Jälkiruoka ricottasta ja marjoista

Ricottaa oli jäänyt jääkaappiin viimeviikon raviolisessiosta, olin arvioinut väärin tarvitsemani määrän. Nyt tahdoin käyttää purkin pois. Vaikka juuri pääsin sanomasta, ettei meillä usein syödä jälkiruokaa, niin pitää vakuuttaa, että kyllä me sitä "kunnon ruokaakin", jopa "lämmintä ruokaa" (tiedätte millä äänensävyllä nämä taikasanat pitää sanoa) syömme, vaikka viimepäivien postauksista saisikin toisen käsityksen.

Katsoin pieniä vinkkejä sieltä täältä, mutten niin tarkkaan, että laittaisin varsinaista lähdettä tähän. Kuudelle hengelle (tai parille teinille) riittävään annokseen tuli:

• 1 purkki ricottaa (noin 250 g)
• 1,5 dl kermaa
• 1 rkl vaniljauutetta
• 1 rkl sitruunamehua
• 1tl luomusitruunan kuorta raastettuna
• noin 2 dl mansikoita pilkottuna
• muutama vadelma ja mustikka, jos löytyy
• 0,5 dl mansikkakastiketta eilisestä jälkkäristä
• sokeria maun mukaan

Vatkasin kerman melko tanakaksi vaahdoksi, maustoin sen sokerilla ja vaniljauutteella. Sekoitin hetken ricottaa toisessa kulhossa, niin että rakenne tuli tasaiseksi. Sekoitin kerman ja ricottan keskenään ja lisäsin sinne marjat, sitruunan kuoren ja mansikkakastikkeen. Kääntelin massan nuolijalla tasaiseksi ja annostelin pieniin kulhoihin. Valutin vielä hieman kastiketta  vaahtolusikallisten koloihin. Makoisaa ja ehkä valheellisen kevyen tuntuista.

Kielen vievä mansikka-raparperipaistos

Tein Jokihaka kokkaa-blogin neuvojen mukaista paistosta. Päälle tulevaan kuorikerrokseen tuli:

• 75 g voita pieninä kuutioina
• 0,5 dl vehnäjauhoja
• noin 1 dl kaurahiutaleita
• 0,75 dl sokeria
• 0,5 tl kanelia

Päällisen ainekset sekoitetaan käsin palloksi ja laitetaan odottamaan kelmuun käärittynä. Vuoan pohjalle tulevaan seokseen tuli:

• 0,5 l mansikoita
• 0,5 l raparperia paloina
• 0,75 dl sokeria
• vaniljatanko halkaistuna ja siemenet raaputettuna
• rosmariinioksa
• hiukan luomusitruunan kuorta raastettuna

Marjaseoksen ainekset laitetaan kattilaan ja annetaan kiehua miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia. Jos seos meinaa olla alussa liian kuivaa, voi lisätä tilkan vettä. Seos kaadetaan siivilään ja valuva mehu otetaan talteen. Vaniljatanko ja rosmariinioksa nostetaan pois.

Uuni lämmitetään 175 asteeseen. Noin 20 senttinen pyöreä vuoka voidellaan reunoja myöten. Päällistaikina kaulitaan jauhotetun leivinpaperin päällä vuoan kokoiseksi kiekoksi ja siihen pistetään haarukalla muutamia pistoja. Marjaseos kaadetaan vuoan pohjalle, jos seos tuntuu liian kuivalta, säästettyä mehua voi kaataa hieman päälle. Kaulittu kuoritaikina nostetaan leivinpaperin avulla ja kumotaan päälle. Jälkiruokaa paistetaan noin 30 minuuttia. 

Paistoksen ollessa uunissa voi mehua keitellä kasaan, siitä tulee ihanaa kastiketta jälkiruoalle. Annoksen päälle tehdään yksinkertainen valkosuklaajogurtti. 

• 100 g valkosuklaata
• 1 dl maustamatonta jogurttia (käytin turkkilaista jogurttia)

Valkosuklaa sulatetaan vesihauteessa ja sulaneen suklaan annetaan hieman jäähtyä. Jäähtynyt suklaa sekoitetaan jogurttiin ja seoksen annetaan hetken asettua jääkaapissa.

Valmista marjapaistosta nostetaan lautaselle, päälle pyöräytetään kahdella lusikalla suklaajogurttipallero ja ympärille nostellaan sakeaa kastiketta. 

