Kohotuskorien kokeilu, toinen kerta

Sain kauniisti pyytämällä Kammenpyörittäjän tuomana Eiringiltä Korkeavuorenkadulta jo marraskuussa kaksi somaa leivänkohotuskoria. Olin lukenut niistä eri blogeista ja lehdistä ja olin heti halukas kokeilemaan. Kuten minulle toisinaan käy, oli mukana enemmän intoa kuin ymmärrystä ja sössin ensimmäisen kerran aivan totaalisesti. Jokaisessa lukemassani ohjeessa puhuttiin toisesta kohottamisesta, joka tehdään korissa. Enköhän kuitenkin lätkäissyt taikinan heti vaivaamisen jälkeen koreihin, vaikka kaiken järjen mukaan jopa minulla olisi pitänyt olla älyä vähän enemmän. Taikina nousi kyllä kiltisti korissa, mutta eihän se tietenkään lähtenyt irti kuin itkemällä, eikä sittenkään kovin hyvin. Kaavin taikinan parhaani mukaan uunipellille, enkä kertonut kenellekään kokeilleeni kohotuskoreja. Kammenpyörittäjä kyllä huomasi asian, kun korit olivat kuivumassa pitkällisen pesuoperaation jälkeen. Ehkä tämä oli virhe, jonka kerrasta opin välttämään? Korostan sanaa ehkä.

Tänään, vuoden kolmantena päivänä oli taloutemme neljäs päivä ilman kaupassakäyntiä. Ehkä teimme empiiristä koetta, kuinka kauan voi elää ruoalla, jota kotona lukuisista kaapeista löytyy? Kenties olimme niin laiskoja, ettei huvittanut mennä kauppaan? Joka tapauksessa leipä oli loppu ja haaveilin bruschettasta alkupalaksi, sillä kaapissa luuruili hyvä pallero buffalomozzarellaa ja pöydällä korissa kaksi isoa tomaattia oli jo ikääntymässä.

Tein aivan tavallisen vaaleanleivän taikinan, johon en mittaa yleensä mitään muuta kuin veden määrän. Puoli litraa vettä ja pala hiivaa, siinä perussetti, johon sitten  teelusikallinen suolaa, loraus tummaa siirappia ja toinen auringonkukkaöljyä, vaaleita Lidlistä ostettuja hienoja (en viittaa huonon vastakohtaan) sämpyläjauhoja noin 10-12 dl. Sekoittamista ja taikinointia, sitten kohotus (HUOM!) kulhossa, kunnes verraten löysä taikina oli kaksinkertainen. Jauhotin kohotuskorit hyvin runsaasti samoilla jauhoilla. Muksautin ilmat taikinasta ja kumosin sen jauhotetulle leivinalustalle ja mänkkäsin taikinaa parhaani mukaan, lisäten vähän jauhoja, jotta sain aikaan kaksi mukavankokoista leipää, toinen pitkulainen ja toinen pyöreä korieni mukaan. Nostin leivät koreihin, ripottelin päällekin vielä jauhoja ja kohotin uudelleen. Toinen kohotus kesti noin 30 minuuttia.

Tällä kertaa leivät putosivat kiltisti leivinpaperin päälle uunipellille, taisin hihkaista melko kuuluvasti, kun sain leivät ehjinä pellille.  Ne paistuivat kauniisti 200 asteessa kiertoilmalla noin 25 minuuttia. Leivistä tuli aika isoja ja olin hieman huolissani, mitä niille tapahtuu uunissa, mutta ne mahtuivat kuin mahtuivatkin paistumaan samalla pellillä. Seuraavalla kerralla en laita kahta leipää samalle pellille.

