Kylissä ja kaupungeissa – lisää virolaisia kartanoita ja nähtävyyksiä, osa 2

suomeksi: ei talvikunnossapitoa

Viron matkasta alkaa olla kaksi viikkoa ja muisti palailee pätkittäin. Onneksi Antti teki jo reissussa muistiinpanoja googlekarttakopioihin, sillä minä en enää muistaisi järjestystä, jossa kävimme eri paikoissa. Viimeksi aiheen parissa kirjoitellessani pääsimme Põhjakaan asti, söimme siellä erinomaisen lounaan ja sen aikana tuumimme, että mahtaisiko vielä onnistua Tartton päivällisen siirtäminen hieman myöhemmäksi. Laitoin ravintolaan sähköpostia ja noin tunnin kuluttua sieltä oli jo vastattu ja siirretty pöytävaraustamme kahdella tunnilla. Olin jo valmistautunut ajatukseen, että minun pitäisi ottaa ja soittaa ravintolaan, mutta onneksi ei sentään! En ole kovin innokas soittamaan minnekään, koskaan ikinä. Päivällisen siirtämisellä saimme lisää kulttuuriaikaa ja se on aina mukavaa. 

Põhjakasta lähdettyämme suuntasimme edelleen kohti Tarttoa ja ensimmäinen lounaan jälkeinen kartano oli nimeltään Lustivere. Se näyttää englantilaiselta poikakoululta ja siinä on uusgoottilaisia vaikutteita siinäkin. Tällä erää siellä ei toimi koulu, vaan vanhainkoti ja sitä voi katsella vain ulkoa päin. Pidimme rakennuksen hieman synkästä ulkokuoresta ja tornista. Ikkunoista näkyi valoa ja takakuistilla oli monta hoitajaa tupakalla. Ilmeisesti rakennus on puulämmitteinen, sillä aidatulla sisäpihalla oli valtaisat puupinot odottamassa käyttöä. Voisin kuvitella, että vanhuksilla on miellyttävämpää olla vanhassa kartanossa viettämässä elonpäiviään, ainakin jos rakennuksen sisäkunto on riittävän hyvä. Ainakin mukavampi kuin jossain terveyskeskuksen vuodeosastolla. 

Seuraavana kohteena oli todella hieno paikka, Puurmanin kartano. Se on upea valkoinen rakennus, joka on peräisin 1860-luvulta ja sielläkin toimii nykyisin koulu. Tässäkin talossa on näyttävä torni ja kävelimme talon ympäri ja sen takapuolen puistossa. Myyriä on muuten Virossa ihan turkasen paljon, melkein kaikki näkemämme nurmikot olivat myyrien tekemien multakekojen vallassa. Kartano näytti olevan oikein hyvässä kuosissa ja sinne pääsee ainakin kesäisin tutustumaan sisällekin pientä pääsymaksua vastaan. Kyllä minä olisin voinut tuollaisessa koulussa olla lapsena. 

Sille päivällä olikin sitten kartanot jo katsottu, mutta museoita oli vielä ohjelmassa. Saavuimme Tarttoon alkuillasta ja ennen hotelliin kirjautumista menimme Viron kansallismuseoon, jossa Antti kävi jo syksyllä reissulla, jolle minä en päässyt mukaan, vaan jouduin katsomaan kotona musikaaleja. On niitä pahempiakin kohtaloita olemassa. Mutta nyt pääsin tähän uuteen museoon, joka on ollut avoinna syyskuusta 2016 asti. 

Näyttäisi kuin talo kylpisi ilta-auringon valossa, mutta kyse on sisältä tulevasta valosta täysin pilvisessä illassa.

Ylen linkin takaa löytyy kiinnostava kertomus museon tähänastisista vaiheista. Meille ilmailun parissa työskenteleville museon sijainti vanhalla lentokentällä on mielenkiintoinen ja koko rakennus aivan pökerryttävän hieno. Siitä tulee mieleen tietysti Tallinnassa sijaitseva KUMU, mutta myös esimerkiksi Arktikum Rovaniemellä, sillä sen Uralin kaiku-näyttely muistutti kovasti aihepiiriltään Arktikumin Suomi Jäämeren rannalla-näyttelyä. Viron kansallismuseossa on kiinnostavasti esiteltynä virolaista elämäntapaa eri aikoina ja kaikki näyttelyesineistä kertovat infotaulut ovat myös suomeksi. Tai oikeammin infotaulut ovat tabletteja, joita hipaistaan sirukortilla, joka muuttaa tabletilla olevan tekstin halutulle kielelle. Se oli hyvin sujuvasti toimivaa ja kätevää, tuli luettua tavallista enemmän tietoiskuja. 

Ravintolakin näytti hienolta

Museokäynnin jälkeen majoituimme hotelliin, jolla oli aivan loistava sijainti muutaman sadan metrin päässä illan viimeisestä nähtävyydestä, Tarton taidemuseosta. Pienen lepotauon jälkeen kävelimme keskustaan ja menimme sattumoisin juuri torstai-iltaisin myöhempään auki olevaan museoon. Se sijaitsee Raatihuoneentorin laidalla vinoksi vääntäytyneessä rakennuksessa. Mielenkiintoisinta antia oli mielestäni Viron ensimmäisen merkittävän naistaiteilijan, Julie Hagen-Schwarzin näyttely. Se valotti hyvin sitä asiaa, että naistaiteilijoilla oli usein, ellei useimmiten taiteilijaisä, jonka siipien suojassa taiteesta kiinnostunut tytärkin pääsi oppiin ja vaikka Julie oli hyvin tuottelias ja taitava muotokuvamaalari, hänen maineensa ei ollut niin suuri kuin aikalaismiesten, sillä potretit ymmärrettävästi usein päätyivät ja jäivät tilaajiensa kotiseinille, minne ne oli tarkoitettukin. Pidin kovasti taiteilijan omakuvista, joissa näkyy erittäin päättäväinen ja juronkin näköinen nainen, hän ei ainakaan imarrellut itseään omakuvissaan mitenkään erityisesti. Näyttely on nähtävissä aina 04.03.2018 asti. 