En saanut kuvausannoksesta niin nättiä kuin olisin halunnut. Punainen kastike sotki jogurtin. Olin menossa tekemään sievempää annosta, mutta keittiössä oli kaksi syyllisen näköistä poikaa nuolemassa kupeistaan viimeisiä murusia ja kaapimassa kulhoja tyhjiksi. Joten vaikkei kuva tee oikeutta herkulle, sen menekki teki senkin edestä!

Lauantaijuttuja

Joitakin aikoja sitten tiedustelin taloutemme pakastinvastaavalta, mahtaisiko meillä olla vielä paljonkin raparperia. Hän vastasi, ettei yhtään. Pettymys oli valtaisa, sillä halusin kokeilla Jokihaka kokkaa-blogin mansikka-raparperipaistosta. Hetken muisteltuani mieleeni palasi touhukas mehunkeittäjäemäntä essu vyötäisillään yllyttämässä Kammenpyörittäjää tuomaan kaikki ylivuotiset ja muutkin joutavat marjat ja muut tykötarpeet mehuasemalleen terassille. Siellä ne raparperit ovat olleet mehupulloissa ja kohta juotunakin talven aikana. Kaikkea ei voi saada, ei millään! Niin surullista kuin se onkin. 

Eilen en vastustanut kiusausta nimeksikään, kun kaupan hyllyssä oli uudensadon raparperia. Välttelin katsomasta, mistä ne ovat peräisin. Sama homma perunoiden ja parsojen kanssa, tekee mieli ostaa, mutta omatunto soimaa. Tuntuu jotenkin väärältä laittaa lautaselle uusia perunoita ties mistä maapallon ääreltä tai tuoretta parsaa suoraan Perusta, kun ulkona on vielä metri (loiva liioitus) lunta ja pilkkikelit parhaimmillaan (Älä mene heikoille jäille! Pesen käteni kaikista jäänläpilumpsahduksista!). Joka tapauksessa ostin muutaman ujonvärisen raparperitangon ja laitoin ne kotona hellästi jääkaapin kasvisystävällisimpään lokeroon. Äsken kun kurkkasin häpeissäni pussin hintalappua, ei alkuperämaa ilmennyt siitä. Se riittänee, että hyllynreunustiedoissa kerrotaan ja oma vika, kun ei siitä sitä lue?

Nyt olisi tarkoitus sitten käyttää rapsut, ennen kuin löpsähtävät. Mansikkaa meillä kyllä on pakastimessa yllin kyllin. Siitäkin palaa mieleen viimekesän lämpimät illat, kun taas essu vyötäisillä (voisin kai aamuisin pukea esiliinan päälle siinä kuin paidan ja housutkin) perkasin mansikoita ja hyvillä mielin (lue: omahyväisesti) ajattelin talvisia hetkiä, jolloin  omin pikku kätösin rakkaudella valmisteltu mansikkasose ilahduttaisi montaa pimeää pakkasaamua, jolloin sudet ulvovat täysikuun paisteessa ja hiiret rapistelevat tuvan ylisillä (mitä ne nyt ovatkaan). Napakka virtuaaliläpsäys poskelle ja paluu maanpinnalle!

Vaikka Jokihaan mansikka-raparperipaistos jäi taannoin kokeilematta, lähdin nyt kuitenkin kauemmas ohjemetsälle. Osuin tällaiseen blogiin ja ohjeeseen. Tuota ohjetta, blogia mitenkään mollaamatta, lukiessa sain muutamia aamuhymyjä amerikkalaisuudesta. Ja siitä, miten vähän itse tiedän (mistään mitään), mutta hetken googailtuani tiesin pari asiaa lisää. Kun kieli ei ole oma, on välillä vaikea päätellä, mitä jotkut listan raaka-aineet ovat, jos ei ole aiemmin jo sattunut ottaamaan selvää. 

Nyt tutustuin raaka-aineeseen nimeltä vegetable shortening. Muistin hämärästi kuulleeni sanan joskus, mutta mikään kello ei sen kummemmin kilahtanut. Luin ohjeen vasta puolihuolimattomasti, enkä siitäkään älynnyt vielä mistä on kyse. Ei edes raaka-aineen määrä antanut vinkkiä. Mietin kuumeisesti, että mitä vihanneslyhennystä tähän makeaan piirakkaan nyt tuleekaan. Mutta jos olisin miettinyt hieman pitempään, olisin hoksannut, että rasvaahan tässä huudetaan. Kyseessä on feikkilaardi. Voi herran pieksut. Muistin nähneeni nuo Crisco-purkit amerikkalaiskaupoissa, kun kuvahaku toi pönikän kuvan näytölleni (tämä ei ollut maksettu mainos). En ole kauhean perehtynyt rasva-asioihin, muuten kuin siltä osin, että jääkaapissamme asuu aina vähintään kilo voita. Mutta tuo tuote näytti siltä, etten taitaisi kokeilla, vaikka kaupassa olisikin  pyramidin mallinen keko keskellä käytävää houkuttelemassa minua ostamaan.  Jos joku on tutustunut vegetable shorteningiin ja tietää siitä enemmän, tulisin mielelläni sivistetyksi. Vilkuilin suomenkielisiä keskusteluja aiheesta ja pääsin meheviin kielitieteellisiin tappeluksiin, joissa olisi tarvittu äitiä erottamaan riitapukarit. Viihdyttävää kyllä, mutta enempää tietoa en varsinaisesti saanut.

