Naanleipä

Tiedättehän miten asioilla on tapana ketjuuntua? Jos menee ja katsoo elokuvan Piukat paikat, on melkein pakko katsoa samantien Poikamiesboksi. Ja jos tulee nähneeksi The Queenin, pitää katsoa Kuninkaan puhe myös. Samaan tapaan ruoka-asiat ketjuttuvat. Jos tutustuu johonkin uuteen raaka-aineeseen tai opettelee tekemään jonkun itselleen uuden jutun, alkaa heti haalia siihen jatkoa. Keittelin tässä muutama päivä sitten gheetä, johon ihastuin oikein kunnolla. Arvelin, että sitä voi laittaa fudgeen ja siihen se sopikin oikein hyvin. Toiseksi arvelin, että pitäisi opetella leipomaan naanleipää, sillä gheellä sivelty naanleipä on jotain todella hyvää. Siispä naanleipää leipomaan! 

Garam Masala-blogin naanleipäohje näytti siltä, että siihen kannattaa tarttua. Olin jo eräänä päivänä aloittamassa, mutta taikina vaatii sen verran lepoaikaa, ettei minulle tuolloin ollut siihen aikaa. Vapaapäivänä aloitin naantouhut jo ennen kello kymmentä. Tottelin ohjetta minuksi hämmästyttävän tarkasti, ainoastaan tuplasin ohjeen. Tuplaamattomaan taikinaan tuli:

• 3 ½ dl vehnäjauhoja
• 2 tl sokeria (käytin palmusokeria)
• 1 tl suolaa
• 3-4 tl sulatettua voita (käytin gheetä)
• 1 tl leivinjauhetta
• 2/3 dl maustamatonta jogurttia
• 2/3 dl maitoa

Aloitin keräämällä kulhoon vehnäjauhon, sokerin (käytin palmusokeria), suolan ja puolet gheestä. Sekoittelin ainekset hyvin, palmusokerini on tahmeaa mallia, joten se piti hieroa jauhoihin hyvin. Sitten tein jauhoihin kuopan, johon mittasin leivinjauheen ja jogurtin ja annoin seokset hetken seisahtaa. Aloin sitten käsin työstää taikinaa, lisäten maitoa mukaan pikkuhiljaa. Loppupuolella lisäsin vielä loput gheestä. Taikinasta tuli aika sitkasta ja tiivistä, enkä ollut ihan varma, että tällaistako sen pitää olla. Peittelin taikinan kostealla pyyhkeellä ja jätin puoleksitoista tunniksi asettumaan. Tämän ajan kuluttua kääntelin taikinaa vielä vähän, se oli edelleen melkoisen tiivistä, mutta vähän vähemmän tarttuvaa kuin aluksi. Jätin sen uudelleen peiteltynä odottamaan paistoaikaa. 

Kuumensin uunin 250 asteeseen. Jaoin taikinan kahdeksaan osaan (olin siis kaksinkertaistanut ohjeen, tuossa yllä neljä leipäsen ainekset) ja pyöritin ne vähin jauhoin palloiksi. Kaulitsin pallot kolmiota muistuttaviksi soikuloiksi ja asetin ne leivinpaperille uuniritilän päälle (neljä mahtui hyvin kerrallaan, paistoin kahdessa satsissa). Paistoin leipiä noin 8 minuuttia, käänsin ne kerran. Siis päälipuoli alaspäin. Kun leivissä alkoi olla muutamia ruskeita pilkkuja, tulkkasin niiden olevan kypsiä. Peittelin leivät pyyhkeisiin odottamaan toisen erän valmistumista. Voitelin leivät gheellä ja söimme ne samantien. Seuraavalla kerralla kaulin taikinan vähän ohuemmaksi ja suolaakin voisi olla pikkuisen enemmän.