Raatihuone vielä jouluvaloissaan

Taidemuseo

Päivän kulttuurikokonaisuuden jälkeen olikin aika siirtyä vatsan nautintojen pariin. Antille syksyn reissulta tuttu Restoran Polpo oli meidänkin määränpäämme ja siitä kerron seuraavassa postauksessa. 

Tämän postauksen liitän CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissupostauksiamme maittain aakkostettuna. Viro löytyy sieltä viimeisenä, sillä Yhdistyneissä arabiemiirikunnissakaan emme ole käyneet, enkä usko aivan piakkoin menevämmekään.

EDIT ": Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.

Minulla on muuten todella vakava oikeinkirjoitusongelma. En näköjään osaa päättää pitäisikö minun kirjoittaa Tartto vai Tarto, Tartoon vai Tarttoon, Tarttossa vai Tartossa. Suokaa anteeksi epäloogisuus. 

Ajan kanssa – lammaspataa

Viron reissun postaukset ovat vielä vaiheessa, joten tuuppaan väliin vielä viime sunnuntain päivällisen. Se valmistui lähes itsekseen sillä välin, kun piipahdin töissä lyhyen vuoron. Piti vain muistaa ottaa paketti lampaan sisäfileitä sulamaan ajoissa. Tavallisesti ei ole järkeä käyttää fileitä pitkään haudutettavaan ruokaan, mutta tällä kertaa oli tarpeen käyttää pakkaus pois, eikä ollut aikaa seisoskella lieden ääressä paistamassa fileitä. Niinpä ne päätyivät paloina pataan. Ruoasta riitti ainakin neljälle. 

Pakkaspäivän lammaspata haudutuspadassa

• 1 rkl oliiivöljyä
• 5 dl rasiallinen valkoisia papuja
• 1 punasipuli
• 2 palsternakkaa
• 2 porkkanaa
• 4 pientä perunaa
• 500 g lampaan sisäfileitä
• 1 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• chilihiutaleita
• 1 rkl worcesterkastiketta
• 5 dl lihalientä
• 2 dl punaviiniä
• iso oksa rosmariinia
• 2 laakerinlehteä
• noin 10-12 ihan pientä ruusukaalia
• puolikas kesäkurpitsaa
• 2 suurta herkkusientä

Laitoin pienemmän haudutuspatani lämpenemään low-asetuksella ja sutikoin sen pohjalle tilkan oliiviöljyä. Leikkasin lampaanfileet muutamiin paloihin ja tein niille pikamarinadin oliiviöljystä, worcesterkastikkeesta, suolasta, pippurista ja chilihiutaleista. Sekoitin kaikki kulhossa ja jätin lihan maustumaan kasvisten käsittelyn ajaksi. Samaan aikaan sulatin kattilassa liemikalikan. 

Kuorin porkkanat, palsternakat, perunat ja sipulit ja leikkelin ne pienempiin paloihin. Nostelin ne kaikki öljytyn, lämpenevän padan pohjalle ja sekoittelin. Lisäsin mukaan esikypsennetyt valkoiset pavut ja maustetut lihapalat ja kaadoin päälle lihaliemen ja viinin. Laitoin pataan vielä oksan rosmariinia ja laakerinlehdet. Tällöin kello oli noin 11 aamupäivällä ja laitoin pataan kannen päälle. 

Ennen töihin menoa leikkelin kesäkurpitsan paloihin, sipaisin ruusukaalien kannat pois ja pilkoin pari suurta sientä pienempiin paloihin. Nämä jätin odottamaan ja pyysin Anttia lisäämään ne pataan pari tuntia ennen kuin pääsisin töistä. Sienet ujostelivat kuvaustilannetta ja odottivat sen aikaa leikkuulaudalla. 

Pata teki hommiaan muutaman tunnin low-asetuksella ja loppuvaiheessa kypsennystä mukaan pääsivät kesäkurpitsa, ruusukaalit ja sienet. Kun tulin kotiin, oli ruoka ihan valmista ja se tuoksui mahtavalle heti ulko-ovelta. Perunoita olisi voinut olla mukana enemmänkin, mutta näinkin kyseessä oli kokonainen ateria, jolle emme tehneet sen kummempia lisäkkeitä, vai hieman parmesania (että se kuluisi loppuun) annoksen päälle. Kesäkurpitsa oli kypsynyt melko pehmeäksi, hyvä ettei se ollut padassa alusta asti. Valkoiset pavut olivat myös erittäin pehmeitä, mutta suurustivat kokonaisuutta kivasti. Lampaanliha, se nyt oli niin mureaa, että lusikkakin riitti sen pienimiseen. Annoksen ulkonäkö oli jokseenkin vaatimaton, mutta ei se mitään. Padassa oli lientä niin paljon, että siitä riitti johonkin toiseen ruokaa hyväksi pohjaksi vielä puoli litraa, kun sattumat oli kerätty parempaan talteen. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki tässä menee ikä ja terveys-aiheiset postauksemme. 

Kun oikeasti ei tarvisi yhtään lisää ruokaa – juustotarjotin

Eilen vietimme työpaikan perinteisiä pikkujouluja. Niistä puuttui yksi tärkeä asia, nimittäin Joulupukki. Hän oli tällä kertaa out of office, täysin tavoittamattomissa, mikä on kyllä ihan ymmärrettävää näin huippusesongin jälkeen. Lahjat hän onneksi oli toimittanut perille ja osaammehan me itsekin lahjat jakaa. Jälleen kerran moni sai jotain sellaista, mitä todellakaan ei tiennyt tarvitsevansa. 

