lauantai 21. helmikuuta 2015

Lauantaiaamuna

Kammenpyörittäjän pyöräklinikan viimeisin potilas
Pystyn tekemään vaivatta kahta asiaa yhtä aikaa, kolmea ja neljääkin ainakin hetken aikaa. Kykenen puhumaan kahdella kielellä 2-3 keskustelua lomittain ja kuuntelemaan eri äänilähteitä, erottelemaan ne toisistaan ja kirjoittamaan ylös tarvittavat asiat. Käsialasta en välttämättä saa selkoa itsekään, mutta kukapa olisi täydellinen? En edes minä. Keittiössä minulla kiehuu monta pataa ja kattilaa samaan aikaan ja pilkon, raastan ja laastaroin sujuvasti yhtä aikaa. Tuon tullessani ja vien mennessäni ja kolmen minuutin aikaikkunassa ehtii useimmiten hyvin tyhjentää pyykkikoneen ennen kuin kääretorttupohja kärähtää.

Jälkikasvullamme on myös hyvä simultaanikapasiteetti, sillä heidän kanssaan ruokapöydässä istuessamme meillä on usein neljä keskustelua menossa ja ehkä vielä viides, yhteinen. Se voi kuulostaa ja varmasti onkin kakofonista. Ainakin se on kaukana siitä kasvatusoppaiden kuvailemasta päivittäisestä rauhan tyyssijasta, hetkestä jolloin verkkaisesti sanaillen kukin kuvailee päivänsä tapahtumia ja tietoja vaihdetaan hartauden vallitessa. Ei, ei meillä niin. Minä kysyn kummaltakin pojalta asiaa tai paria, he vastaavat ja heittävät naljailut toisilleen (mutteivat enää aina  uhkaa toisiaan lihapullaan verhotulla haarukalla). Poikien isä kertoo uusimmasta polkupyörästään ja minä tiedustelen huomista kuljetustarvetta, tai ruokatoiveita. Siihen vastaus on joka kerta: jotain hyvää. Kaikilla on asiaa toisilleen, eikä se haittaa, vaikkei joku tiedä mistä puhutaan. Toisinaan tulee kyllä täydellinen putoamisen hetki, joku avainsana jää uupumaan, eikä kukaan tajua, mistä on kyse. Se on hieno hetki ja johtaa yleensä repeämiseen. Yleensä se olen minä, jolta se avainsana jää sanomatta, no se siellä, se iso sen pienen vieressä.

Välillä kyllä paljastuu se, ettei nuorempi pojista kuuntele meistä ketään. Hän on perheessä se, joka sanoo asiaan kuin asiaan silmät pyöreinä, että en minä oo kuullutkaan. Legendaarisimpia en minä oo kuullutkaan- hetkiä oli se, kun olimme Kammenpyörittäjän kanssa lähdössä ensimmäistä kertaa pitemmälle reissulle niin, että nuoriso jäisi kotiin talonvahdeiksi. Valmistelut olivat jo pitkällä, lähtöpäivä lähellä ja kertasimme ns. house rules-osastoa. Mitä ei saa tehdä ja mitä vaivoin saisi ehkä tehdä, jos isoveli olisi lomalla armeijasta jne. Jossain vaiheessa epistolaa poika keskeytti ja kysyi, että minne te nyt oikein ootte menossa ja kuinka pitkäksi aikaa. Katsoimme Kammenpyörittäjän kanssa toisiimme kasvoillamme tyypillinen voi tuota sinun poikaasi- ilme. Kyse ei ehkä lopulta ole kuitenkaan siitä, ettei hän kuulisi asioita, hän vain unohtaa kuulleensa ne. Sellaista sattuu.

Tuumailen näitä lauantaiaamuni iloksi siksi, että viime aikoina keittiössä viettämäni aika on ollut vähintäinkin vähäistä, siellä ei ole tapahtunut edes yhtä asiaa samaan aikaan. Sitten kun keittiöön tälläydyn, tekeillä on monta ruokaa yhtä aikaa ja vähitellen ajoittaminenkin alkaa luonnistua. Enää eivät kasvikset ole juuri sopivan kypsiä siinä vaiheessa, kun pihvit vielä pötköttävät leikkuulaudalla, tai jälkiruoka ole valmista tarjottavaksi neljä tuntia pääruoan jälkeen.

Tänään minun on tarkoitus viettää kunnolla aikaa keittiössä. Aion kokata kunnollisen päivällisen perheelleni, joka todennäköisesti on koossakin, mikäli Abiturientti saapuu riiuureissultaan sopivasti. Vielä pitäisi miettiä käännynkö kanan kanssa itään vai länteen, haudutuspataan lintupalat jokatapauksessa joutuvat. Arvonta kahden kiinnostavan ruokaohjeen välillä on pian käsillä.

Ammattipyöräilyn kausi on kunnolla alkanut myös Eurosportin lähetyksissä. Olemme seuranneet Vuelta Andaluciaa alkukeväisestä Espanjasta. Minä olen mielissäni, sillä suosikkini Alberto Contador tikkaa mäkiä ylös entiseen malliin, jopa valmiimpana tässä vaiheessa kautta kuin moneen vuoteen. Jännitystä kisaan tuo se, että Albertoa ajaa takaa toinen suosikkini, stemmiä tuijottava Chris Froome. En vielä varauksetta pidä Tinkoff Saxo-tallin tämän vuoden värivalinnoista, mutta kesän mittaan silmä tottunee siihenkin.


5 kommenttia:

  1. Onko tuo Bjarnen porukan ajoasu neonkeltainen vai Liquigas-tallin vihreä? Nettisivun kuvat eivät ainakaan anna järin tyylikästä vaikutelmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neonkeltaisen ja vihreän välimuoto kai. Eilisessä lähetyksessä värit olivat merkillisen pieleen, punainen oli vadelmanpunaista :D Mutta ei tosiaan kaikkein tyylikkäin kyllä minustakaan.

      Poista
  2. Tuo nuorison kyky valikoivaan kuuloon on kyky sinänsä. Mä kanssa multitaskasin neljää asiaa sujuvasti, mutta sitten melkoisen tömäkkä lääkekuuri rajoitti kolmeen :). Sekin on tietysti tuohon miehiseen sukupuoleen verrattuna kolminkertainen taito :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, meillä saman ammatin myötä kumpikaan ei voi aateloida itseään paremmin multitaskaavaksi, mutta minä useammin jätän sen tärkeän sanan sanomatta ja ihmettelen, miksei KUKAAN ymmärrä :D

      Poista
  3. Mä olen selvästi jotain sukua jälkikasvullesi. Valitettavasti tämä selektiivinen korvien sulkeminen ei parane yhtään iän myötä. Mähän käytännössä muistan kaiken, mitä mulle sanotaan, jos kuuntelen. Usein käy niin, etten muista kuunnella.

    Kaveri lähti tänään ulkomaille ja lupasin hoitaa koirat. En muista, millon se tulee takaisin. Suunnilleen tietysti tiedän, minä viikonloppuna kotiutuu, mutta ei mitään käsitystä oliko se pe, la vai su.

    VastaaPoista