Samoilla apajilla - wannabewontonit

Parissa muussakin tutussa blogissa on askaroitu wontoneita viime päivinä. Meillä pakastimen sulatusoperaatio toi pintaan erinäisiä aineksia, joita olen jemmannut sinne ja nyt otin asiakseni kokeilla itämaisten nyyttien tekemistä. Tarkemmin luettuna kyseessä oli kevätkääryle-taikinakuoria, mutta koska en muutenkaan koko asiasta mitään ymmärrä, en antanut tämän häiritä, vaan tein "wontoneita", vaikkei taikina ehkä ollutkaan ihan sitä mitä luulin. Kuoret sulivat jääkaapissa eilisestä alkaen ja tänään tein niihin kahdenlaista täytettä pienistä jämäaineksista, joita jääkaapissa oleili. Otin löyhästi neuvoa Kulinaarimurulan addiktoivista nyssäköistä. Ajatukseni oli heti, että paistaisin nypertämäni nyssäkät. Täytteisiin laitoin:

• vähän jäännöskanaa pikkusilpuksi leikattuna/lohta pieneksi hakattuna (kumpaakin n. 100 g)
• muutama kevätsipuli viipaleina
• pieni pala inkivääriä raastettuna
• loraus soijaa
• 1 tl palmusokeria
• loraus riisiviinietikkaa
• pippuria
• suolaa

Sekoitin kaksi eri täytettä omiin kuppeihinsa ja paistoin kumpaakin muutaman nytysen pannulla mausteita tarkistaakseni. Kostutin pienen pyyhkeen, jonka sisään käärin pakkauksesta avatun taikinapinon. Otin esille kerrallaan 6 arkkia taikinaa, koska sen verran mahtui leikkuulaudalleni yhtä aikaa. Laitoin jokaiselle arkille hyvin pienen lusikallisen täytettä. Kastelin sormenpääni vesikupissa ja kostutin arkin reunoja sen verran, että kolmioksi taitettuna taikinan reunat tarttuivat hyvin toisiinsa, painelin hieman taikinaa täytteen ympärille. Sitten taitoin kolmion leveältä reunalta täytteen verran ja taitoin terävät taikinakärjet nyytin taakse, sain aikaan ikäänkuin pienen kuoren. Ei se varmaan ihan oikeaoppisesti mennyt, mutta kasassa nytykkäni pysyivät. Kaikkiaan täytteet riittivät 50 nyyttiin, sen verran kuoria pakkauksessa oli. Sijoittelin nyytit leivinpaperin päälle ja peittelin ne odottamaan paistoa. Nyyttien askarteleminen oli hauskaa ja olisi varmaan vielä hauskempaa, jos osaisin tehdä sen oikein.

Kun päivällisaika lähestyi, kuumensin padassa öljyä, sitä oli noin sentin korkeudelle, ei siis litrakaupalla. Laitoin nyyttejä (ujostelen sanoa niitä wontoneiksi epäautenttisuuskäyrän hipoessa taivasta) muutamia kerrallaan kuumaan öljyyn paistumaan. Kun alapuoli alkoi saada väriä, käänsin nyytit ja paistoin toista puolta minuutin pari. Nostin valmiit nyytit talouspaperin päälle ja peittelin ne lämpövuokaan odottamaan seuraavia eriä. 

Söimme rapeat nyytit soijaan ja kaupalliseen hapanimeläkastikkeeseen dipattuina ja olimme onnellisen tietämättömiä miten lähellä ne olivat sitä, mihin pyrin. Hyviä yhtäkaikki. Ainakaan harjoittelun puutteesta minua ei voi syyttää, sillä askaroin wontoneita koko viime yön unissani!

Ankka uunissa

Paris-Nizza-kilpailu on loppusuoralla Ranskassa. Olemme vaihtelevasti ehtineet katsomaan kisaa, tosin talviurheilulajit vielä ajavat pyöräilyn ohitse Eurosportilla. Tänään olemme katselleet eilistä etappia ja illalla myöhemmin tulee jälkilähetys tämänpäiväisestä etapista. Kevät ei näytä olevan kovin pitkällä Provencessa, kilpailijoilla on pitkää lahjetta ja lisähihaa pitämässä heitä lämpimänä. Bradley Wiggins johtaa kisaa. 