Jos pukki puuttuikin, niin ruokaa ei puuttunut. Olimme jo päivällä työpainotteisen virallisen osuuden puolivälissä syöneet ravitsevia ja terveellisiä pizzoja ja kebap-annoksia. Pulkkamäen hurjien käänteiden päätteeksi söimme kodassa grillattuja makkaroita, jotka toisesta päästään olivat mustamakkaroita (ei vaikuttanut menekkiin) ja Jekkutytön kotona söimme vielä lisää. Tarjolla oli lämpimiä piirakoita, salaatteja ja minun aamulla sommittelemani tunkutarjotin juustoista ja leikkeleistä. Kun me lähdimme kotiin puolilta öin, jäi keittiöön vielä puolimetrinen pino hodarisämpylöitä tykötarpeineen, mutta arvelen nekin tulleet syödyksi. 

Juustotarjottimelle latasin pääasiassa viime viikolla Virosta tuomiamme herkkuja. Oli sillä myös Lidlin tuotteita ja omista kaapeista kerättyjä lisukkeita. Otin suurimman metallisen ovaalitarjottimeni ja sille tuli seuraavaa:

Tunkutarjotin juustoista ja leikkeleistä monelle muutenkin jo mahansa täyteen ahtaneelle

• 1 kolmion mallinen pala sinihomejuustoa (Lidlistä)
• pieni kiekko camembertiä
• pieni kiekko brietä
• palanen goudaa
• palanen comtéa
• 1 virolainen kestomakkara (salamityyppinen) 
• 1 paketti serranonkinkkua
• 1 paketti parmankinkkua
• 2 viikunaa
• joku hilloke, en muista mikä se olikaan
• vaaleita rypäleitä
• tummin rypäleitä
• keksejä

Muutoin tässä ei ollut isompaa vaivaa kuin aukoa paketteja ja leikata kestomakkara viipaleiksi ja rypäleet pikkutertuiksi. Myös isot kinkkuviipaleet leikkasin pienemmiksi paloiksi, että riittää useammalle ja puikin juustojen pieleen pieniä juustoveitsiä. Käärin tarjottimen leveää sellofaaniin ja pidin sen viileässä kotoa lähtöön asti. Kyläpaikassa nostin tarjottimen heti saavuttuamme pöydälle, että juustot ehtivät lämmetä. Siihen nähden, miten paljon ruokaa oli tarjolla, juustotarjotin oli huomattavasti huvennut silloin, kun lähdimme kotiin. Joku voimakkaampi kova juusto olisi ollut paikallaan. Mustaleima olisi kyllä sopinut hyvin tähän settiin. Keksit eivät  mahtuneet tarjottimelle, ne olivat tarjolla erikseen. 

Nyt on taas pikkujoulut juhlittu, en muista enää ovatko nämä vuotuiset iloittelumme todella ennenaikaiset vai pikkuisen myöhässä, muttei sillä ole suurta väliä. Tärkeintä on olla iloinen ja viettää aikaa yhdessä, sitten se arkikin siellä töissä sujuu taas mukavasti pitkän aikaan. Ai niin, meillä oli myös erittäin pieni juhlija mukana, juuri kuukauden täyttänyt ja hän viihtyi mainiosti äidin työkavereiden syleissä nukkumassa sen aikaa, kun äiti kävi moikkaamassa meitä. Aah sitä vauvantuoksua! Saattoi aiheuttaa nuoremmissa kollegoissa pientä tartuntaa.

Seuraavassa postauksessa jatkuu taas Viron kartanokierros ja tiedossa on vielä myös kolme ravintolapostausta samalta matkalta.

Pussinpohjakeitto

Uuden vuoden alussa tuntuu usein, että on tarpeen vähentää varastoja ruokakaapeissa ja pakastimissa. Eilen söimme keittoa, johon meni vaikka mitä, monta pakkausta ja pussia meni kierrätykseen ja tuloksena oli lämmittävä, sakea keitto. Kattilallisesta olisi syönyt neljäkin nälkäistä, mutta me söimme keiton tänään loppuun työlounaana.

Makkarakeitto neljälle

• 5 pienehköä bratwurstia
• 5 perunaa
• 2 punasipulia
• nokare voita
• noin 20 kirsikkatomaattia (keltaisia, punaisia ja soikeita punaisia)
• valkoisia papuja 
• punaisia linssejä
• pussinpohja pientä pastaa
• 1 tölkki tomaattimurskaa
• 1 rkl tomaattipyrettä
• 0,25 l kanalientä
• vettä
• suolaa ja pippuria
• chilihiutaleita
• smetanaa
• tuoretta oreganoa

Aloitin keittämällä papuja. En ollut tullut liottaneeksi kuivia valkoisia papuja, joten keitin ne painekattilassa. Se nopeuttaa kypsymistä oleellisesti. Keitin huuhdeltuja kuivia papuja runsaassa vedessä noin 20 minuuttia ja avasin sitten painekattilan kannen. Pavut olivat kypsiä, jätin ne lautaselle jäähtymään. 

Leikkasin makkarat pieniksi paloiksi ja paistoin niitä hetkisen pannulla voissa. Sulatin samalla liemikalikan kattilassa. Lisäsin kevyesti paistetut makkarapalat kattilaan. Käytin sitten pannulla pieniksi kuutioiksi leikatut perunat ja paloiksi leikatut sipulit. Kaadoin kummatkin kattilaan ja lisäsin sinne tomaattimurskan, tomaattipyreen, pastan, pavut, linssit, kirsikkatomaatit puolikkaina ja maustoin suolalla, pippurilla ja chilillä. Lisäsin vettä noin tomaattipurkillisen. Annoin keiton kypsyä puolisen tuntia. Keitosta tuli aika sakeaa, juuri sellaista kuin halusinkin. Annoksen päälle laitoin lusikallisen smetanaa ja pari oksaa tuoretta oreganoa. 

Nigella neuvoo – roosa pasta

Matkamuisteloiden väliin mahtunee yksi ruokaohje, samalla edistän viime kesänä Minnan aloittamaa keittokirjahaastetta. Sen teemana on tehdä ruokaa ainakin kerran jokaisesta omistamastani keittokirjasta ja tässähän sitä sarkaa piisaa, kirjoja on kokonainen kirjahyllyllinen ja sen lisäksi pinoja siellä täällä. 