Toinen minulle vieras raaka-aine oli tapioca. Olen nähnyt sitä käytettävän jälkiruoissa, esimerkiksi Anna Olson käyttää sitä tuon tuosta. Nyt tiedän (mutten pian taas muista), että kyse on maniokki-kasvin tärkkelyksestä ja se on maapallon trooppisen vyöhykkeen tärkein ravintokasvi. Ensikäden lisätieto ei tässäkään olisi pahitteeksi.

Koska pantryni ei sisällä vegetable shorteningia eikä tapiocaa, tarvitsin korvaustaulukkoa. Minusta tämäkin oli hauska ja osittain hyödyllinenkin. Jos minulla ei ole hunajaa, voin käyttää vaahterasiirappia. Jos taas vaahterasiirappi on loppu, käytän hunajaa. Voilà! Oli siellä monta käyttökelpoistakin tietoa. Etenkin maitojen ja kermojen rasva-asteet ja erilaisten jauhojen kelpaavuus toisiinsa nähden, niissä on usein tuumimista. 

Sitten palasin Jokihaan ohjeeseen ja sitä aion tänään myöhemmin käyttää!

Vuodenaikarullia

Eilen kypsensin kanaa, sitä jolla oli kolme koipea ja neljä rintaa, niin paljon, että tänään oli ohjelmassa kierrätystä. Kaavailin mielessäni kanan riipimistä ohuiksi säikeiksi ja paistamista jonkun sortin mausteseoksessa, täyttää sillä patonkia tai jotain sinne päin. Aamusella ajatukseni kallistuivat kuitenkin kevätkääryleiden puoleen. Tai kesäkääryleiden, no jonkunlaisten rullien puoleen. Söin mahtavia rullia Oulun chilipilleissä, niitä valmisti Kokit ja potit-blogin Hannele. Jotain samantapaista minäkin tahdoin saada aikaan. 

Leikkelin eilistä siivekästä pienemmiksi paloiksi ja maustoin vielä hieman soijalla ja pippurilla. Keitin kourallisen riisinuudelia ja suikaloin kurkkua, revin salaattia paloiksi ja leikkasin ruohosipulinipun lähes kaljuksi. Laitoin kaikki täyteaineet omille lautasilleen ja asettelin lautaset pöydälle eteeni sopivasti yllettäviksi. Kostutin kaksi keittiöpyyhettä. Toisen niistä asetin leikkuulaudalle ja käänsin pyyhkeen liepeet leikkuulaudan alle, saaden aikaan sopivasti kostean alustan, jolla käärisin rullat. Laitoin suurelle lautaselle noin sentin verran kylmää vettä ja otin pyöreitä riisipaperilevyjä esille. Kastelin levyn kerrallaan pyörittäen sitä varovasti vedessä ja nostin märän levyn kostealle pyyhkeelle leikkuulaudan päälle. Nostin pyörylän alareunaan alimmaksi muutaman salaattipalan, vähän ruohosipulia, kurkkusuikaleita, kanapaloja ja jokusen kylmällä vedellä jäähdytetyn nuudeliluikeron. Tätä ruokaa varten ostamani korianterin unohdin, sama pää kesät talvet. Riisipaperipyörylä oli alustalle nostaessani vielä melko kova, mutta asettelun aikana se pehmeni ja oli helposti käärittävissä rullaksi. Nostin valmiin rullan (ensimmäinen, harjoituskappale oli kyllä enemmän epämääräisen lätyskän näköinen) tarjottimelle ja peittelin toisella kostealla pyyhkeellä. Näin työskennellen käytin riisipyörylöitä niin kauan kuin täytteitä riitti. Tein kolmelle hengelle parikymmentä rullaa. 

Kun kaikki rullat olivat valmiit, annoin niiden olla hetken pyyhkeen alla, kun sekoitin dippikastikkeen. Siihen tuli yhden limetin mehu, teelusikallinen palmusokeria, muutama kuivattu chilihiutale, loraus soijaa ja pari tippaa hoisin-kastiketta. Perillisille nostin esille myös kaupallista hapanimeläkastiketta ja tavallista soijakastiketta.