Päivälliseksi meillä oli tänään ankkaa Ranskan naapurimaasta, Saksasta. Ostin jäisen pötikän Lidlistä ja sulattelin sen hitaasti jääkaapissa. Tänään ankka pääsi uuniin. Otin neuvoa sauvajyväsen hanhipostauksesta. Pilkoin uunipannun pohjalle sipuleita, palsternakkaa, valkosipulia ja porkkanaa. Kammenpyörittäjän yrttitarhasta sai mukavasti timjamia ja oreganoa tuoreina oksina. Linnun sisälle tungin halkaistun appelsiinin. Asettelin linnun kaulan ja sisäelimet vuokaan myöskin. Öljysin linnun nahkan ja hieroin pintaan suolaa ja pippuria. Suojasin koivet foliolla ja nostin linnun kasvisten päälle. Kuumensin uunin niin kuumaksi, kuin asteikkoa riittää (275 asteeseen) ja laitoin vuoan uuniin. Laskin lämpötilan heti 180 asteeseen. Linnun paino oli 2,4 kg ja opiskelin paistoajan olevan 30 minuuttia kiloa kohden. Niin ollen arvelin paistumisen vievän noin puolitoista tuntia. Kun aikaa oli jäljellä vielä 20 minuuttia, tikulla pistetetystä reiästä tuleva lihasneste oli vielä punertavaa. Tässä vaiheessa otin koipia suojanneet foliot pois, jotta koipi saisi vähän väriä.  Kaikkiaan ankka oli uunissa melkein kaksi tuntia.

Lisäkkeeksi höyrytin ruusukaalia ja paistoin hanhenrasvassa (koska sitä oli pieni purkinpohjallinen) perunoita sillä välin, kun lintu vetäytyi puolisen tuntia foliolla peiteltynä. Keräsin ankanrasvan talteen muita paistotoimia varten. En ollut salaperäisesti parantanut linnunleikkuutaitojani harjoittelematta, jälleen kerran lintuparka näytti hyvin hyvin silvotulta hetkisen veistä heiluteltuani. Liha oli mureaa eikä ollenkaan kuivaa. Saimme vatsamme täyteen, mutta erityistä suosikkia kokonaisesta ankasta ei ainakaan vielä tullut. Tulipa tehtyä! Annos raastettuine lihapaloineen ei päässyt kuvaksi digimuotoon, ainoastaan kokonainen lintu ennen veistelyäni saa riittää kuvitukseksi. Huomenna keittelemme luista ja muista roippeista lientä.

Fudgea makeannälkään

Oululaisissa chilipilleissä oli tarjolla Virpin tekemää chilifudgea, joka oli lempeää kuin äidin syleily kaiken sen hothot-ruoan välissä. Söimme fudgea muiden ruokien väliin ja terästäydyimme ottamaan taas palan jotain tulista. Toimi! Mieleni on tehnyt valmistaa fudgea sen jälkeen, mutta chilivarastoni loppuivat jo. Niinpä otin ohjeen toisaalta, Ambika´s Kitchen-blogista. 

• 350 g tummaa suklaata
• 1 purkki kondensoitua maitoa (397g normipurkki)
• 30 g voita 
• ripaus suolaa (unohdin)
• 100 g pinjansiemeniä (ohjeessa 150 g erilaisia pähkinöitä)
• 1 rkl vaniljauutetta
• (kaakaota päälle ripoteltavaksi)

Paahdoin pinjansiemeniä hetken kuivalla pannulla, kunnes ne saivat hieman väriä ja siementen öljyt lähtivät kiiltelemään, siirsin siemenet lautaselle jäähtymään. Keräsin kattilaan kondensoidun maidon, suklaan, vaniljauutteen ja rasvan. Käytin tavallisen voin sijaan toissapäivänä tekemääni gheetä. En kyllä tiennyt kuinka hyvin se sopii makeisiin, mutta ainakin sen toffeentuoksu lupasi hyvää. Ghee oli jähmettynyt purkissa keltaiseksi lusikoitavaksi massaksi, jota ainakin kokeellisesti pidän nyt huoneenlämmössä. 

Lämmitin kattilaa miedolla lämpötilalla ja sekoittelin massaa nuolijalla, kunnes kaikki suklaa oli sulanut ja sekoittunut tasaiseksi massaksi gheen ja maidon kanssa. Sekoitin paahdetut pinjansiemet mukaan. Voitelin lasisen vuoan hyvin kevyesti gheellä ja kaadoin fudgemassan vuokaan. Tasoittelin massan pinnan nuolijalla mahdollisimman tasaiseksi ja nostin vuoan kylmään jähmettymään.