Tällä kertaa kokkasin pastaa Nigellissima-kirjasta, joka on tietysti Nigella Lawsonin italialaiseen ruokaan keskittyvä kirja muutaman vuoden takaa. Se on siitä harvinainen kirja, että olen kokannut siitä aikaisemminkin, tarvitsenhan joka toukokuu paljon italialaisia ruokaohjeita Giron aikaan. Tätä kyseistä rapupastaa en ollut tehnyt aikaisemmin. Ei siitä ihan roosaa tullut, mutta hyvää siitä tuli. En tietenkään tehnyt ihan kuten kirjan ohjeessa oli, mutta melkein.

Roosa rapupasta kahdelle

• 1 valkosipulinkynsi
• 1 rkl oliiviöljyä
• muutama chilihiutale
• 2 rkl vermuttia (ei ollut, käytin madeiraa)
• 100 g katkarapuja 
• 1 rkl tomaattipyrettä
• 2 rkl mascarponea
• 2 rkl maitoa
• suolaa ja pippuria
• 250 g pastaa
• suolaa keittovedessä
• parmesania

Kuumenna vesi kiehuvaksi ja suolaa se tymäkästi. Keitä pastaa pakkauksen ohjeen mukainen aika.  Sekoita tomaattipyre, maito ja mascarpone tasaiseksi seokseksi astiassa ja jätä odottamaan. Pastan kypsyessä kuumenna pannulla loraus oliiviöljyä ja laita silputtu valkosipulinkynsi pannulle kihisemään yhdessä chilihiutaleiden kanssa. Lisää pannulle vermutti, tai joku muu alkoholi, minä käytin madeiraa. Anna seoksen kiehua hetkinen ja lisää mukaan ravut. Jos ne ovat raakoja, anna niiden viihtyä pannulla juuri sen aikaa, että ne muuttuvat vaaleanpunaisiksi. Minulla oli kypsiä pakasterapuja, joten olin sulattanut ne valmiiksi ja kuivannut niitä hieman paperilla. Kypsät ravut eivät tarvitse kuin hetken pannulla, että ne kuumenevat. Sekoita mukaan tomaatti-marcarponeseos ja pyöräyttele nuolijalla kastike tasaiseksi. Kaada pannulle kypsä, valutettu pasta, sekoita ja raasta päälle parmesania, jos kehtaat. Minulla on vielä pieni pala parmesania jäljellä ja käytän sen tietysti pois, mutten osta toistaiseksi uutta palikkaa. 

Tämä oli kyllä jänskä ruoka. En tiedä minkä eron vermutti olisi tehnyt, mutta madeira maistui hienosti, muttei liikaa. Mascarpone pehmensi makua mukavasti ja toi ruokaan kiinnostavan vivahteen, jollaista en ollut tehnyt kotioloissa aikaisemmin. Olen varmaankin syönyt tämän tapaista pastaa joskus ravintolassa ja tuli heti mieleeni, että kyllä sitä vodkapastaakin pitää kokeilla. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan #suurikeittokirjahaaste-välilehdelle, jonne kerään kaikki haastepostaukset. Nigellissima-kirja ei päädy kierrätyspinoon, pidän siitä kovasti ja varmaankin teen toukokuussa siitä taas jonkun ruoan. Nigella ohjeet ovat aina mukavan rentoja, niitä voi huoletta soveltaa ja muutella, sillä ne eivät alunalkaenkaan ole monimutkaisia tai puritaanisia. Ne ovat useimmiten helppoja ja nopeita ja ihan aina maistuvia. 

Kaunista karheutta – lounas Põhjakassa

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olimme päässeet puoleksi päiväksi aina Paiden lähellä olevaan Põhjakan kartanoon. Siellä sijaitsee vuodesta 2010 toiminut Restoran Põhjaka, josta luimme ensimmäisen kerran jo vuonna 2015 Sillä Sipulin postauksesta. Vuoden 2016 syysretkellä menimme aivan paikan läheltä, mutta missasimme sen, sillä en ollut kylliksi ottanut selkoa paikan sijainnista. 

Tämän vuoden talvimatkalla varustauduimme hyvin, majoitusten lisäksi meillä oli etukäteen varattuna kaikki päivälliset ja myös tämä ensimmäisen Viron päivän lounas. Laitoin Põhjakaan sähköpostia joulun alla tiedustellen vuoden alkupäivien aukioloa ja sainkin pian vastauksen, joka miellytti meitä. Pääsisimme viimein kokemaan tämän kiinnostavan paikan. Tuolloin joulukuun alussa en vielä tiennyt  miten hyvin paikka nivoutui kartanokierrokseemme, sillä Põhjakakin on vanha kartano. Tosin se on kooltaan aika pieni rakennus, mutta se on kuitenkin peräisin 1820-luvulta ja on aikoinaan erotettu suuremmasta tilasta. Ennen ravintolakäyttöä kartano oli baptistikirkon käytössä ja ennen ravintolaksi muuttumistaan tyhjilläänkin, jona aikana se ehti mennä huonoon kuntoon sekä luonnollisen rapistumisen, että paikkojen rikkomisen ja hyväksikäytön takia, mm. lattialautoja ja takkoja kerrotaan varastetun ja ikkunoita rikotun.

Nyt Põhjakassa pitää majaa Viron mittapuulla erittäin arvostettu ravintola, joka tarjoaa päivittäin lounaan ja päiväpaussin jälkeen mahdollisuuden iltasyömiseen. Ravintola sijaitsee aivan maalla, noin tunnin ajomatkan päässä sekä Tallinnasta, että Tartosta. 