Madeleinet uusvanhassa vuokassa

Vaikken tarvitsisi keittiööni yhtään uutta esinettä, kyllä niitä sinne silloin tällöin ilmiintyy. Olen koittanut hyvitellä omatuntoani sillä, että ostan uuden esineen sijasta vanhan, jollekin toiselle tarpeettoman ja sillä konstilla on moni esine päässyt meille hyvään kotiin kirpparin romukopasta. Nyt on tosin käynyt niin, että kanssa-asujani ovat kieltäneet enempien käsikäyttöisten vatkainten ostamisen. Tiedättehän ne sympaattiset vekottimet, joita ennen sähkövatkaimia oli? Ne, jotka sähkövatkainten yleistyttyä  siirtyivät mökkikeittiöihin satunnaisen lättytaikinan varalta? Minulla on niitä nyt kolme, eikä mikään niistä ole kovinkaan käyttökelpoinen, näppärämpi on vatkata vispilällä. Ei siis lisää sitä sorttia tänne, suljen silmäni ja kovetan luontoni jopa kaikkein kauneimpien kohdalla.

Viimeviikkoisella kirpparikierroksellani kohtasin jotain sellaista, jota en voinut vastustaa, en edes yrittänyt. Löysin kauniin vanhan madeleinevuokan ja sitä kokeilin tänään Ankerias Vipusen  blogista viime kesänä löytämälläni madeleineohjeella. Voitelin vuokan koloset huolellisesti ja jopa kevyesti jauhotin, jotta leivonnaiset irtoaisivat hyvin. 12 pienen herkkupalan taikinaan meni:

• 1 kananmuna
• 75 g sokeria
• 75 g vehnäjauhoja
• 60 g sulatettua voita
• 0,5 tl leivinjauhetta
• 1 tl vaniljasokeria (jätin pois, koska käytän vaniljalla uutettua sokeria)
• 0,5 sitruunan mehu ja kuori raastettuna (käytin mandariinin mehua)

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Vatkaa muna ja sokeri vaahdoksi, lisää kuivat aineet ja sulatettu voi ja sekoita taikina nuolijalla tasaiseksi, viimeiseksi lisää mehu. Lusikoi taikina vuokan kolosiin jättäen kohoamisvaraa ainakin puolet kolosen tilavuudesta. Paista uunin keskiosassa noin 10-12 minuuttia.

Kaksi leivonnaisista ei tahtonut irrota nätisti, muuten kaunis vuokani toimi niin hyvin, etten suunnittele silikonien hankkimista, niistä kun on kuulunut kaikkea ikävää muutenkin viime aikoina!

Tempuraa vuoden viimeiseen iltaan

Sushia syömme monta kertaa vuodessa, mutta tempuraa en joka kerralle viitsi askaroida. Syynä siihen on yleensä se, että tempura pitää saada tarjolle nopeasti enkä pidä kiirehtimisestä keittiössä, eikä kuuman öljy kanssa touhuaminen muutenkaan ole mieluisin keittiöpuuha. Tänään kuitenkin teimme ensin sushia Kammenpyörittäjän kanssa yhteistuumin ja sitten friteerasin. Ei ehkä ihan perinteisin uuden vuoden aaton menu, mutta meillä sushi ja tempura ovat aina kärkikolmikossa, jos tiedustelee mitä tänään syötäisiin. 

Käytin valmista tempurataikinajauhetta, mutta taikinan teko ei liene vaikeaa alusta astikaan. Sulatin tiikerirapuja, leikkasin lohta pieniksi viipaleiksi, samoin paprikaa ja kokeellisesti eiliseltä jäänyttä pihviä. Kuumensin öljyn 180 asteeseen, kastoin aineksia taikinassa ja laskin ne yksi aineserä kerrallaan öljyyn kypsymään. Muutamassa minuutissa kaikki olivat kypsiä ja taikina rapeaa. Nostelin palaset talouspaperilla vuoratulle tarjottimelle ja peittelin odottamaan, kunnes kaikki oli valmista. 

Tein tarkoituksella sushia hieman tavallista vähemmän, jotta jaksaisimme maistella tempuraa enemmän. Pihvikin oli oikein hyvää näin tehtynä, lohi parasta. En muistanut tehdä dippikastiketta tempuralle, mutta soijaankin kastettuina kaikki frittipalat olivat maistuvia. 