Hidasta ruokaa - kanaa uunissa

Uuni on kiireisen ihmisen kaveri. Ja myös laiskan. Jos sattuu olemaan vielä molempia, uuni on melkein paras kaveri. Tänään minulla on ollut vapaapäivä, jolle olin kerännyt niinkin paljon puuhaa kuin oleilua ennen puoltapäivää ja velttoilua sen jälkeen. Iltapäivällä oli kyllä aikomus piipahtaa teinin kanssa vaateostoksilla ja kotiin saavuttaessa olisi kiva päästä samantien syömään. Olen kuulema poikkeuksellisen onnekas äiti, teini kelpuuttaa minut mukaan, ei vain lompakkoani. Saimme vaatteet ostettua ja kun tulimme kotiin, meitä tervehti ihana uuniruoan tuoksu. Miten tämä onnistui veltolta sohvaperunalta? Tähän ruokaan sopii motto: minimum effort, maximum result.

Ostin eilen omantunnonhyvittelybroileria, sitä missä pakkauksen kanteen on kuvattu lintujen tuottajia. Halusin mahdollisimman paljon lihaa pöytään, niin ollen unohdin luomukanat kokonaan. Hommasin merkillisen setin, uuniin päätyi mielikuvituksessani eläin, josta on irroteltu neljä rintalihasta ja kolme koipireittä. Välillä on vaikea ostaa sopivaa määrää, joku pakkauskoko on liian pieni, toinen tolkuttoman iso. Pitää usein lähteä siitä ajatuksesta, että osa ruoasta jatkojalostetaan päivälliseksi huomenna tai työevääksi, jos tähdenlentoja ei jää paljon. Teinien ruokahaluakin on välillä vaikea ennustaa. Riippuu kouluruoan sen päiväisestä menestyksestä ja ilmeisesti kuun asemastakin, joskus menee kaikki, ne huomisellekin tarkoitetut, joskus paljon vähemmän. Varmasti välillä on kyse myös siitä, miten hyvin/huonosti kokeiluni gastronomian alalla kulloinkin onnistuvat, sitä on turha kieltää.

Tätä ruokaa en ole vakoillut sen kummemmin kirjoista tai blogeista, mutten myöskään kuvittele keksineeni itse mitään mullistavaa. Varaan yleensä vähintään yhden rintaleikkeen tai koipireiden syöjää kohden, enemmän päätyy vuokaan, jos siinä on tilaa. Aloitin tekemällä pienen marinadiliemen, johon tuli:

• yhden appelsiinin mehu
• kahden limetin mehu
• 0,5 dl oliiviöljyä
• 1 rkl palmusokeria (uusi tuttavuus, jota tykkään nyt tunkea vähän kaikkeen, opettelua)
• suolaa
• pippuria
• kuivattuja yrttejä (niitä mitä on viime kesältä vielä jäljellä, taisi olla timjamia ja rakuunaa ainakin)
• 1 tl valkosipulimurskaa

Kuumensin uunin 225 asteeseen. Pyörittelin lihapalat marinadissa ja asettelin ne uunipannulle nahkapuolet alaspäin. Kaadoin loput marinadit palojen päälle. Laitoin pannun uuniin ja paistoin lihoja ensin noin 20 minuuttia, kunnes pinta oli saanut vähän väriä. Nostin pannun pois uunista, käänsin lihapalat nahkapuoli päällepäin ja lisäsin pannulle:

• 2 dl kuivaa valkoviiniä
• rosmariinin ja timjamin tuoreita oksia
• laakerinlehden
• sitruuna lohkoiksi leikattuina, puristin mehuja kevyesti lihapalojen päälle
• 8 pestyä puikulaperunaa
• (pieniä tomaatteja olisin myös laittanut, mutta niitä ei ollutkaan talossa)

Palautin pannun uuniin ja paistoin nahkapuolia noin 20 minuuttia, kunnes ne alkoivat päivettyä kivasti. Nostin pannun taas pois uunista ja viritin sen päälle tiiviin foliopeitteen. Laskin uunin lämpötilan 100 asteeseen ja annoin ruoan hautua uunissa noin kaksi tuntia, sen aikaa, kuin olimme liikenteessä. Kun tulimme kotiin, nostin uunin lämpötilan uudelleen pariin sataan asteeseen siksi aikaa, kun katoimme pöydän ja teimme salaatin. 