Parin tunnin kuluttua leikkasin fudgen ruokailuveitsellä neliöiksi ja erinäisin lastoin, veitsin ja haarukoin sain kuin sainkin herkun irrotettua vuoasta. Tuhtia tavaraa, pieni pala riittää! Hyvää kyllä, ei voi muuta väittää, eikä ghee mitenkään negatiivisesti erotu makeisesta. Pakkasin neliöt leivinpaperiarkkien väliin tiiviiseen purkkiin enkä kertonut kenellekään kotona moisesta herkusta.

Ghee - intialainen kirkastettu voi

Tulin tässä vastikään tietämään, että  ghee tarkoittaa intialaista kirkastettua voita ja se on aika oleellinen asia, mikäli tahtoo vihkiytyä intialaiseen ruoanlaittoon. Minähän en sitä ole tehnyt, vihkiytynyt intialaiseen ruoanlaittoon, mutta tiedä vaikka joskus niin tekisinkin. Ghee jäi kuitenkin kiehtomaan ajatuksena, etenkin sen vuoksi, että olen itse tehnyt voita viime aikoina muutaman kerran ja tuuminut, että mitä muuta rasvaisia juttuja sitä voisikaan tehdä. Voita kirkastelen silloin tällöin ruoanlaitossa, etenkin ranskalaisen keittiön yhteydessä juttu on tullut tutuksi. 

Informatiivinen ja kaunis  Tamarind Heaven-blogi osui kohdalle suomenkielisenä ghee-tietäjänä ja sen neuvojen mukaan valmistin oman puolipurkilliseni gheetä. Enpä osannut arvioida valmiin gheen määrää, muttei minulla toisaalta ollut mitään muuta sopivaa purkkiakaan saatavilla. 

Desinfioin purkin ja aloitin voinkeittelyn. Käytin annokseen noin 350 g suolatonta voita, jonka sulatin hitaasti paksupohjaisessa kattilassa aivan pienellä kaasulla. Voi suli ja pian pintaan nousi vaaleaa vaahtoa ja lähteeni mukaan kattilaan alkaisi erottua pinnan vaahto, varsinainen voi ja pohjalle laskeutuvat valkuaisaineet. Annoin voin kiehua hiljalleen noin puoli tuntia ilman kantta ja sekoittelua. Siirsin välillä vaahtoa vähän syrjään tarkastellakseni, ettei pohjalle valunut valkuaissakka pääsisi palamaan. Odotin nenä pitkällä luvattua ja toivottua toffeemaista tuoksua. En ollut ihan varma pääsikö gheeni sellaiseen vaiheeseen, mutta puolen tunnin kohdalla siirsin seoksen pois liedeltä ja kaavin varovasti pintavaahdon pois. Kaadoin kirkastetun voin suppilon läpi purkkiin, suppiloon olin virittänyt ohutta puuvillakangasta nappaamaan vaahdonloput ja valkuaissakat niin, että purkkiin päätyi kirkasta kullankeltaista gheetä. Vein purkin ulos kuvattavaksi ja sieltä raikkaasta pakkassäästä takaisin sisälle tullessani nenääni tuli selvä suloinen toffeentuoksu. Olin tainnut vahingossa onnistua!

Oikein valmistetun gheen kerrotaan säilyvän hyvin huoneenlämmössäkin useita kuukausia, jääkaapissa vuodenkin ja kestävän korkeita paistolämpötiloja. Nyt sitten pitäisi varmaan opetella käyttämään gheetä, vai mitä?