Jos tästä nyt hakemalla hakee jotain negatiivista, niin on aika tylsää siivota friteeraamisen jäljet pois. Öljy pitää siivilöidä, jäähdyttää ja pullottaa uudelleen, jos se on vielä käyttökelpoista. Ja liesikin vaatii tavallista perusteellisemman puunauksen. Sen jätin kyllä suosiolla huomiselle, sillä pitäähän sitä puuhaa jättää uudelle vuodellekin!

Uunista aamiaispöytään

Etsiskelin väliaikaiskanalan (lue:sauna munavarastona) toiminnan lähestyessä loppuaan vielä yhtä aamiaisvinkkiä, johon saisin kananmunia tärvääntymään. Löysinkin kivan ohjeen Two Tarts-blogista ja laitoin sen oitis kokeiluun. Mukava blogi noin muutoinkin lueskeltavaksi, jos saa vinkata!

EDIT heinäkuussa 2018: huomasin että Two Tarts-blogille on tapahtunut jotain, kaikki linkit vievät finnivoidefirman sivuille. Omituista. 

Eiliseltä kokkailulta jäi sopivasti parmankinkkuakin, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Kuumensin uunin 200 asteeseen. Käytin pieniä uunin kestäviä vuokia, joiden pohjalle sommittelin viipaleen kinkkua. Päälle (toisen kupin kautta) rikoin yhden kananmunan/annos. Lusikallinen kermaa, muutama raapaisu juustoa sekä ripaus mustapippuria ja kupposet olivat valmiit uuniin. Ohjeen mukaan 12 minuuttia riittää, jos pitää siitä, ettei keltuainen ole ihan hyytynyt. Minä pidin vuokia uunissa 15 minuuttia, mutta koska kypsyminen jatkuu tulikuumissa vuokissa vielä pöydälläkin, olisi kyllä 12-13 minuuttia ollut riittävä aika. Paahtoleipäviipaleen kanssa tämä oli hyvä ja maistuva aamiainen, puhutaan siitä terveellisyydestä sitten joku toinen kerta.

Beef Wellington vuoden toiseksi viimeisenä päivänä

Jotkut ruoat herättävät pelkoa ja kunnioitusta ja yleensä ihan turhaan, pelkoon nyt ainakaan ei ole syytä, ruoka on ruokaa, meni syteen tai saveen. Beef Wellington on sellainen ruoka, jota ainakin minä olen turhaan arastellut.

Tilasimme naudanlihaa syksyllä ruokapiirin kautta ja siinä satsissa tullut filee oli piiloutunut pakastimessa marjapussin taakse, kunnes sattui hyppysiini joulun aikaan. Eilen otin fileen sulamaan ja tänään se sai taikinakuoren ylleen.

Kyseinen filee oli siistimisen jälkeen noin 850 gramman painoinen. Melkein kaikissa ohjeissa neuvotaan valmistamaan sienikuorrutus fileen ympärille, mutta meillä nuoriso-osasto on vielä sienikoulutuksessaan alakouluasteella. Koska pieni huijaaminen on aina paikallaan, piilotin kyllä ruokaan hieman sieniä. Siivottuani fileen mahdollisimman siistiksi kalvoista, pyörittelin sen tarjottimelle ripotellussa suola- ja  pippurimurskassa. Paistoin fileen pinnan kiinni kauttaaltaan kuumalla pannulla, jonka jälkeen nostin fileen jäähtymään tarjottimelle.

Levitin tuorekelmua leikkuulaudalle pitkän pätkän ja sen päälle asettelin parmankinkkuviipaleita niin isolle alueelle, kuin arvelin fileen peittämiseen tarvittavan. Hieroin fileen pintaan karkean sinapin ja siitakesienijauheen sekoitusta joka puolelle ja nostin fileen kinkkuviipaleiden päälle. Kelmua apuna käyttäen käärin fileen kinkkuun ja koko systeemin kelmuun, kiersin päät tiukalle ja nostin fileen jääkaappiin odottamaan paistamisen hetkeä.

