata muistiinpanoja kuviin, että pääsin selville millaisissa paikoissa oikein kävimmekään Saarenmaan päivänämme. Hassua miten kaikki erilaiset kohteet puuroutuvat päässä ja samankaltaiset nimet menevät sekaisin. Eikä sekään varsinaisesti auta muistamaan, että lähes jokaisen kartanon kohdalle olen kirjoittanut "hieno, tosi upea" tai vaihtoehtoisesti "ihan raunioina" tai "ei löytynyt".

Tuo elokuinen tiistaipäivä oli sään puolesta samanlainen kuin edelliset, aurinko paistoi, hieman tuuli ja lämmintä oli noin 20 astetta. Siis ihan parhain. Halusimme kierrellä muutamia paikkoja saarella päivän kuluessa ja palata illaksi Kuressaareen. Saari ei ole kovin suuri, joten autolla ehti hyvin moneen paikkaan. 

Jo ennen kuin olimme ajaneet ulos kaupungista, huomasimme hienon sillan, joka muistutti monissa maissa näkemiämme roomalaisia siltoja. Tämä ei niin vanha ollut, mutta hieno kuitenkin. Löysin Google-kartasta tiedon, että kyse on 1800-luvun alussa rakennetusta sillasta, joka on saanut osumaa sodissa ja muutenkin kokenut kovia. Mutta hieno silta silti. 

Oli siellä jokikin, jonka yli silta vei.

Ensimmäisen kartanon nimi oli Pidula ja sen nykyään yksityisomistuksessa oleva päärakennus on 1730-luvulta. Sivurakennuksessa on majoitus- ja kahvilatoimintaa, retkipyöräilijöitä oli juuri lähdössä matkaan, kun ajoimme pihaan. Tämän linkin takaa voi lukea, että kartano on nykyisin suomalaisissa käsissä. Siellä kerrotaan myös siitä, miten kartano toimi kouluna 1970-luvulle asti ja miten eräs koulun johtaja menetti henkensä toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan puhuttuaan liian varomattomasti mielipiteistään Saksan mahdollisuuksista voittaa sota. Alkuperäisen rakennuksen taakse ja sivulle on rakennettu erinäisiä pahkoja, jotka sopivat tyyliin edes jotenkuten, kun ei liian tarkkaan katso. Päärakennuksen ikkunoista kurkkimalla näki, että siellä on kyllä jotain toimintaa joskus, kattokruunuja ja tuolipinoja erottui.

Toinen kartanokohde Saarenmaan länsireunalla oli nimeltään Loona. Nämä nimet ovat joskus hankalia, sekoitin sen ensin edellispäivän Lööneen. Loonan kartanon kotisivuilta voi lukea, että sielläkin on nykyisin majoitus- ja ravintolatoimintaa. Rakennus on barokkityylinen ja rakennettu 1700-luvun lopulla. Kartanon pihan reunoilla näytti voivan telttailla ja siellä oli muutama matkailuautokin, vaikkei paikka mikään leirintäalue olekaan. Lueskelin jonkun virolaisen lehden verkkosivua, josta olin ymmärtävinäni Looneen olleen myynnissä muutama vuosi sitten konkurssin jälkeen. Minua aina närkästyttää näitten kartanoitten vinteille rakennetut lisätilat ja niiden vaatimat kattoikkunat. Jos minulla olisi sananvaltaa, komentaisin purkamaan ne heti. Onneksi minulla ei ole sananvaltaa.

Loonen pihassa oli suuri opaskartta, josta huomasimme monta sellaista kartanomerkkiä, joita meidän kartassamme ei ollut. Tällainen oli esimerkiksi Paju. Se tosin löytyi opaskirjastamme, muttemme tulleet siinä vaiheessa kirjaa selanneeksi. Etsimme vain karttamerkin perusteella ja löysimmekin lupaavan tien varteen. Usein kartanoihin vievät puukujat ja ehkä nykyisin vain suorat väylät puistomaisen alueen reunoilta keskelle päin paljastavat kartanoiden sijainnin. Nyt tulimme kuitenkin aidan taakse ja arvatkaa uskalsinko minä mennä sen ylitse. No en tietenkään, mutta Antti kiipesi ja lähti kävelemään pitkää kujaa pitkin. Kärpäset surrasivat, perhoset lentelivät ja minä tepastelin hermostuneesti aidan toisella puolella.