Liha oli kypsynyt folion alla ihanan meheväksi, luut irtosivat itsestään, perunat olivat juuri sopivan pehmeitä ja makoisia imettyään paistolientä itseensä. Pojat söivät kumpikin yhden rintaleikkeen, minä koipireiden. Aterian jälkeen riivin lihat irti jäljelle jääneistä paloista ja sain huomista varten ison rasiallisen tähdelihaa, jota tosin on jo yksi jos toinen käynyt napsimassa rasian kannen raosta. Tänään en ollut liemenkeittotuulella, lintuliemiä on pakastimessa vielä melkoiset määrät.

Jos ei olisi tarpeen valmistella tätä ruokaa uuniin niin, että se valmistuu pienellä lämmöllä omia aikojaan myöhemmin, kanapalat kypsyvät noin 45 minuutissa peiteltyinä liemessä. Kun liha irtoaa hyvin luista, eikä haarukalla raottaessa liha näytä punertavalta, sen tietää olevan kypsää. 

Uusi paras ystäväni - pastakone!

Sitkeys kannattaa ja palkitsee lopulta! Tänään lähdin raviolin tekoon sillä mielin, että nyt onnistun tai itken ja onnistun. Aloitin päivällisen teon puoliltapäivin (!) mahtavien blogikavereitten kannustamana. Aiemmin olen tehnyt taikinan yleiskoneella, mutta nyt päätin kokeilla käsinvaivaamista. Edellisillä kerroilla tein liian vähän taikinaa ja piti laskeskella montako raviolia riittäisi kullekin, noloa... Nyt mittasin 600 g durumvehnäjauhoa kulhoon, tämän määrän pitäisi ohjeen mukaan riittää 6-8 hengelle ja meitä on neljä. Otin siis varman päälle. Otin myös tosissani ajatuksen, että sataa jauhogrammaa kohden käytetään yksi muna. Ruokapiirin kautta hommaamani munat olivat niin pieniä, että kerta kiellon päälle,  käytin seitsemän munaa. Lisäksi ripautin vähän suolaa ja noin 3 rkl oliiviöljyä. 

Keräsin ainekset isoon kulhoon ja aloitin sekoittamisen. Aluksi tuntui, että jauhoa on ihan liian paljon, ei tästä ikinä tulisi kiinteää, joustavaa taikinapalloa. Mutta kyllä siitä tuli, noin kymmenen minuutin (anteeksi alatyylinen ilmaisu) jyystämisen jälkeen taikina alkoi antautua. Vaihdoin taikinan kulhosta leivinalustalle ja jatkoin taikinan alustamista, työnsin taikinaa kämmenelläni kaikinvoimin ja käänsin ja väänsin. Joidenkin minuuttien kuluttua vehnä oli ystäväni ja käsissäni oli joustava, pehmeä pallero, juuri sellainen, joita tv-kokit pyöräyttävät trendikkäissä ohjelmissaan tuosta vain. Hikipisaroita otsallani käärin taikinan kelmuun ja laitoin sen jääkaappiin tekeytymään. 

Tässä välissä kurkkasin blogiin ja ilahduin uusista kannustuksista, bloggaaminen on mahtavaa! Seuraavaksi ohjelmassa oli hummerin käsittely. Eilisistä preppauksista rohkaistuneena otin elukan leikkuulaudalleni. Olin oppinut, että hummeri halkaistaan joko pitkittäin tai poikittain pään takaa. Mielistyin tapaan, jossa hummerista otetaan hyvä ote, jossa toinen käsi pitelee päätä, toinen pyrstöä. Sitten vain tylysti väännetään niin paljon, että pää jää toiseen käteen ja pyrstö toiseen.

Pyrstöosan lihan saa parhaiten esille leikkaamalla mahapuolen ohuen ja pehmeän kuoren halki saksilla. Kuorta vääntämällä lihan saa esille kokonaisena. Hauskuutin aiemmin itseäni amerikkalaisissa blogeissa, joissa neuvottiin suolen poistamisesta. Eräässä blogissa kerrottiin, että sanotaan kyseessä olevan "vein" vaikka kaikki tietävät, mistä on kyse. No, suoni tai suoli, amerikkalaisten sievistely on joskus hupaisaa. Joka tapauksessa suoli kannattaa ottaa pois. Vihertävä massa pyrstölihan päässä (tomalley) on kuulema herkku, jos ulkonäkö ei häiritse, minä lusikoin sen pois ja huuhtelin loputkin kylmällä vedellä. Väänsin hummerin jalat irti ja käärin sakset pyyhkeeseen. Kopautin raskaan keittiöveitsen hamarapuolella saksen kuoren rikki pyyhkeen sisällä ja sain esille kohtuukokoiset saksilihat, samoin jalan nivelien keskeltä oli saatavissa mukavat palaset hummerin lihaa. Kuorineen hummeri painoi 400 g ja huvikseni punnitsin irti saamieni lihojen painoksi 113 g. Harmi, etten muista paljonko hummeri maksoi. 