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Kaupasta olin hankkinut Myllyn Paras-merkkisen ison lehtitaikinalevyn, joka oli sulanut jääkaapissa eilisestä saakka. Kaulin sen ohuemmaksi, noin 3-4 mm paksuiseksi. Nostin kelmusta vapautetun, kinkulla verhotun fileen taikinalevyn päälle. Kieritin fileen taikinapiiloon, taittelin päät pötkön alle. Gordon Ramsay näytti YouTubessa, että taikina kannattaa voidella kananmunalla sisäpuolen reunoilta, jotta taikinan taitteet tarttuvat toisiinsa, mutta minä unohdin sen. Voitelin kyllä taikinan pinnan kananmunalla (tykkään englanninkielen sanasta egg wash) ja tökkäsin mittarin anturin fileeseen. Tavoitteena oli 56 asteen sisälämpötila ja sen saavuttamiseen meni noin 40 minuuttia. Käärin sitten pinnaltaan hienoksi paistuneen filekäärön folioon odottamaan vielä perunoiden ja vihannesten kypsymistä.

Jännittävä hetki oli ottaa Beef Wellington esille ja leikata se terävällä veitsellä parin sentin levyisiksi viipaleiksi. Jälkikypsytyksen aikana fileen sisälämpötila nousi 63 asteeseen ja leikattaessa paljastui oivallinen medium-kypsä liha. Taikinakuoren alapuoli jäi hieman kosteaksi ja nostelimme sen pois annoksistamme. Muutoin ei ollut moittimista.

Kotitekoista jäätelöä

Me syömme jäätelöä melko vähän ja vielä vähemmän teemme itse jäätelöä alusta asti. Jo monta vuotta meillä on ollut Kitchen Aidin Artisaniin liitettävä jäätelökulho. Ostimme sen edullisesti joltain Saksan reissulta, samalla kertaa saimme kokea ainutkertaisen tapahtuman, kaupanpäällisen saamisen germaanikaupassa! Jäätelökauha lähti mukaamme ilman veloitusta! Kulho täytyy pitää jäädytettynä ja se vie melkoisen tilan pakastimessa, joten useimmiten kulho onkin ollut varaston hyllyllä eikä ole ollut käytettävissä äkillisen jäätelönhimon iskiessä. Eilen kuitenkin tein jäätelötaikinan kylmenemään ja tänään, kulhon jäädyttyä yön yli, pistimme keittiöapulaisen hommiin.

Käytin kulhon mukana tulleen manuaalin jäätelöreseptiä, joka onkin aivan kelpoisa. Minulla on monen mielestä omituinen jäätelömaku, en pidä ns. roskajäätelöistä, joten mikään pähkinä- tai suklaamurunen ei tule kysymykseenkään. Eniten pidän vaniljakermajäätelöstä ja sellaista tein nytkin. Koska minulla ei ole kokemusta minkään muunlaisista jäätekökoneista, en osaa sanoa kelpaako seuraavassa oleva ohje määriltään muihin koneisiin, tämän mahtuu veivaamaan meidän kulhossamme. 

• 6 dl kevytkermaa
• 8 kpl keltuaisia
• 230 g sokeria
• 6 dl vispikermaa
• 4 tl vaniljaa (ohje epämääräinen, oletan tarkoittavan vaniljasokeria)
• ripaus suolaa

