Salavaikeat omenaruusut

Olen lukenut monta onnistunutta omena- tai päärynäruusupostausta ja yhden, jossa hieman tuskailtiin lopputuloksen kanssa, samaa olen minäkin joutunut tekemään. Tänään kokeilin toistamiseen näitä kauniiksi, hyviksi ja ennenkaikkea helpoiksi luvattuja leivonnaisia. Pääsin melkein maaliin. Ehkä onnistun seuraavalla kerralla, ehkä seuraavaa kertaa ei tule. 

Ensimmäisellä kerralla kokeilin sommitella ruusuja hieman kiireessä kokonaan maidottomasta taikinasta. Sen kaulittavuus ei ollut paras mahdollinen, eikävätkä välineetkään olleet ihan kätevimmät. Mutta suurin syy lähes epäonnistumiseen oli kyllä ilman muuta se, etten lukenut ohjeita kunnolla. Kiirehdin kuvan perusteella eteenpäin varmana siitä, että kyllähän tämä nyt hoituu tästä suit sait. Ei hoitunut. Ystävälliset työkaverit söivät kyllä tuotokseni, mutta ei siitä sen enempää, on se ilmoja pidellyt. Ne omenaruusut eivät yltäneet palkintosijoille, tuskin saivat kunniamainintaa osallistumisesta, aina pelkkä yrittäminen ei riitä.

Tänään olin hieman viisaampana asialla, olin lukenut ruusupostauksia oikein ajatuksen kanssa. Minulla oli tavallista voitaikinaa ja minulla oli omenia, oli minulla omatekoista omenahilloakin. Siispä ruusuilemaan.

Melkein onnistuneet omenaruusut

• 5 voitaikinalevyä
• 2 omenaa
• 2 rkl sitruunamehua
• vettä
• sokeria
• omenahilloa
• kanelia

Sulatin taikinalevyt ja kuumensin uunin 200 asteeseen. Otin esille muffinipellin ja pieniä paperisia muffinivuokia. Leikkasin omenat noin millin paksuihin viipaleisiin ja laitoin ne mikronkestävään astiaan. Kaadoin viipaleiden päälle niin paljon vettä, että ne peittyivät ja ripotin pikkuisen sokeria mukaan ja puristin puolikkaasta sitruunasta sen mitä siitä lähti mehua. Kuumensin astiaa mikrossa kannella peitettynä kolme minuuttia täydellä teholla, jotta viipaleet pehmenisivät ja olisivat taipuisia taikinaa rullatessa. Jätin viipaleet hetkeksi vielä kuumaan liemeen pehmenemään ja kaadoin ne sitten lävikköön jäähtymään.

Kaulitsin taikinalevyt ohuemmiksi, enemmän pitkiksi kuin leveiksi. Joissakin ohjeissa oli taikinalevy leikattu pizzaleikkurilla kahteen kapeaan palaan, näin minäkin tein. Levitin taikinasuikaleille pienen nokareen omenahilloa, ripotin päälle pikkuisen kanelia ja sokeria. Asettelin suikaleen toiselle reunalle riviin, hieman toistensa kanssa limittäin pehmeitä omenaviipaleita niin, että kuorireuna tuli taikinan ulkopuolelle. Kääänsin taikinasuikaleen pitkältä sivulta alareunasta omenaviipaleiden päälle ja käärin koko komeuden rullalle. Asetin ruusun muotoon asettuvan taikinarullan paperiseen muffinivuokaan ja vuoan peltivuoan koloseen. Näin tein kaikille 10 taikinasuikaleelle. Omenaviipaleeni riittivät aivan tasan tarkkaan kaikkiin leivonnaisiin, yhtään ei jäänyt jäljelle. 

Paistoin omenaruusuja 200 asteessa uunin alaosassa leivinpaperilla peitettynä (jotta omenan ohuen kuoriosat eivät palaisi) ensin 30 minuuttia. Sitten viisi minuuttia lisää, vielä viisi minuuttia ja olin varma, että tuokseni olisivat kypsiä. Laitoin uunin pois päältä, siivosin jälkeni ja annoin omenaruusujen jäähtyä. Otin yhden pois vuoasta ja tutkin sitä, sehän oli yhä ihan raaka. Ei kun uuni päälle uudelleen ja nostin ruusut paperivuokineen tavalliselle uunipellille, arvelin ettei taikina päässyt kypsymään ahtaassa muffinivuoassa. Paistoin turkasen pullia vielä kymmenisen minuuttia edelleen paperilla peitettynä. Omenan reunat hieman tummuivat liikaa, mutta nyt taikina oli kypsää. 