Meidän vierailupäivänämme vallitsi melko ankea sää, välillä satoi vettä, välillä rätki räntää, mutta kuin ihmeen kaupalla kalpea keskitalven aurinko pilkisti pilvien välistä, kun ajoimme kuraiselle pihalle. Tontin reunamilla joku poltti risuja ja tavaraa tuotiin pakettiautolla talon leveämmän puolen ovesta. Põhjakan päärakennuksen erityispiirre on se, että pääovi sijaitsee päätyseinällä, ei keskellä pitkää sivua, kuten yleensä kartanoissa. 

Astuimme sisään täsmällisesti kello 12 ja vastassa oli suurten huoneiden jono, huoneisiin näki peräkkäin auki olevista ovista. Seinät olivat rapistuneet tavalla, josta ei aivan tiennyt, oliko vaikutelma tekemällä tehty vai vain kuorimalla jotain pintakerroksia pois ja jättämällä elämän jäljet näkyviin. Pidimme näkemästämme. Sivulla olevasta keittiöstä meidät tultiin ottamaan vastaan ja kehotettiin valitsemaan mieluinen pöytä. Luonnollisesti minä istuin nurkkaan ja sopivasti verhottomien ikkunoiden äärelle, sieltä virtasi sisään viileää valoa, joka sai paikan näyttämään jos mahdollista vieläkin viehättävämmältä. 

Seinillä oli hauskasti aseteltuja valokuvia ja nurkassa suuri levyhylly. Vanhan astiakaapin hyllyllä oli  vanha Harman Kardonin viritinvahvistin ja Sonyn levysoitin, johon tarjoilija (tai omistaja, en minä tiedä) kävi vaihtamassa levyjä aika-ajoin. Ainakin Elvis säesti lounastamme mukavasti. 

Põhjakan lista ei ole pitkä, mutta juuri sellainen, josta pidämme. Lista vaihtuu ymmärtääksemme päivittäin ainakin osittain, joten varsinaista kiinteää menua ei ole. Otimme alkuun leikkelelaudan ja toisen annoksen, jossa oli pateeta ja muita herkkuja. Antin laudalla oli muutamaa makkaraa ja kinkkua, kurkkuja, marinoitua sipulia, tuorejuustoa ja melkein läpinäkyvän ohutta näkkäriä. Minulla oli pateeta, leipää, kurkkuja, hillottua sipulia ja kirpeää majoneesia. Todella hyvää ja yksinkertaista, sellaista kehräämään pistävää ruokaa. Tuli Juuren sapakset mieleen. 

Pääruokana Antilla oli haukipihvi ja minulla porsaan poskia. Etenkin Antin haukiannos oli ihastuttava, keveän raikas ja niin kaunis, että oli sääli pistää siihen haarukka. Mutta pistimme tietysti, molemmat. Minun possunposkeni olisivat voineet olla vielä aavistuksen nyhtöisempiä, mutta makua oli yllin kyllin. Kummankin annoksessa oli hyvän voista perunamuusia, jota olisi voinut lapioida kitusiin toisenkin mokoman. 

Koska olimme menossa illalla taas ravintolaan, jätimme jälkiruoan tilaamatta. Keittiössä näkyi olevan asiallinen kahvikone, joten otimme espressot lopuksi. Ne olivat niin hedelmäistä papua ja paahtoa, että luimupupulassa olisi pidetty. Mekin pidimme oikeaoppisesta shotista, vaikkei hedelmäinen olekaan lempparimme espressossa. Juomana meillä oli vain vettä autoilun vuoksi ja tämä erinomainen, kaunis, hyvää tekevä lounas maksoi kahdelta 50,60 €. Põhjakan tarjoilu oli ystävällistä erittäin hyvällä englannin kielellä ja iloksemme sinne tuli muitakin ihmisiä lounastamaan, virolaisia molemmat seurueet.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, joille kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. Seuraavassa postauksessa jatkuvat virolaisten kartanoiden kiertely ja muut nähtävyydet ennen Tarton päivällistä Polpossa. 

Virolaisilla kartanoilla, osa 1

Vuodesta 2014 alkaen olemme käyneet Virossa muutaman kerran vuodessa. Kymmenenkään matkan jälkeen ei tunnu siltä, että kyl tää on nyt nähty. Päinvastoin. Muista Viron reissuistamme voi lukea CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdeltä. Siellä matkailuaiheiset postauksemme ovat maittain aakkostettuina uusimmasta vanhimpaan matkaan. Sinne lisään tämänkin postauksen. Viron matkat löytyvät viimeisinä luettelosta, sillä emme ole käyneet vielä Zimbabwessa.

Tällä kertaa meillä oli aikaa keskiviikosta sunnuntaihin. Koska asumme Keskimaassa, kestää aikansa päästä maan reunalle ja laivaan. Usein reissumme alkaa sillä siunaamalla, kun toinen saapuu viimeisestä yövuorosta ennen vapaan alkua. Niin nytkin. Antti tuli kotiin ja minä odotin jo toinen kenkä jalassa. Vartissa olimme matkalla ja ennen kuin ajoimme laivaan puoli kuudelta illalla olimme ehtineet vaikka mitä. 

Usein kuulee sanottavan, ettei vanha koira opi uusia temppuja ja se pitää meidänkin kohdallamme erittäin hyvin paikkansa. Mutta välillä mekin opimme jotain uutta. Noin vuoden ajan olemme pitäneet Jyväskylän ja Helsingin välisellä matkalla sellaisen kuin tauon, jota kutsutaan myös paussiksi. Ja mikä tärkeintä, nimenomaan syömisen tähden. Ei siksi, ettemme jaksaisi kolmen tunnin matkaa syömättä, vaan koska Lahdesta löytyy niin hyvä lounaspaikka. Emme aikaisemmin kymmenillä ohikulkumatkoilla koskaan, lue: ikinä, pysähtyneet Lahdessa. Sitä vartenhan ohitustiet ovat olemassa, että niitä mennään paikkojen ohi. Lahti oli mitä vähiten kiinnostava kaupunki, kunnes oikeasti aloimme pysähtyä siellä ja nyt jos liikumme arkisin päiväsaikaan, on lounaspaikka aina Tryffdeli. 