Meillä mitään kevytkermoja ole, joten käytin sen tilalta sekoitusta, jossa oli puolet punaista maitoa ja puolet kuohukermaa. Munia meillä edelleen on runsain mitoin, joten niiden suhteen ei ollut tarpeen säätää mitään. Jäätelötaikinan keittäminen alkaa siten, että tämä kevytkerma (meillä siis maidon ja kerman seos) kuumennetaan lähelle kiehumispistettä. Keltuaiset ja sokeri (jota en laittanut ohjeen määrää, vaan sitä tuli 180 g, pussi tyhjeni siinä kohtaa ja tuumin, että nyt piisaa muuutenkin) vatkataan kevyesti. Kun kuumennettu kerma on vähän jäähtynyt, se lisätään pienellä nopeudella vatkaten muna-sokeriseokseen. Tämä taikinanpohja kaadetaan uudelleen kattilaan ja kuumennetaan paksuksi kastikkeeksi koko ajan reunoja myöten sekoitellen. Päästin lämpötilan noin 80 asteeseen, jossa kastike sakeni selkeästi, muttei alkanut vielä kiehua. Loppu 6 dl kermaa, vanilja ja suola oli jo kaadettuna suureen kulhoon ja sinne sekaan kaadoin kuuman sakean kastikkeen ja sekoitin perusteellisesti. Kaadoin koko taikinan laakeaan muovirasiaan, jossa taikina kylmeni ulkona peiteltynä yön ylitse.

Tänään jälkiruoka-ajan lähetessä viritin kylmäkulhon Artisaniin ja mietin hetken aikaa otsa rypyssä, miten se vatkainosa tuleekaan paikalleen, onneksi Kammenpyörittäjä muisti kuinka se tapahtui. Tärkeää on laittaa vatkain pyörimään hitaimmalla nopeudella ennenkuin taikina kaadetaan kulhoon, muuten massa jämähtää heti kulhon seinämiin. Noin vartin vatkaamisen jälkeen massa alkoi olla jäätelömäistä, kulho tuli melkoisen täyteen tästä määrästä ja nopeus hidastui pikkuisen antaen ymmärtää, että pian on valmista. Tässä vaiheessa jäätelö on rakenteeltaan pehmistä, jollaisena söimme sitä tänään marjojen kanssa. Jäätelöä jäi litran verran pakastimeen laitettavaksi, siellä se muutamassa tunnissa jäätyy tavanomaisen jäätelön jähmeyteen ja sellaisena syömme sitä jonain lähipäivänä. Hyvää, mutta vaniljaa olisi saanut olla enemmmän!

Pavlova

Eilinen myrsky ohitti meidät molemmilta puolilta, lähistöllä ollaan edelleen ilman sähköä. Iloisella mielellä tuumin, että olisi hyvä päivä paistaa marenkeja. Huono puoli tässä oli se, että aikeeni tehdä jälkiruoaksi pavlovaa oli tieten tehty oman nilkan sahaus. Kohtahan on alkamassa ammattipyöräilyn uusi kausi ja kuten olen jo hehkuttanut, se alkaa Australiasta. Minulla on ollut hakusessa australialaisia ruokaohjeita ja joka paikassa ensimmäisenä vastaan tulee pavlova, toki heti toisessa lauseessa kiistellään siitä, onko se kuitenkin lähtöisin Uudesta-Seelannista. Minun olisi siis pitänyt, jos olisin ollut järkevä, malttaa mieleni ja tehdä pavlovaa vasta Tour Down Underin aikaan, eihän aussiruokaohjereservini (huh mikä sana!) suorastaan pullistele runsauttaan. Mutta järki ja tunne eivät tunnetusti aina viihdy samassa päässä, tänään tuntui pavlovapäivältä, joten ei muuta kuin kananmunia erottelemaan, heti aamiaisen jälkeen!

Käytin samaa perusmarenkiohjetta, kuin  Eton Messiä tehdessäni. Siihen tulee yksinkertaisesti:

• 2 munanvalkuaista
• 100 g sokeria

Ohjeen mukaan valkuaisia vatkataan, kunnes vaahtoon jää viehkeitä piikkejä, jonka jälkeen sokeri lisätään lusikallinen kerrallaan. Minulle iski jokin epähuomio, sillä olin kipannut sokerin kulhoon heti sen punnittuani ja valkuaiset päälle. Vatkasin hetken ja aloin ihmetellä, että minne hukkasin sokerin. Pian kyllä huomasin käänteisen järjestyksen ja jäin toivomaan, ettei se pilaisi lopputulosta. Annoksesta tuli kuusi  noin 8 cm kiekkoa marenkia. Lusikoin marengin paperille ja tein punaiseen karamelliväriin kastetulla hammastikulla muutamia pyörteisiä kuvioita jokaiseen. Paistoin marenkeja 120 asteessa 80 minuuttia, jonka jäljeen ne saivat jäähtyä yhtä matkaa uunin kanssa.