Edelleen tarvitsin tuhdin tomusokerituiskun kaunistamaan lopputulosta. Maku oli oikein mukava, mutta kauneuspuolessa oli vielä toivomisen varaa. Paljon paremmin onnistuivat vuonna 2012 tekemäni filotaikinaruusut. 

Huomenna on muuten ohjelmassa jälleen keittiöpeikkohommia. Aion nimittäin uskaltautua tekemään ensimmäistä kertaa karjalanpiirakoita. Riisipuuro on jo keitetty. Onhan se ihan helppoa, eikö olekin?

Pikainen perjantaipäivällinen töiden jälkeen

Aika pieni kompostikuppi

Tänään söimme nopeaa ruokaa, se oli pöydässä melkein puolessa tunnissa kotiintulosta. Samalla kun siirsin ruokaostoksia kaappeihin, laitoin jo uunin kuumenemaan ja nostelin päivälliseen tarkoitetut ainekset suoraan pöydälle.

Rapeat kanapalat ja pekoniset perunat

• 600 g broilerin sisäfileitä
• 1 dl vehnäjauhoja
• suolaa ja pippuria
• pimentonia
• 2 kananmunaa
• pankomuruja
• oliiviöljyä
• 6 perunaa
• 2 kevätsipulia
• 4 pekonisuikaletta
• nokare voita
• 1 suuri pihvitomaatti
• tuoretta ruohosipulia ja basilikaa

Otin esille uunipellin ja laitoin sille leivinpaperin, jolle levitin oliiviöljyä. Uuni oli kuumenemassa 200 asteeseen. Laitoin muutamaan palaan leikatut perunat kypsymään höyrykattilaan. Sekoitin paksussa muovipussissa venäjauhot, suolan, pippurin ja pimentonin. Laitoin broileripalat pussiin, suljin pussin huolellisesti. Pyörittelin pussia ja lihapalat saivat hyvän jauhopinnan. Vatkasin kananmunat vadissa kevyesti ja kastoin jauhotetut broileripalat kananmunassa. Viimeiseksi pyörittelin ne vadille kaadetuissa pankomuruissa. Nostelin kuorrutetut palat öljytylle paperille pellille. Laitoin pellin uuniin ja paistoin paloja vartin verran. Käänsin palat toiselle kyljelle ja paistoin vielä kymmenisen minuuttia.

Kun perunat olivat kypsiä ja kanat vielä uunissa, paistoin pannulla pekoni- ja sipulisilppua. Kaavin ne lautaselle odottamaan ja laitoin pannulle nokareen voita. Paistoin kypsiä perunapaloja pannulla muutamia minuutteja ja lisäsin sinne pekoni- ja sipulisilpun. Paistoin perunapaloja vielä sen aikaa, että ne saivat rapean pinnan ja kanapalat olivat kypsyneet kunnolla. Ne kypsyivät läpikotaisin 25 minuutissa.

Laitoin tarjoiluvadin reunoille pihvitomaattiviipaleita. Lusikoin pekoniset perunat vadin pohjalle ja keskelle kypsiä rapeita kanapaloja. Pinnalle ripottelin tuoreita yrttejä. Söimme tätä nopeaa ruokaa koirakastikkeen kanssa, se on jonkunlainen tumma japanilainen kastike, jonka etiketissä on koira. En muista sen nimeä, mutta olen ostanut sen joskus tonkatsun kaveriksi. 

Riittävän suklaiset pikkuleivät

Leivoin vuonna 2013 erilaisia chocolate chip cookieta kahlatessani läpi itseasettamaani keittokirjahaastetta. Oli sekin juttu, annoin itselleni vuoden aikaa kokata neljästä kirjasta kaikkiaan 48 omavalintaista ohjetta ja kuten arvata saattaa, minulla oli hieman kiire joulukuun viimeisellä viikolla. Sain haasteeni valmiiksi noin neljä tuntia ennen kuin vuosi loppui. Mutta hyviä suklaapikkuleipiä leivoin, enkä sen jälkeen olekaan leiponut, ennen kuin tänään. Osuin kivaan ohjeeseen Truffles and Trends-blogissa. Laveasti konvertoituna ohje meni näin:

Todella suklaiset pikkuleivät (21 kpl)

• 200 g voita
• 2 dl muscovadosokeria
• 0,5 dl valkoista sokeria
• 5 dl vehnäjauhoja
• 1 tl vaniljatahnaa
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl suolaa (jos voi on suolatonta)
• 2 kananmunaa
• 2 tl kreikkalaista jogurttia
• 2 dl suklaanappeja