Noin kymmenen minuutin kuluttua hän palasi ja kertoi olleensa suuressa lammasaitauksessa, eikä varsinaista kartanoa löytyneen. Nyt kun katson kuvia ja luen kirjaa, voin todeta hänen todellakin nähneen Pajun kartanon siinä surullisessa asussaan kuin se nykyään on. Onnistuin saamaan selville, että talon olleen neuvostoaikaan kolhoosin toimistona ja alennetun lopulta viljavarastoksi. 1800-luvulla rakennetun talon ulkonäkö on nyt tällainen.

Viimeisen kartanonherran nimi oli niinkin hieno kuin Carl Johann Freytag von Loringhoven. Ymmärtääkseni tämä sotilas oli samaa sukua. Hän oli vain 5-vuotias nassikka, kun suku menetti kartanon maareformissa. Minun täytyy piakkoin keksiä itselleni uusi harrastus, sillä tämä kartanovillitys on ajankäytölleni tuhoisaa, toisaalta opin kyllä valtavasti kaikkea uutta. Tosin tieto kyllä leijailee päästäni poiskin päin melko nopeasti, siksi nämä postaukset ovatkin tärkeitä tehdä, voimme palata niihin myöhemmin, kun muuten emme muistaisi enää mitään.

Seuraavan kartanon nimi oli Kuusnõmme ja etsimme sitä hyvän tovin. Ensimme ensin aivan väärästä paikasta. Osuimme tienvarren opastaululle, jossa oli ilmakuva seudusta ja sieltä tulkkasimme, mitä soratietä pitääkään ajaa ja monennestako risteyksestä kääntyä. Pikkuinen kettu ylitti tien juuri ennen meitä ja jäi katsomaan meitä uteliaasti.

Kuusnõmmestä ei ole enää jäljellä kuin hieman perustuksia, rakennus on ollut puinen ja se on lopullisesti tuhoutunut 1984 tulipalossa. Tulin tietäneeksi, että viime vuosisadalla sen omisti professori Johannes Piiper, joka opetti Tarton yliopistossa. Tämän tiedon kyllä talletan sydämeeni ja vaalin sitä ainakin huomiseen.

Antti poimi muutamia marjoja minullekin maistettaviksi Kuusnõmme pusikoituneesta pihapiiristä.

Olimme edelleen Saarenmaan länsiosassa ja seuraavana kartanokohteena oli Pilguse. Se on kiinnostava kohde, vaikkakin sen 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu päärakennus on nykyään käyttämätön. Luultavasti se on liian suuri pala purtavaksi ja pihapiirin pienemmissä rakennuksissa toimivat majoitus- ja juhlatilat ovat sopivampia. Niistä ei näköjään olekaan yhtään kuvaa muistikorteillamme. Me tietysti pidimme erityisesti päärakennuksesta. Tästä kartanosta on kotoisin Fabian Gottlieb von Bellingshausen, joka oli kuuluisa merenkävijä, tutkimusmatkailija ja karttojen tekijä. Hänellä oli osuutta Etelämantereen löytymiseen, mutta en ihan tullut käsittämään mitä roolia hän näytteli siinä merellisessä kilpa-ajossa, jota siellä maapallon kolkalla 1800-luvulla käytiin. Pilgusen koko alue on hyvin säilynyt kokonaisuus aikansa arkkitehtuuria muureineen ja portteineen.

Sitten olimme saaneet tarpeeksemme kartanoista (lue: emme enempää löytäneet) ja halusimme ajaa Saarenmaan eteläkärkeen. Edellisellä Saarenmaan matkalla meille iski akuutti polttoainepula, eikä siihen hätään löytynyt yhtään tankkauspaikkaa, joten käännyimme takaisin kapean niemimaan puolivälistä. Tällä kertaa emme sortuneet samaan amatöörimäiseen prosessivirheeseen. Tutkin karttaa ja ehdotin, että ajaisimme niemimaan länsilaitaa, sillä siinä näytti olevan kaunis rantatie. Tämähän on usein kartoissa aivan harhaa. Melko harva rantatie oikeasti kulkee rannassa niin, että meri näkyisi tai sitten tie on huonokuntoinen. Nyt oli tilanne joko tai, välillä meri näkyi hetkisen, mutta tie oli pölyinen soratie, jolla oli suurta pyöreää kiveä, kuin olisi kuulilla ajellut. Niinpä jatkoin kartan tulkkausta ja olin johtavinani meidät suorinta tietä suuremmalle tielle niemimaan itälaidalle. Saatoin tehdä toisen prosessivirheen, sillä ajoimme niin pieniä metsäteitä, että alkoi huolestuttaa mahdolliset suuret kivet tien ruohottuneessa keskikohdassa puhumattakaan siitä, että joku tulisi vastaan. Sitä ei tapahtunut, niin pieniä teitä ajoimme, mutta onneksi vain muutaman kilometrin ennen kuin osuimme takaisin isommalle tielle.