Leikkasin hummerin lihat pienehköiksi paloiksi, samoin lisäksi ostamani  jokiravut, joita oli noin 150 g. Sekoitin ravunlihat ricottan kanssa sekaisin, ricottaa käytin noin 150 g. Lisäksi laitoin täytteeseen noin 50 g parmesanraastetta ja muutaman pyöräytyksen pippurimyllystä. Suolaa täyte ei kaivannut, koska ravut olivat suolavedessä keitettyjä.  Täytteen ja kastikkeen ohjeet otin tästä blogista.

Ajatus oli ruokailla noin neljän maissa. Niin ollen reilun tunnin jääkaapissa levännyt taikina pääsi leivinpöydälle kahden tienoilla. Viritin pastakoneen, vempeleen joka ei vielä ollut suostunut kaverikseni. Taikina vaikutti oikein hyvältä, leikkasin sen neljään osaan ja aloitin veivaamisen pieni pelko pehvassa. Jauhotin jälleen koneen hyvin, samoin leivinalustan, mutta vähemmän rintapieltäni ja lattiaa. Aloitin taikinan veivaamisen suurimmalla leveydellä ja jostain syystä taikina totteli minua täydellisesti, sain aikaan hienon pastalevyn. Vähensin leveyttä ja uudelleen sain aikaan ohuemman pitkän levyn. Olin jo ihmeissäni, että nytkö tämä onnistuu ja hengästyneenä pyysin Kammenpyörittäjän katsomaan. Hän tuli paikalle säikähtäneenä, mutta halusin vain näyttää, että osasin! 

Lusikoin pieniä nökösiä täytettä sopivin, muutaman sentin välein pastalevylle ja voitelin täytteiden ympäriltä kevyesti vatkatulla kananmunalla ennen kuin nostin toisen pastalevyn pohjaosan päälle. Painelin sormin pastalevyä kiinni alempaan ja ilmataskuja välttäen. Painoin ravioleja irti viime syksynä Italiasta ostamillani raviolimuoteilla. Ne toimivat kyllä oikein hyvin, sulkivat taikinakuoret kiinni toisiinsa, mutta väliin jäi todella paljon taikinaa. Sain ylijäämätaikinan kyllä veivattua myöskin ihan hyvin pastalevyksi, mutta mieluummin taitaisin käyttää taikinapyörää ja leikata sillä raviolit. 

Käytin 600 jauhogramman taikinasta 3/4, viimeisen neljänneksen laitoin takaisin jääkaappiin. Täyte loppui tässä vaiheessa ja kuulema taikina säilyy jääkaapissa muutamia päiviä. Kokeilen tagliatellen tekemistä lähipäivinä taikinanlopusta. 

Raviolin kaveriksi tein pienen sitruunakastikkeen. Siihen tuli:

• 1 valkosipulinkynsi silputtuna
• 2 rkl oliiviöljyä
• 4 rkl voita
• 4 rkl kermaa (sovelsin aiemmin linkittämääni ohjetta)
• sitruunaviipaleita
• sahramihippuja
• pippuria
• raastettua parmesania

Kuumensin oliiviöljyä pannulla ja lisäsin valkosipulisilpun, kypsensin sitä puolisen minuuttia. Kaadoin pannulle kerman ja lisäsin voin, sitruunaviipaleet ja sahramin. Annoin kastikkeen kehittyä muutaman minuutin. Samaan aikaan kastikkeen valmistumisen aikana keitin suuren kattilallisen vettä. Suolasin pastankeittoveden kunnolla. Nostin ravioleja kypsymään kiehuvaan suolaveteen noin 25 raviolia kerrallaan. Ne kypsyivät kolmessa, neljässä minuutissa. Nostelin kypsät raviolit öljyttyyn lämpövuokaan odottamaan kaikkien valmistumista. Kun kaikki raviolit oli keitetty, sekoitin kastikkeen ravioleihin ja annostelin lautasille. Ripaus raastettua parmesania, reippaasti pippuria ja annos oli valmis. Basilika unohtui, mutta satsiannoksiin sekin muistui mieleen.