Päivällisen jälkeen vatkasin kermaa pehmeäksi vaahdoksi ja lusikoin sitä marenkien päälle ja asettelin vadelmia, pensasmustikoita ja mansikoita pinnalle. Ihan ylimmäksi lirutin ihan vähän hyvää hunajaa. Marenki onnistui mainiosti, vaikka töpelöin järjestyksen kanssa, muutenkin jälkiruoka oli suussasulavan hyvää!

Varautumista sähkökatkoon

Talvimyrsky koettelee Pohjolaa, eilinen meni meiltä ohitse mietona, tänään sitten rytisee enemmän. Asumme paikassa, joka on melkoisen altis sähkökatkoille. Toissakesän helteiden aikaan ukkosmyrsky vei meiltä sähköt puoleksitoista vuorokaudeksi. Silloin emme ehtineet varautua, olimme ilman vettä koko katkon ajan, sillä saamme veden omasta porakaivostamme syvältä maan alta, milläpä muulla kuin sähköpumpulla. Sittemmin olemme varautuneet paremmin. Viime kesänä uuden kasvihuoneen myötä meillä olikin jo hyvätköt vesivarastot, lähinnä vessanhuuhteluvettä olisi riittänyt, mutta juomavettäkin pidimme kanistereissa.

janon yllättäessä

Tänään alkoi räpsyä illan pimetessä, vielä sähköt eivät ole katkenneet. Sähköyhtiön sivuilta näkee, miten jokapuolelta lähistöltä asiakkaat ovat sähköttä. Laskimme vettä ruokatarkoituksiin ja isoon tynnyriin, joten ei tarvitse heti vessankäytön kanssa olla säästäväinen. Vilu ei uhkaa heti, kun ulkolämpötila on plussan puolella ja ruokiakin voi nostaa ulos peiteltynä. Jääkaapin ovea aukaistaan katkon sattuessa mahdollisimman harvoin. Meillä on onneksemme kaasuliesi, joka tikulla sytyttämällä kyllä pelittää, mutta viihdepuoli vaikenee, telkkari ja netti (mokkulaa lukuunottamatta) hiljenevät, pimeää tulee, kun sähköt katkeavat. Kynttilöitä on näin joulun aikaan muutenkin esillä runsaasti, nostelin niitä eripuolille taloa nyt varuilta lisää. Kaikki, jotka olivat suihkun tarpeessa, ottivat sen nyt ja sitten vain toivotaan parasta!

valoa pimeään

Kun on tottunut elämään mukavuuksien keskellä, on aluksi hieman avuton, jos joku oleellinen asia puuttuu. Meillä juuri sähkö on se tekijä, koska sen puute katkaisee vedenkin. Mutta kun vähän aikaa pörhentelee olematonta selviytymisturkkiaan, sitä kyllä pärjää. Vallankin kun taloudessa kaikki ovat terveitä ja omatoimisia, ei ole pikkulapsia eikä vuoteenomia, eikä talon päälle ole kaatunut massiivista kuusta. Olemme paljon matkailleet telttamajoituksessa ja pitäneet ruokataloutta muutamassa pesuvadissa ja kylmälaukussa, keitelleet retkikeittimellä ja tinkineet mukavuudesta omasta halustamme. Paluu sellaiseen onnistuu kyllä pakonkin edessä, kunhan mitään tärkeää ei mene rikki, eikä kukaan ole satuttanut itseään.

Minusta on hyödyllistä miettiä jo hyvän sään aikaan, miten voisi parhaiten selvitä poikkeustilanteissa, ei pelkästään pienten myräköiden osuessa kohdalle.

tärkeä varmuusvarasto