Saarenmaan eteläisessä kärjessä sijaitsee Sörven majakka. Se on aivan vastikään kunnostettu niin, että sinne pääsee maisemiakin ihailemaan. Saaren kärki on hieno kaareva hiekkakaistale (kynnäs) ja tuona kesäisenä päivänä siellä oli melko paljon väkeä kuljeskelemassa, varpaitaan uittamassa ja joku aivan uimassakin. Mekin kävelimme muutaman sadan metrin matkan aivan kärkeen. Majakka näytti hienolta tuliterässä maalipinnassaan. Majakka ei ole kovinkaan vanha, vasta vuodelta 1960, mutta paikalla on ohjattu merenkäyntiä 1770-luvulta alkaen.

Matkalla Kuressaareen pysähdyimme vielä katsomaan Tehumardin yötaistelun muistomerkkiä. Paikalla käytiin 8.10.1944 verinen taistelu ja sen muistoksi paikalle on pystytetty melkoisen neuvostohenkinen tolppa vuonna 1967. Taistelun lopputuloksesta ei ilmeisesti ole vieläkään aivan yhtenäistä käsitystä, mutta neuvosto-osapuoli tulkitsi sen puna-armeijan selkeäksi voitoksi saksalaisista.

Vielä ennen paluuta hotelliin kävimme kaupungin pohjoislaidalla etsimässä Sikassaaren kartanoa (saksalaisittain Siksar). Sehän löytyikin helposti suuren puunjalostusteollisuuskeskittymän laidalta. Puinen rakennus on 1700-luvulta ja sen viimeinen saksalaisomistajasuku oli nimeltään von Stackelberg, johon nimeen olen mielestäni törmännyt jo aiemminkin kartanokierroksilla. Joskus tämän vuosikymmenen alussa talossa on ilmeisesti vielä asuttu, se on jaettu pienempiin asuntoihin, mutta kyllä se nyt aika hylätyltä näytti. Tämän linkin kuvassa talo on vielä aika iskussa.

Sivurakennus oli melko mukavan näköinen, vaikka sen pihassa olikin tympeä peltinen koppi eivätkä nuo valonheittimetkään ihan tyyliin sopineet. Ovesta pidin.

Laadjala oli päivän viimeinen kartano, tosin sitä emme päässeet katsomaan. Kartanoportaalin mukaan se on raunioina, mutta emme päässeet riittävän lähelle nähdäksemme mitä siitä on enää jäljellä. Ilmakuvassa näkyy kyllä jotain joka voisi olla kartanon paikka. Linkin takana on pari kuvaa raunioista. Läheltä löytyi koulun muistomerkki, kartano on toiminut kouluna vuosina 1918-1970.

Lähistöllä oli suuri marketti, jossa kävimme ostamassa välipalaa ja sen vieressä saksalaisten hautausmaa, jota kävimme katsomassa. 

Vieressä on virolainen hautausmaa ja neuvostomallin muistomerkki, jossa on tuttua muotokieltä monilta näkemiltämme hautausmailta. Sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun.

Hautausmaan vanhan osan reunalla oli muutama tällainen rakennus, mahtavatkohan olla entisten merkkisukujen hautakammioita? EDIT: kyllä vaan, löysin tiedon, että ne ovat Buxhoevdenin suvun kappeleita. 

Olimme päättäneet mennä illalla syömään Kuressaaren parhaimpiin ravintoloihin kuuluvaan Veskiin. Nimelle voi tietysti hieman hihitellä, mutta sinne me nyt kumminkin menimme. Kuressaaressa ei ihan valtavan hienoja ravintoloita ole, mutta eipä sellaisille aina niin suurta tarvetta olekaan. Onneksi menimme ajoissa, sillä ravintolan pihalla esiintyi sinä iltana joku oman elämänsä turbaduuri ja moni pöydistä oli varattu niin sisätiloissa kuin pihallakin. Me saimme ihan mukavan pöydän pihalle avautuvien ovien vierestä, joten näimme ja kuulimme tarpeeksi ja ilma vaihtui. Söimme jaettavan sakuska-lajitelman ja pääruoaksi kalaa, kaikki oli ihan maistuvaa ja hyvää, eikä hinta huimannut päätä. 