Nyt on hienoa sanoa, että tällä kertaa pastataikina onnistui mainiosti, pastakone alkoi kaverikseni, ravioli pysyi kasassa, täyte oli mehevää ja maistuvaa. Kaikki onnistui loistavasti. Ei siis tarvinut itkeä. Ja nyt me olemme,  pastakone ja minä ihan parhaat kaverit!

 

Milano-Sanremon voitti Simon Gerrans Green Egde-tallista, toiseksi taipui Fabian Cancellara. Tällä viikolla Italiassa näytti jo keväisemmältä. Miten sitten ensi viikolla Espanjassa, kun Katalonian ympäriajo alkaa maanantaina. Pitääköhän tässä välikaivella Espanja-ruokaohjeita?

Hummerinkuorista ja roippeista keittelimme vähintäänkin vajain taitoinemme hummeriliemen. Kaikki asiantuntevan esikäsittelyni ohittavan materiaalin (huuhtelin ravun pääpuolta kylmällä vedellä ja sieltä lähti jotain "möhmöä") ladoimme kattilaan. Sinne päätyi myös talouden epämääräisintä valkoviiniä, vettä, tuoreita laakerinlehtiä, pari sipulia, mustapippureita ja tilliä. Liemi kiehui noin 30 minuuttia ja siiviöitiin pakasterasioihin. Niihin jopa merkittiin sisältö, ettei home made lobster-liemi päädy lihapullakastikkeeseen. Tulevaisuus näyttää kuinka käy.

Paljon puhetta, vähän tulosta - vielä

Kohta vuoden blogattuani ja ahkerasti kokattuani olen oppinut valtavasti uutta, mutta myös osaoppinut, kerännyt floppeja ja sinnepäinsutaisuja vuoden aikana enemmän, kuin siihen astisten kotikokkailujeni vuosina. Olen kokeillut monenlaisia uusia juttuja ja tarttunut minulle tuntemattomiin raaka-aineisiin ja tekniikoihin, vaihtelevasti onnistuen ja kompastellen. Tulin tässä miettineeksi, että blogin aloitettuani olen laajentanut repertuaariani paljon. Vaikken vieläkään osta puolikasta sikaa ja rojauta sitä kotoisalle lihapölkylle tai kyni omaa kanaani, olen kuitenkin rohkaistunut paljon ja hyväksynyt sen, etten aina onnistu. Eikä se niin kamalaa ole, jollei toinenkaan kerta ole vielä ihan napakymppi. Mutta kolmas kerta, joko sen soisi onnistuvan?

Mieltäni ovat kaiherrelleet ne pari puolitiehen jäänyttä raviolikokeilua ja se, ettei pastakone ole vielä suostunut täydelliseen yhteistyöhön kanssani. Tuuminkin viimeksi sitä käyttäessäni, että pitäisi tehdä pastaa silloin, kun ei ole aikomuskaan syödä sitä. Opetella vain ilman painetta siitä, että nyt pitäisi jo olla ruokaa lautasella. Enpä kuitenkaan ole tällaista oppituntia pitänyt itselleni. 

Päätin, että ottaisin tänään kolmannen erän taistossa ravioli vastaan minä. Olihan tiedossa myös italialaisen pyöräilyn juhlaa Milano-Sanremo-ajon merkeissä, joten ruoan alkuperän tulisi olla, blogin teeman mukaisesti, italialainen. Hankin durumvehnää ja jätin jauhopussit näkösälle, etten jänistäisi. Mietin millä täyttäisin pastatyynyset ja muistin, että jo jonkun aikaa on pakastimessa  ollut hummeri. Se on valmiiksi keitetty ja pakastettu suolaliemessä, pakattu suippoon muovipussiin. Olen kerran aiemminkin hankkinut tällaisen hummerin ja muistelin, ettei siinä ole syötävää ihan valtavasti, joten arvelin, että juuri täyteaineeksi siitä riittäisi. 

Katselin eilen netistä hummerinkäsittelypätkiä ja vakuutuin jälleen siitä, ettei se ole sen kummempaa kuin jokirapujenkaan kuoriminen, onpahan vain isompi ja kuori on kovempi. Ostin lisäksi pienen pakkauksen valmiiksi perattua jokirapua, kaiken varalta, että saisimme varmasti vatsamme täyteen. Innostuin näistä  jokirapupakkauksista noin vuosi sitten, tuotemerkki oli muistaakseni Apetit. Intoni laski, kun tulin lukeneeksi pakkauksesta, että niissä käytettiin natriumglutamaattia enkä ostanut niitä enää. Nyt huomasin marketissa olevan toista tuotemerkkiä, jossa E621:stä ei ole, joten kelpuutin tuotteen jälleen keittiööni. Otin hummerin sulamaan perjantaina, sillä rauhallinen hidas sulaminen olisi sille parasta. 