Tähtäsimme Tryffdelin avaamisaikaan päivän keitolle, joka oli tällä kertaa suuri kulhollinen tomaattista lihapullakeittoa. Lusikoimme keiton viimeistä tippaa myöten, jonka jälkeen olikin mukava piipahtaa Lahden taidemuseossa, sillä Museokortti tykkää, että sitä käytetään. Mukavinta antia oli valokuvakokoelma Lahdesta ja ihmisistä siellä. Kuvat oli laitettu sekalaisiin vanhoihin  kehyksiin mistä pidin erityisesti.

Aikuismaisen lounaspaussin jälkeen ajoimme pääkaupunkiin ja parin pikaisen sukulaisvisiitin, lähes seisomakyläilyn jälkeen olikin jo aika ajaa paattiin. Olimme tarkoituksella valinneet Tallinkin Europan, sillä halusimme yöpyä laivalla. Se on todella edullinen tapa aloittaa matka, kun tulee hieman kauempaa, eikä ehdi aikaisempiin päivälaivoihin. Samaan pakettiin saan pakattua siirtymisen lahden ylitse, yöpymisen, pysäköinnin ja ruokailun. Aamulla on sitten valmiina Tallinnan satamassa jatkamaan matkaa. Jos jää vain Tallinnaan on hieman ankeaa etenkin talvella olla kahdeksalta satamassa, kun vielä aivan pimeää, eivätkä paikat aukea aivan hetkeen, mutta lähdettäessä kauemmas, on laivalla uneksiminen hyvä vaihtoehto. 

Kerran tai kaksi vuodessa on hauska syödä buffetissa. Olimme varanneet paikat jälkimmäiseen ahdantakattaukseen, vaikka siinä meinaa aikuisellakin ihmisellä hermo mennä odotellessa. Ensimmäinen kattaus sen sijaan vie hermot jo ennen laivaan ajamista. Sekään ei ole kivaa. Laivaan ajaminen omalla autolla on aina arpomista. Kun on varannut myöhemmän kattauksen, pääsee laivaan tietysti nopeasti ja sitten pyöritellään peukaloita monta tuntia. Jos varaa ensimmäinen kattauksen ja toivoo pikaista embarkaatiota, seisoo jonossa, tai jopa melkein yksin satamassa vielä, kun köysiä jo uhkaavasti irrotellaan ja pöytä olisi pitänyt grand buffetissa ottaa vastaan 45 minuuttia sitten. 

Ei se pöytä sieltä minnekään katoa, ruoka eikä aika lopu kesken, mutta kun on kroonisesti kykenemätön myöhästymään mistään, ärsyttää suunnattomasti odottaa väärässä paikassa. Tämä on luonnollisesti erittäin hyvä esimerkki first world problemista. Ihminen ärsyyntyy, kun ei pääse lappamaan lautaselleen graavilohta sillä sekunnilla, kun buffetin portit aukeavat. Ikinä emme ole jääneet satamaan vilkuttamaan, että nyt se laiva lähti. Mutta yhtä kaikki, kannattaa valita taistelunsa, ärsyyntyykö laiturilla vai pitkästyykö laivassa ja me valitsimme jälkimmäisen. Onneksi tuskaa helpotti kahden euron prosecco-kupongit. Niillä pidetään aisoissa hämmästyttäviä määriä ihmisiä, kaikki jonottivat kiltisti baaritiskille tilaamaan lasillisensa. Kyllä me sitten olemme helppoja. 

Kun sitten lopulta pääsimme syömään juuri silloin kun pitikin, oli vatsantäyttäminen mitä miellyttävin kokemus jälleen kerran. Eikä siellä edes ollut paljon ihmisiä eikä jonoja ja mietin, että miksi ylipäätään olimme tehneet varauksen kattaukseen. Kai siinä alkukantainen ruoanloppumisen pelko ja muutaman euron säästö olivat syynä. Eihän sitä laivamatkaa varatessa viikkoja aikaisemmin tiedä kuinka täyteen laiva tulee. Tällä kertaa laivalla oli erittäin väljää. Ruokaa oli tarpeeksi, mukana oli vielä hieman jouluisuuttakin ja mieliteko noutopöydän antimiin oli taas täytetty ainakin puoleksi vuodeksi. 

Torstaiaamuna olimme sitten innokkaina lähdössä matkaan kello 8, kun laivasta saattoi ajaa ulos. Tai olisi saattanut, mikäli jonossa edessämme oleviin katumaastureihin olisi tullut joku paikalle. Taas joutui ihmisenlapsi sekä ärsyyntymään että pitkästymään. Aloin miettiä, että mitäs läksin. Lopulta laivan ulosheittomies tuli komentamaan jonossa olevia nitkuttamaan autonsa ahtaista väleistä pois ja sinne jäivät itänaapurin mummonmurskaimet yläparrelle, kun me karautimme pimeään Tallinnan talviaamuun. 

Postauksella on taas mittaa kuin Paavo Väyrysen mukinmyyntipuheella, vaikkei vielä olla päästy kuin niukin naukin kuivalle maalle. Jatkan kuitenkin hieman luvaten postauksen päättyvän ennen kuin olemme päässeet matkan ensimmäisen Viro-päivän lounasaikaan. Varsinaiset ravintolapostaukset tulevat myöhemmin omina postauksinaan, muut matkakokemukset ja päiväkirjamaiset muistelot ominaan. Alla kuva jossa on koostettuna mitä kaikkea me tulisimmekaan syömään tulevina päivinä. Tulee vesi kielelle noita lautasellisia muistellessa. 