Aterian alussa sali oli tyhjä, mutta kun olimme ateriassamme siinä vaiheessa, että odotimme pääruokaa, saliin saapui suuri seurue suomalaisia eläkeläisiä. 

Naureskelimme, että kaikki hyvin, kunhan meitä ei lueta samaan joukkoon. Olisi pitänyt olla naureskelematta, sillä oikein nuori tarjoilijaneito oli tarjoamassa meillekin samaa alkuruokaa, kun tarjoilu seurueelle alkoi. Viittilöimme ei-eitä parhaamme mukaan. Enää ei tarvitse arpoa, että näyttääkö tässä vanhalta vai ei. Korkeintaan sitä, kuinka vanhalta. Lopuksi meille vielä käytiin oikein ystävällisesti kertomassa, että jollei meillä ole kiire, on pian luvassa kiinnostava esitys, jota olisimme tervetulleet katsomaan. No,  kansantanssi- ja laulu ei viroksikaan ole ihan ykkössuosikkimme. 

Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Viron matkat ovat siellä alimpana. Seuraavassa osassa lähdemme Saarenmaalta monen kartanon kautta ja matkaamme Pärnuun, tuonne ikinuorten onnenrannikolle.

EDIT: Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.

Kantarellikeitto

Viime aikoina olemme kyllä syöneet, mutta melko viitteellisesti, lähinnä erilaisia tähdenlentoja eikä ollut oikein mitään postattavaa. Tänään oli alkuruokana niin kiva keitto, että se ansaitsee postauksen. 

Kantarellikeitto kahdelle

• 200 g kantarelleja
• 1 uuden sadon pieni sipuli varsineen
• palanen kesäkurpitsaa
• voita
• 2,5 dl lihalientä
• 1 dl vettä
• 0,5  dl kermaa
• suolaa ja pippuria
• muutama ohut viipale salamia
• tuoretta timjamia
• muutama tippa oliiviöljyä

Puhdista sienet mahdollisesta liasta. Ota heti talteen muutama pienin ja sievin kantarelli, ne tulevat koristeeksi keiton päälle. Leikkaa muut sienet muutamiin paloihin, samoin sipuli ja kesäkurpitsa. Sulata pannulla voita ja kuullota siinä ensin sipulia ja kesäkurpitsaa muutama minuutti. Lisää silputut sienet pannulle ja paistele niitä viitisen  minuuttia. Lisää pannulle lihaliemi ja vettä sen verran, että ainekset kiehuvat sopivasti liemessä. Keitä noin 10 minuuttia. Kaada keittopohja blenderiin ja anna koneen tehdä seoksesta tasaista, paksuhkoa keittoa. Mausta keittopohja suolalla ja pippurilla, notkista vielä kermalla sen verran, että koostumus on mieluisaa. Olisin voinut laittaa kermaa pikkuisen enemmän, tai lientä. 

Paista pannulla koristeeksi säästämäsi muutama pikkuinen sieni ja leikkaa salamipötköstä oikein ohuita viipaleita. Kuumenna keitto uudelleen, kauho sitä lautasille. Nosta päälle pienet paistetut sienet, salamisiivut, timjamia ja tiputa vielä pinnalle muutama tippa oliiviöljyä. Sopiva kalapäivällisen alkuruoaksi. 

Vaihteeksi majakoita ja itetaidetta, friikkireissun osa 2

Höbekala-niminen majoituspaikkamme Hiidenmaalla oli varauspalvelun mukaan loppuunmyyty yönä, jonka siellä vietimme, mutta ei siellä juuri muita ihmisiä näkynyt aamulla. Vain yksi muu auto oli parkkipaikallakaan. Aamiainen tarjottiin päärakennuksen mukavassa salissa, mutta jos olisi ampiaisen pistoille yliherkkä, olisi voinut hirvittää. Hyönteisiä pörräsi ruoka-astioissa ja lautasilla runsaasti. Aamupala oli oikein hyvä, Antti piti erilaisista silleistä ja minä puurosta. 