Nyt on lauantaiaamu, viikon paras hetki.  Pyöräilylähetys alkaa viiden korvilla, joten suunnitelmani on varhainen päivällinen, tällöin elokuviin lähtevä nuorikin ehtisi nauttia niin hummerista, kuin raviolistakin. Kuten huomaatte, itsevarmuuteni on vielä aamusella sangen korkealla. Jos blogiin ei tule ikinä enää yhtään päivitystä, voinee päätellä, että itsevarmuuteni oli perusteetonta, perhe lähti pizzalle ja minä nyyhkytän sohvannurkassa lannistuneena. Toivottavasti kuitenkin myöhemmin lisää siitä kuinka minun kävi!

Jos katse voisi tappaa

Jotain pientä ja makeaa

Arkena ei kovin usein ole aikaa tehdä jälkiruokia, eikä kyllä intoakaan. Kunhan perhe on ruokittu, se usein täyttää vaatimukseni. Tänään minulla oli aamulla aikaa muiden perheenjäsenten ollessa menoissaan ja päätin ilahduttaa heitä jälkiruoalla, vaikken itse olisikaan päivällisaikaan kotona. Kurkkasin jääkaappiin ja huomasin siellä lymynneen mascarponepurkin, joten se mielessäni lähdin metsälle foodgawkeriin. Eipä aikaakaan, kun osuin tällaiseen kivaan ohjeeseen. Olipa vielä niin merkillisesti, että meiltä löytyi ihan kaikkia ohjeessa lueteltuja aineksia. Pienen muuntelun ja kääntelyn jälkeen kuuteen annokseen tarvittiin:

Pohja:

• 150 g keksimuruja (käytin pari piparia, cantuccini-keksipussin jämät, muutaman voikeksin)
• 35 g gheetä (tai voita)
• 0,75-1 dl veriappelsiinimehua

Täyte:

• noin 1 dl mansikoiden keskuksia silputtuna
• 250 g mascarponea
• 0,5 dl sokeria
• 1 dl kermaa
• 2 rkl lemoncurdia

Koristeeksi:

• noin 10-15 ison mansikan ulkoreunat suikaleina

Pohjaa varten murustelin keksit tehosekoittimeen ja surautin keksit muruiksi. Lisäsin joukkoon sulatetun gheen ja osan mehusta ja annoin koneen taas laulaa. Tarkastelin tarvitaanko mehua lisää, sillä tarkoitus oli saada tahnamainen, muttei ihan muruista vapaa seos.  Käytin vähän alle desin mehua. Lusikoin pohjamassaan tarjoilukuppien pohjalle ja tasoittelin parhaani mukaan, kerros oli vähän alle sentin paksuinen. Tein yhden annoksen myös rengasmuottiin. Laitoin pohjat kylmään jähmettymään.

Täytettä varten vatkasin kerman ja lusikallisen sokeria takanaksi vaahdoksi. Toisessa kulhossa sekoitin mascarponen, loput sokerista ja lemoncurdin nuolijalla tasaiseksi ja lisäsin kermavaahdon reunoja myöten pyöritellen seokseen.  Leikkasin mansikoista koristeeksi tulevia osia siten, että ensin leikkasin kannan pois niin, että mansikka seisoi leikkuulaudalla leikkuupinnallaan. Sitten leikkasin sivuilta kolme suikaletta ja keskiosan säästin täytteeseen. Annosta kohden tarvitsin noin 6-7 näitä nättejä reunasuikaleita.

Mansikoiden keskiosat silppusin veitsellä karkeaksi silpuksi ja sekoitin silpun mascarpone-kermaseokseen. Asettelin kolmionmallisia mansikkasuikaleita annoskuppeihin leikkauspinta ulospäin koko reunan ympäri. Kostea marjasuikale tarttui hyvin kylmän lasikupin seinämään. Nostelin kahdella lusikalla täytettä pohjan päälle ja marjareunusten keskelle varoen marjojen kellahtamista. Täytin kupit niin tasaisesti, kuin täytettä riitti. Jälleen laitoin kupit kylmään asettumaan. Muutaman tunnin kuluttua asetin pinnalle lusikallisen kermavaahtoa, muutaman suikaleen mansikkaa ja pikkuisen kaakaojauhetta. Rengasmuottiin tekemääni annosta en ole vielä yrittänut ujuttaa muotista vapaaksi, mutta lisään kuvan siitä myöhemmin postauksen loppuun, jos tekeleeni onnistuu. Illalla töistä palattuani kokeilen muotin irrottamista.