Virossa on hämmästyttävän paljon näkemistä niin pieneksi maaksi. Aikaisemmilla reissuilla olemme käyneet katsomassa kauniita vesiputouksia, neuvostoaikana suljettuna ollutta kaupunkia, Viron maineikasta yliopistokaupunkia ja täysiveristä rantakohdetta eteläisellä rannikolla. Myös pari Viron saarista on kevyesti kurkattu. Meistä on mukava kulkea paikoissa niiden luonnollisten sesonkien ulkopuolella, ei vain alempien hintojen vaan jonkunlaisen puolipysähtyneen ja haikean tunnelman vuoksi. Rantakohteessa tammikuussa on usein sellainen vire, että ai kun se kesä jo tulisi, mutta toisaalta on hyvä hengähtää kiireaikojen välissä. Monessa paikassa saa todella hyvää palvelua hiljaiseen aikaan, eikä sen tarvitse todellakaan olla mitään nuoleskelua. Sitä emme kaipaa koskaan missään. Mutta tietysti hyvä palvelu kelpaa aina kaikkialla. 

Tämän matkan (ja varmasti monen tulevankin) teemana olivat Viron kartanot. Antti oli etsinyt valmiiksi muutamia mahdollisia kohteita Visit Estonia-sivustolta. Päivän suunnitelmana oli siirtyä Tallinnasta Tarttoon ja siinä matkalla noin puolivälissä lounastaa Põhjakassa, josta olimme kuulleet Sillä Sipulista. Ennen lounasta meillä oli siis noin tunnin ajomatkaan käytettävissä kolme ja puoli tuntia. Sää oli ajoittain tihkusateinen ja lämmintä oli muutama aste. Lunta oli kyllä ollut joitakin aikoja sitten, sillä aurauspenkkojen jämiä oli nähtävillä, mutta muuten maa oli musta. 

Minä en tiennyt Viron kartanoista juuri mitään ennen tätä  matkaa ja nyt tiedän, etten tosiaankaan vieläkään tiedä paljon mitään. En ollut ollenkaan tietoinen, että maassa on ollut  niin tiheä kartanoiden verkosto ja monia kymmeniä paikkoja on edelleen olemassa eri kuntoisina ja erilaisissa käyttötarkoituksissa. 

Ennen ensimmäistäkään kartanoa pysähdyimme katsomaan Annan kylän kirkkoa. Pidämme epäuskonnollisiksi ihmisiksi paljon kirkoista ja usein käymme kävelemässä niiden viereisillä hautausmaillakin. On mielenkiintoista nähdä millaisia nimisiä ihmisiä missäkin maassa ja samassa maassa eri seuduilla on elänyt ja kuollut. Hautakivien ja -ristien tutkiminen on vähän jännittävääkin. Jos pieneen maalaiskirkkoon pääsee sisälle katsomaan, se on aina parempi, mutta ulkopuolenkin ihailu riittää. 

Ensimmäinen kartanokohteemme oli nimeltään Roosna-Alliku. Paikalla on omat Facebook-sivutkin. Mutta ne eivät ole varmaankaan peräisin kartanon alkuajoilta. Kartanon päärakennus on valmistunut 1780-luvulla ja 1920-luvulta se on toiminut kouluna. Tämän ollessa ensimmäinen näkemäni kartano, olin aluksi sitä mieltä, että onpa outo käyttötarkoitus. Myöhemmin mieleni muuttui. Kartanon maille pääsee vapaasti ja vaaleanpunaisen kauniin rakennuksen etupihalla kasvaa vanhoja puita. Visit Estonia-sivulta löytyy tietoa paikan historia niukalti, mutta kartanon omilta sivuilta enemmän. Etukäteisvarauksella paikkaan pääsee sisällekin tutustumaan, mutta sellaista me emme olleet tehneet, vaan tyydyimme ihailemaan kartanoa ulkopuolelta. Sen sijainti on helppo löytää tämän sivun alalaidan kartan avulla. Opimme pian, että ainakin joissakin osaa Viroa kartanoille on ruskeapohjaiset opastekyltit kylissä, joiden laitamilla tai keskelläkin ne sijaitsevat. Opastuksia ei niinkään ole pääteiltä. 

Panoraamakokeilu puhelimen kameralla

Hyvän alun jälkeen jatkoimme toiselle kartanokohteelle, joita tällä Tallinnan ja Tarton välisellä alueella on runsaasti, poikkeama tekee vain muutaman kilometrin lenkin päätieltä. Toisen kohteen nimi oli Väätsa. Se on peräisin 1800-luvun alusta ja sen saksankielinen nimi on Waetz. Paikan omilla kotisivuilla kerrotaan siellä pidettävän konsertteja ja löytyvän majoitustiloja. Osa rakennuksesta toimii kouluna ja 1970-luvulla sen kylkeen on rakennettu lisärakennus niinikään koulutarkoitusta varten. Tämä kartano sijaitsee kylässä ja sillä on kaunis puisto huvimajoineen ja lammikoineen. Väätsaan pääsee myös tutustumaan sisälle erikseen ajan varaamalla. 

Ei kahta ilman kolmatta, aikaakin oli vielä ennen lounasta, joten suuntasimme auton nokan kohti Kirnan kartanoa. Se sijaitsee pienellä mäellä vanhan puuston keskellä ja rapistuneen kartanon näkeminen aiheutti jonkunlaisen minimyrskyn päässäni. Tässä kohtaa alkoi jo tuntua, että näitä paikkoja täytyy päästä katsomaan kesälläkin. Kirnan kartano on rakennettu 1770-luvulla ja sillä on ollut monenlaisia vaiheita eri sukujen omistuksessa. Sekin on toiminut kouluna ennen toista maailmansotaa ja nyttemmin se on yksityisomistuksessa. Lähdesivustolla sanotaan mm. näin: "Kirnan kartanon puistossa on voimakkaita magneettis-anomaalisia alueita eli geologisia maankuoren halkeamia, jotka aiheuttavat eritoimisia kenttiä, joita herkät ihmiset pystyvät tarkasti määrittelemään. Positiivisesti latautuneista paikoista saa lisäenergiaa paranemiseen ja tarpeellisiin muutoksiin." Kuulostaa sopivan hörhöltä. 