Friteeratut banaanit

Banaaneja tahtoo aina jäädä, niitä ei meinaa saada syödyksi ajoissa. Pieniä kärpäsiäkin tahtoo pörrätä niiden ympärillä ennen pitkää. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja hyödynsin pari banaania siinä vaiheessa, kun kuoreen vasta alkoi ilmaantua tummia pilkkuja. Olin melkoisen varma, etten ole koskaan tehnyt friteerattuja banaaneja tai ainakin niiden tekemisestä on vähintään kymmenen vuotta. Mitä vielä! Luottokeittokirjani paljasti, että huhtikuussa 2008 olen tehnyt näitä herkkuja, sillä laitan yleensä päivämäärän ohjeen viereen, kun olen sitä käyttänyt. Mitään mielikuvaa minulla ei ole tuosta melkein neljän vuoden takaisesta päivästä, jolloin viimeksi friteerasin banaaneja. Eipä sen väliä, hyvä että aivojen kovalevy joskus nollautuu, ainakin joiltakin tarpeettomilta osin. Neljälle hengelle riitti kaksi keskikokoista banaania. Kuorin ne ja leikkasin ensin poikittain kahteen osaan ja sitten halkaisin puolikkaat kahteen pitkittäiseen palaan. Frittitaikinaan tuli:

• 1 kananmunan keltuainen
• 1 rkl sokeria
• 1 dl vehnäjauhoja
• 1 dl maitoa
• 1 kananmunan valkuainen

Vatkasin ensin keltuaisen sokerin kanssa kevyesti ja lisäsin jauhot ja maidon. Vatkasin sitten valkuaisen vaahdoksi ja lisäsin taikinaan. Kuumensin neutraalin öljyn 180 asteeseen ja kastoin banaanipalat taikinaan. Laskin pihdellä taikinaiset palat kuumaan öljyyn ja paistoin niitä pari kolme minuuttia, kunnes ne saivat kauniin  värisen pinnan. Nostin palat reikäkauhalla talouspaperilla vuorattuun astiaan. Uppopaistoin myös muutaman ananaskiekon puolikkaan siltä varalta, ettei banaaneista vähemmän viehättynyt jälkeläinen tahtoisi niitä ottaa. Tarjosin banaanit ja ananakset vaniljajäätelön ja suklaakastikkeen kanssa, seurana kupillinen hyvää kahvia. 

Lohipastrami linssi-papusalaatin kanssa

Käytimme viikonloppuna toisen Delicard-lahjakorttimme. Jälleen tilaus ja toimitus tapahtuvat helposti ja sovitusti. Tuotteet olivat sitä mitä pitikin. Alkuruoaksi valitsimme fenkoli-lohipastramin, jolle sommittelin Delicard-sivuilta ottamani ohjeen mukaisen salaatin. Se onnistui mainiosti ja toi ruokapöytäämme jotain uutta. Olen surkea käyttämään linssejä ja papuja, mutta nyt käytin  molempia! Lohi oli aivan valmis nautittavaksi, se piti vain leikata viipaleiksi. Tarkat ainesmäärät saa linkistä, minä soveltelin seuraavaan tapaan:

• 1 dl vihreitä linssejä
• 1 dl kidneypapuja
• fetaa kuutioina
• kirsikkatomaatteja
• 1 punasipuli (unohdin kokonaan)
• 1 granaattiomenan siemenet (käytin puolikkaan)
• 1/2 sitruunan kuori raastettuna (jäi pois sitruunan puutteessa)
• 1 kevätsipuli viipaleina
• rucolaa tai muuta salaattia revittynä
• fenkoli-lohipastramia viipaleina

Keitin vihreät linssit vedessä pakkauksen ohjeen mukaan ja jäähdytin ne. (käytin siis desin verran kuivia linssejä, kypsinä niitä oli noin 2 dl) Huuhdoin kypsät kidneypavut.  Sekoitin kaikki salaatin ainekset keskenään. Kastikkeeseen tuli:

• 1 dl oliiviöljyä (käytin noin 1/2 dl)
• 1 sitruunan mehu (käytin appelsiinin mehua)
• 1/2  sitruunan kuori raastettuna (jäi pois sitruunan puutteessa)
• 1/2 valkosipulinkynsi
• 1 tl sokeria
• suolaa
• mustapippuria

Keräsin kaikki saatavilla olevat kastikeainekset kuppiin ja sekoitin kastikkeen tasaiseksi kaadoin siitä noin puolet salaatin joukkoon. Asettelin salaattia lautaselle ja keon päälle muutaman viipaleen lohipastramia. Ihan päällimmäiseksi ripottelin joitakin kastikepisaroita.  Annoksessa oli mielenkiintoisesti erilaisia tekstuureja ja makuja, pidimme alkuruoastamme todella paljon! Luulen, että linssejä ja papuja näemme lautasillamme useamminkin tulevaisuudessa. Lohipastramin valmistamista itse aion myös kokeilla.