Edellisillan ukkoskuuro oli jättänyt lätäköitä sinne tänne, mutta aamu oli aurinkoinen, kun nostimme laukkumme autoon ja jatkoimme matkaa. Tarkoitus oli kierrellä hieman Hiidenmaalla ennen lauttamatkaa Saarenmaalle. Hiidenmaalla ei ole paljon kartanoita katsottavaksi, mutta sen sijaan majakoita useitakin. Pidämme niistäkin ja lähdimme ensin aivan saaren länsipäähän majakkajahtiin. 

Ensimmäinen kohde oli nimeltään Ristnan majakka ja sinne oli muutamien minuuttien ajomatka Höbekalasta. Alkujaan valurautainen majakka rakennettiin ranskalaisen suunnitelman mukaisesti 1870-luvulla ja sitä on vahvistettu betonilla 1920-luvulla. En löytänyt tietoa siitä, miten kauan majakka on ollut väriltään punainen. Se juurella on viehättävä pihapiiri rakennuksineen ja ilmeisesti ainakin kesällä toiminnassa oleva kahvila. 

Ajelimme kauniita Hiidenmaan teitä ja osuimme Hirmusten kylään, jossa ei ehkä asu enää ketään tai se on enemmänkin kesämökkikylä nykyään. Joskus siellä on ollut varmaan enemmänkin elämää, olihan siellä oikein tämmöinen kaksipuheliminen hermokeskuskin. 

Bussilla on päässyt myös pois. Ehkä takaisinkin. 

Toisena kohteena kävimme katsomassa Kõpun majakkaa, joka on alunperin rakennettu jo 1530-luvulla. Sen ulkomuoto on muuttunut moneen kertaan ja sitä uhkasi 1980-luvulla paha rapistuminen vääränlaisen pintamaalin tehtyä tuhoa vahvistukseksi valettuun betonipintaan. Kauniina kesäaamuna Kõpun majakka oli todella majesteettisen näköinen hienolla paikallaan mäen päällä. 

Seuraavana halusimme nähdä Kõrgessaaren kartanon, mutta se oli mission impossible, sillä puinen barokkikartano tuhoutui vuonna 1972, myöhästyimme täpärästi. Lähellä oleva entinen viinakööki sen sijaan tuli nähtyä. 

Ehdimme puoli-innostua tehtaan vierestä lähteneen kadunvarren taloista, että mitäs kartanoita täällä on toinen toisensa perään. Mutta eivät ne olleet. 

Päivän seuraavana kulttuurikohteena oli omaperäinen Hiidenmaan Eiffel. Ymmärtääkseni tämä ei ole ensimmäinen Eifel-tornin pienoismalli, joka on kohonnut tuonne Hiidenmaan syrjäiselle kolkalle, vaan niitä on vuosien saatossa ollut useampiakin, viranomaisten pakotettua aika-ajoin rakentajan purkamaan tekeleensä ilmeisen vaarallisina.  En ole aivan valtava itetaiteen ystävä, mutta hörhölä silloin tällöin on kyllä paikallaan. 

Tämä oli vasta esimakua, tien viitta isommalta tieltä. 

Jaan Alliksoo on nykerrellyt maapläntilleen jos jonkinmoista rakennelmaa erinäisistä romuista ja paikanpäällä käy ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä vuodessa. Suuri uninen koira vartioi lippukopin ulkopuolella, mutta ehkä vain uniensa laidunmaalla. Sisäänpääsymaksu taisi olla kaksi euroa henkilöltä. 

fasiliteetit kunnossa

Puiseen, vaijerein tuettuun torniin olisi voinut kiivetäkin, mutten olisi mistään hinnasta tehnyt sitä. 

Viimeinen tienpätkä on kapea hiekkatie ja ainakin tuona kesäisenä aamupäivänä jouduimme pois lähtiessä peruuttamaan pariin otteeseen takaisin pienelle parkkipaikalle, kun vastaan tuli leveitä matkailuautoja. Tuumimme, että olisikohan pääsymaksusta käynyt autonperällinen erinäistä roinaa ja kierrätystavaraa Alliksoolle rakennusmateriaaliksi. 

Tämän ristiriitaisia tunteita aiheuttaneen nähtävyyden jälkeen oli paikallaan taas yksi majakka. Sen nimi oli Tahkuna. Se on samalta ajalta kuin Ristnan majakka ja sen pihapiirin rakennukset ovat arvokas arkkitehtooninen kokonaisuus. 