Kirnassa tarvittaisiin suuri kirstu rahaa, sen verran rapistunut talon ulkokuori on, mutta hyvin kauniilta talo näytti tammikuisessa hämärässäkin. Pihaa vartioi pulska kissa, josta arvelin tulevan pian äiti. Kissa kierteli ympärillämme ja puikahti raollaan olevasta pääovesta sisälle. Ovessa olevassa kyltissä kehotettiin astumaan sisälle ja me kurkistimme kartanon aulaan. Alakerran sisätiloja on uudistettu jossain vaiheessa uusgoottilaiseen tyyliin, joka hämmästytti ulkopuolen asettamien odotusten vuoksi. Talon ikkunoista näkyi valoa, mutta ihmisiä emme nähneet. Vain viimeisillään olevan kissan, joka tuijotti meitä toiseen kerroksen vievien portaiden juurella ilmoittaen täten, että sinne ei ole asiaa. Tahtoisinpa tietää miksi minulle oli niin suuri askel astua sisään taloon, vaikka ovessa selvästi oli sen lupaava kyltti. En ole missään mielessä rohkea ihminen ja saatan olla sen tähden välillä rasittavaa seuraa. Olen aina valmis kääntymään takaisin miltä polulta tahansa. 

Meillä oli yhä aikaa jäljellä, joten matka jatkoi mutkitellen kohti Põhjakaa. Seuraava kohde ei ollut kartano vaan Paiden vallitorni ja ritarilinnan rauniot. Paiden lähellä kävimme viime vuonna Väätsan pyörämuseossa, muttemme silloin vielä huomioineet monia kartanoita lähistöllä. Linnatorni tuhoutui toisessa maailmansodassa ja on rakennettu uudelleen 1990-luvulla. Kiersimme kävellen linnanraunioiden muodostamaa kävelyreittiä, nälkä alkoi jo kurnia vatsassa ja etenkin odotukset olivat korkealla ruoan suhteen. 

Käväisimme vielä ennen lounasta yhden kartanon pihassa, Sargveressä. Sekin on peräisin 1700-luvun lopulta ja on päällepäin hieman rapistuneen, mutta kauniin näköinen. Rakennus on toiminut pitkään kouluna ja on vuodesa 2003 ollut Sargveren maaseutukulttuurin edistämisseuran käytössä. Kiersimme kartanon ympäri ja pidimme sen puistosta kovasti.

Kuten lupasin, tämän postaus loppuu joskus. Aivan Sargveren kartanon lähellä sekä päätien varressa sijaitsevan Põhjakan kartanon pihaan ajoimme täsmällisesti kello 12, kuten oli sovittu jo ennen joulua sähköpostitse. Se on isommasta tilasta erotettu oma pienehkö kartanonsa 1820-luvulta. Sen koristeltu pääovi sijaitsee rakennuksen päädyssä, mikä on harvinaista. Ennen nykyistä ravintolatoimintaa rakennus oli baptistiseurakunnan käytössä. Põhjakassa söimme pitkiin aikoihin parhaan lounaan, mutta siitä myöhemmin lisää. 

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina.

EDIT ": Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.

Nyt on kaavittu laarin pohjalta – turkey chowder

Hävikin vähentäminen on lähellä sydäntäni. Olen oppinut ostamaan meille vähemmän ruokaa nyt oltuamme kaksi vuotta kahden hengen talous. Olen oppinut myös valmistamaan kerralla vähemmän ruokaa, käyttämään pienempiä kattiloita ja optimoimaan paremmin raaka-aineiden käyttöä päivämäärävetoisesti. Kun ostan jotain tuotetta, eikä tarpeeksi pientä pakkausta meinaa löytyä, mietin jo mihin voin lopun käyttää. Mutta joskus ei onnistu. Esimerkiksi avauskuvan cantaloupe unohtui tiskipöydän kulmalle kunnes se näytti Kuolemantähdeltä. Päätin, etten osta enää meloneita, en ainakaan ennen ensi kertaa.

Toissapäiväisen Cobb-salaatin sommittelulta jäi hieman papuja, pekonia ja kalkkunaa. Kaikista niistä oli päästävä eroon ja valmistin meille keiton, jota amerikaksi sanotaan chowderiksi. Usein niissä on kalaa ja muita mereneläviä, mutta tällä kertaa niitä ei ollut tuhottavaksi. Keiton ainesmäärät ovat viitteellisiä, kaikkea oli vähän tai pikkuisen enemmän.

Tein keiton uudessa pienessä kuparikasarissa, jota en sittenkään pystynyt Lidlissä vastustamaan. Vilkuilin ja käpälöin sellaista jo viime viikolla, mutta pysyin ruodussa. Tänään ei enää auttanut. Se on varsin sopiva kahden hengen ruoka-annoksiin.

Turkey chowder 

• tähdekalkkunaa kuutioiksi leikattuna
• puolikas pieni purkillinen säilykemaissia
• puolet pienestä papusekoituspurkista
• 4 viipaletta pekonia
• puolikas punasipuli
• 4 kirsikkatomaattia
• 2 perunaa
• 5 dl kanalientä
• 0,5 dl kermaa
• suolaa ja pippuria
• jauhettua paprikaa
• persiljaa
• pieni nokare fetaa

Leikkasin pekonin, sipulin ja tomaatit paloiksi, samoin kalkkunan ja perunat. Kuumensin uutta kasariani ja laitoin pekonin sille mysiytymään yhdessä sipulin kanssa. Hetken päästä lisäsin kyytiin tomaatit ja kalkkunakuutiot. Seuraavana kaadoin kasariin kanaliemen, maissit ja pavut ja perunakuutiot. Annoin keiton kiehua noin 10 minuuttia ja lorautin sitten mukaan hieman kermaa, maustoin paprikalla, suolalla ja pippurilla. Kun keitto oli hieman sakeutunut ja perunakuutiot olivat kypsyneet, lisäsin pinnalle persiljaa ja fetaa nokareina. Erittäin hyvä talvipäivän lämmittävä keitto! Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään hävikinvastustamispostauksiani.