Kokonaisuutena jälkimmäinen Delicard-kokeilu jäi ensimmäisen varjoon. Pääruoaksi valitsemamme seesaminsiemenillä kuorrutetut tiikerirapuvartaat olivat oikean grillin puutteessa hieman vaisuja, vaikka marinoin vartaita hyvän aikaa melko tujakassa liemessä. Jälkiruoka oli aivan valmis mustikkamousse, jonka lusikoimme kyllä loppuun, mutta ilman erityistä intoa. Lohipastramin ja komppaavan salaatin vuoksi kokemus jäi kuitenkin reilusti plussan puolelle. Luonnollisesti otan omalle kontolleni sen, että valinnat olivat minun ja vartaiden kanssa tyydyin parilaan grillin sijasta. Pääruoan raaka-aineessa ei ollut mitään vikaa, vain taidoissani tuottaa siitä parempi lopputulos. Siitä vielä Delicardille plussapisteitä, että ruokamäärä on todellakin riittävä neljälle, jopa hieman yläkanttiin!

Keikauskakku rypäleistä Jokihakaa jäljitellen

Jokahaka kokkaa-blogissa oli alkuvuodesta huimaavan näköinen rypälekeikauskakku, jonka värejä kävin ihailemassa useita kertoja. Tänään kaupasta tarttui mukaan hyvännäköisiä rypäleitä ja muistin kauniin kakun. Ulkona oli kaunis sää ja kyselin kasvihuonevastaavalta, voisiko kasvihuoneeseen päästä päiväkahville, kun pullakin on jo uunissa. Ja kyllähän sinne pääsi. Lumet olivat tulleet kasvihuoneen katolta ja puhdistaneet yhden kesän alkavat sammaloitumiset kennolevyistä. Tuntui ihan vähän keväiseltä, kun käänsi katseensa takapihan puolimetrisistä hangista siniseen taivaaseen!

Tein keikauskakkuni kahteen pieneen blinipannuun. Aloitin lämmittämällä uunin 175 asteeseen ja voiteloin pannut runsaalla voilla. Ripotin myös muutaman pienen voinokareen pannulle.

• noin 40 tummaa rypälettä
• 1 rkl sokeria
• vähän raastettua sitruunankuorta

Taikina:

• 80 g mantelijauhetta
• 1/2 dl vehnäjauhoja
• 1/4 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 1/4 tl kanelia
• 1/2 sokeria
• 1 kananmuna
• 1/2 dl sulatettua voita

Sekoitin kuivat aineet keskenään. Vatkasin munan ja sokerin kevyesti ja yhdistin sulatetun voin seokseen. Lisäsin kuivat ainekset ja sekoitin taikinan tasaiseksi. Halkaisin rypäleet (olivat siemenettömiä, minä ottaisin siemenet pois, jos niitä olisi) ja sekoitin niiden joukkoon sokerilusikallisen ja sitruunankuoren. Levitin rypäleet tasaisesti pannuille ja jaoin taikinan pannujen kesken. Tasoittelin taikinan parhaani mukaan rypäleiden päälle ja paistoin pannuja uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Annoin piiraiden jäähtyä ja kumosin ne leivinpaperille. Rypäleeni olivat keikahtaneet kaikki halkaistulle puolelleen eikä sellaista väri-iloa löytynyt, kun Jokihaan kakussa. Olisin hyvin voinut varmaan laittaa rypäleet kokonaisina, koska siemeniäkään ei ollut ja muutenkin käyttää enemmän rypäleitä, koska käytin kahta pannua. Mutta hyviä kakut olivat ja ne irtosivat suosiolla pannuista ehjinä. Kasvihuoneen valheellisessa kesäntunnussa päiväkahvikin maistui mainiolle.