Majakan lähellä on matkustajalaiva Estonian onnettomuudessa menehtyneiden muistomerkki, jonka kellon sanotaan alkavan soida, kun tuuli on täsmälleen yhtä kova kuin tuhoyönä. Se on siis rakennettu niin, että heiluakseen kello tarvitsee tietyn tuulennopeuden, mistään taikuudesta ei ole kyse. 

Minua pisti ampiainen tuolla majakan juurella sormeen, ensimmäisen kerran vuosikymmeniin ja kylläpä se sattui! En tietääkseni ole allerginen ampiaisen pistolle, mutta sormi kyllä turposi ja aloin jo  miettiä, että onko minulla vähän höpö olo vai ei. Onneksi siitä ei sen pahempaa tullut ja seuraavana päivänä sormi oli ennallaan. Haimme varuilta lääkettä ruokakaupasta ja apteekista. Etenkin tuo karamellinmakuinen tuntui auttavan hyvin.

Sitten olikin aika taas sukeltaa kartanoiden maailmaan, kuka nyt majakoita loputtomiin jaksaakaan? Kohteena oli Putkaste, mikä onkin aika metka nimi. Saksaksi se oli Putkas. 1820-luvulla rakennettu päärakennus ja tallit ovat klassista tyyliä. Mikäli vironkielisestä artikkelista ymmärsin oikein, sen omisti von Stackelbergin suku vuoden 1919 maareformiin asti. Sen jälkeen se on ollut kouluna, majoitustilana ja neuvostoaikaan maatilan päärakennuksena. Nykyään se on tyhjillään enkä saanut selkoa kuka sen nyt omistaa. 

Ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta

Tässä esimerkki siitä, miten panorama-asetuksen käyttäminen puhelimessani vaatii vielä hieman harjoittelua.
Tai sitten se on taidetta, saatte päättää itse. 

Kassarin kartano oli toinen tällainen, joka ei vavisuttanut sielujemme syövereitä, mutta tulipa käytyä katsomassa tämä nykyään museona toimiva rakennus. Sekin on kuulunut edellisen kartanon yhteydessä mainitulle von Stackelbergin suvulle maareformiin asti ja sen jälkeen kouluna ennen museoksi muuttumistaan. 

Viimeisenä kohteena Hiidenmaalla oli Emmasten kartano. Alkuperäisessä muodossaan se on ollut yksikerroksinen ja sen rakennusajankohta sijoittuu aivan 1800-luvun alkuun. 1960-luvulla taloon rakennettiin toinen kerros vastaamaan koulutilojen vaatimuksia ja muutenkin se on aika arkkitehtoonisesti runneltu, vaikka nykyiseen käyttötarkoitukseensa sopineekin. 

Hiidenmaalla näkemämme kartanot eivät tehneet lähtemätöntä vaikutusta, majakat olivat onneksi paikkaamassa tilannetta. Saari oli muutenkin todella hiljainen tuona elokuun alun maanantaina. Ajelimme Sõrun satamaan, josta lautta Saarenmaalle lähti. Meillä ei ollut etukäteen hankittua lippua, joten meidät ohjattiin odottamaan jonoon muitten huithapeleitten kanssa. 

Söimme taas odotellessamme erinomaiset  virolaiset jäätelöt ja vaikka jonoa tuli jonkun verran taaksemmekin, kaikki autot taisivat mahtua lautalle, joka oli paljon pienempi kuin mantereen ja Hiidenmaan välistä reittiä kulkeva. 

Tämä lautta ei mennyt suoraan lyhintä reittiä Saarenmaalle, se olisi kestänyt varmaan noin 15-20 minuuttia, vaan satamaan, joka oli idempänä Saarenmaan rannikolla. Matka kesti tasan tunnin ja kului leppoisasti aurinkoisella kannella. Lauttamatka maksoi noin 14-15 euroa.

Olimme varanneet majoituksen kahdeksi yöksi Saarenmaan isoimmasta kaupungista, Kuressaaresta, jonne emme suinkaan ajaneet suoraan, vaan muutaman kartanon kautta. 

Ensimmäinen kohde oli nimeltään Koikla, joka ei myöskään ollut tajuntaa räjäyttävä. Puinen yksikerroksinen rakennus on toiminut ainakin 2000-luvun alussa vielä kauppana, mutta oli nyt tyhjillään ja surkean näköinen. Ilmeisesti rakennus on 1800-luvulta peräisin ja ollut kouluna 1930-luvulta alkaen. 

Toinen kartano oli sitten näitä, joiden näkeminen tuo iloa sydämeen. Löönen kartano (saksankieliseltä nimeltään Köln) löytyi karttamerkin ja ahkeran päänkääntämisen avulla. Näin juuri ja juuri korkean aidan takaa kartanon komean julkisivun yläosan emmekä ajaneet montaa metriä ohitse. Juuri tällaisista kartanoista pidämme. Se on rakennettu alunalkaen 1700-luvun lopulla, mutta muutettu uusgoottilaiseen tyyliin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sen vaiheisiin kuuluu vuosikymmenet kouluna, nykyisin se on yksityisomistuksessa ja siellä on menossa korjaustöitä. Toivomme Löönelle hyvää tulevaisuutta, myös noille haikaroille savupiippujen päällä.

Seuraavaksi aloimmekin olla jo tutuilla paikoilla. Kävimme talvella 2017 Saarenmaalla lyhyesti ja silloin näimme kiehtovan Kaalin kraaterin. Halusimme nähdä sen näin kesäisessäkin olomuodossa. Tuolloin talvella emme vielä olleet saaneet kartanovirusta emmekä lainkaan huomioineet sitä, että kraaterin lähellä on hieno kartano. Nyt emme ohittaneet sitä, vaan kävimme katsomassa sen ennen kraateria. 

Kyse oli Kõljalan kartanosta, joka on nykyasussaan eri tyylisuuntien kokoelma, hienosti sanottuna eklektinen. Mikäli oikein ymmärsin, se on yksityisomistuksessa nykyisin, mutta puisto olisi vapaasti kierreltävissä. Me katsoimme kartanoa ujosti portin takaa. Tästä klikkaamalla voi nähdä, että 1970-luvulla kartano on ilmeisesti ollut valkoinen. Minulla menee muuten tuntikausia näitä postauksia väsätessäni, sillä eksyn yhä kauemmas ja syvemmälle kartanoiden maailmaan. Olen unohtunut tutkimaan vanhoja pohjapiirustuksia ja esineluetteloita, kartanoista tehtyjä tutkimuksia ja kuvakokoelmia. Tämä tauti ei ota helpottaakseen. 

Kaalin kraateri on aivan muutaman minuutin päässä Kõljalan kartanosta ja hurautimme seuraavaksi katsomaan miltä kraateri tähän aikaan vuodesta näyttää. Talvella siellä ei tainnut olla meidän lisäksemme muita, mutta nyt oli virolaisia perheitä ja ulkomaalaisia matkailijoitakin. Minua hieman nauratti oma suhtautumiseni, sillä olin vähän pettynyt siihen, miltä kraateri nyt näytti. Sen pohjalla oli vaivainen lätäkkö pienen sievän talvisen lammen sijaan. Kun muistaa miten kuuma kesä on ollut, oli ihme, että siellä oli vettä lainkaan. Paikka oli talvella kauniimpi.

Sittenpä me ajoimmekin jo Kuressaareen, jossa olisimme kaksi seuraavaa yötä. Kaupungin keskustassa on suuri katuremontti menossa, joten meidän navigaattorillemme meni sormi suuhun. 

Saattaa olla, että ajoimme ihan vähän yksisuuntaista katua väärään suuntaan, mutta vain koska muutkin tekivät niin ja sillä tapaa pääsimme hotellimme pihaan. Hotelli oli ihan kiva, hyvällä paikalla, meillä oli parvekekin ja sitä kautta tuli riittävästi raikasta ilmaa huoneeseen, jossa ei ollut koneellista ilmanvaihtoa. Olipa muuten nopein sisäänkirjautuminen aikoihin, siinä ei paljon jääty jaarittelemaan. 

Kävimme iltasella hieman kävelemässä keskustan kaduilla ja lähellä Kuressaaren Piispanlinnaa.

Meille oli ilmaantunut jostain merkillinen pizzanhimo ja sitä lääkitsimme Classik Kohvikissa. Ihan kiva paikka, ihan kivat pizzat. 

Seuraavassa osassa kiertelemme Saarenmaata, saattaa olla että muutamalla kartanolla, majakkakin mahtuu suunnitelmaan. Lisään tämän pikkupostauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme aakkostettuina. Viron reissut ovat ymmärrettävistä syistä siellä viimeisenä.

EDIT: Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.