Pikkuleipien salaisuuden kerrotaan olevan paahdetun voin. Se on melkein kuin gheetä, muttei aivan niin pitkälle paahdettua. Aloita siis voin paahtamisella. Laita voi kattilaan, jonka sisäpinta on vaalea, että näet paahtumisen asteen. Minä käytin paksua kuparikattilaa. Ala kuumentaa voita keskilämmöllä. Aluksi voi sulaa ja alkaa pian muodostaa vaahtoa. Sekoittele tätä vaahtoista sulaa voita nuolijalla ja seuraa koko ajan, missä vaiheessa pohjalle alkaa muodostua kullanvärisiä hippuja voin kuohun laantuessa. Älä päästä voita paahtumaan liikaa ja pohjalle muodostuvia hippuja muuttumaan tumman ruskeiksi. Voin tuoksu muuttuu paahteiseksi, hieman toffeeta muistuttavaksi. Tämä vie kaikkiaan noin 5-7 minuuttia. Kaada voi kuumuutta kestävään kulhoon jäähtymään ja raaputa kaikki hiukkaset kattilasta mukaan. Niitä on pohjalla jonkun verran, noin teelusikallinen yhteensä. 

Anna voin hieman jäähtyä ja sekoita siihen molemmat sokerit ja vaniljtahna. Sekoita rivakasti nuolijalla. Mittaa toiseen kulhoon jauhot, ruokasooda ja suola ja sekoita ne keskenään hyvin. Lisää voi-sokeriseokseen kevyesti vatkatut kananmunat ja jogurtti ja sekoita taas kunnolla. Yhdistä mukaan jauhot ja sekoita niin, että saat aikaan hieman tahmean taikinan. Viimeisenä yhdistä mukaan suklaanapit tai levystä pienimäsi suklaamurut. Ohjeen määrä oli vähän liikaa minusta, ainakin pienet napit jäivät vähän paakuiksi taikinaan.

Pyöritä taikinasta käsissäsi noin suurehkon lihapullan kokoisia palloja ja nostele ne leivinpaperilla päällystetylle uunipellille. Minun taikinastani tuli kaikkiaan 21 palloa. Laita pellit jääkaappiin tai ulos peiteltyinä noin 40 minuutiksi, kunnes taikina jähmettyy. Voit pitää palloja kylmässä seuraavaan päiväänkin ja luulenpa, että tätä taikinaa voi pakastaakin. Muodosta vain siitä pötkylä, jonka käärit kelmuun ja sulattaessa leikkaa pötköstä viipeita ja paista ne sitten sellaisenaan.

Kun paistamisen aika lähestyy, kuumenna uuni 180 asteeseen ja paista pikkuleipiä pelti kerrallaan uunin keskiosassa noin 15-18 minuuttia. Minun uunissani paistaminen vei useita minuutteja kauemmin kuin lähdeblogissa.  Jäähdytä pikkuleivät ritilällä ja syö heti, kun kielesi kestää. Maistuivat upeilta maitokahvin kanssa, suklaa oli vielä pehmeää, kun me Opiskelijan kanssa emme malttaneet enää odottaa, mutta arvelen pikkuleipien olevan vielä parempia kunnolla jäähtyneinä. Sisus oli lämpimänä hieman sitkeää, juuri siten sopivasti.

Ja minä kun aina luulin - siskonmakkarakeitto

persilja haluaa vaan kasvaa ja kasvaa

Olen kaksi kertaa elämässäni ostanut siskonmakkaroita. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1988, kun asuin ensimmäisessä omassa kodissani ja halusin opetella ruoanlaittoa. Olimme kumpikin sisareni kanssa saaneet äidiltämme keittokirjan, jonka nimi oli Kotiruokaa kahdelle. Siinä oli helppoja ohjeita arkisiin ruokiin, myös muutamia aterialle fataaleja painovirheitä. Jos sattui olemaan hyvin tarkasti ohjeita noudattava henkilö, kuten vaikka sisareni tuohon aikaan, saattoi nakkikastikkeen sijaan saada aikaan nakkikakun, kun joutui paniikissa säätämään. Olen tainnut kertoa jutun ennenkin, anteeksi sisko. 

Minä jänistin tuolloin siskonmakkaroiden kanssa, en ollut tajunnut kouluvuosina lukemattomia siskonmakkarakeittolautasellisia tyhjentäessäni, että siskonmakkara on raakamakkara. Minua suorastaan vistotti tuolloisella olemattomalla keittiökokemuksellani koskeakaan noihin olminakkeihin. En osannut kuvitella miten saisin sieviä makkarapallosia keittooni, joka jäi lopulta tekemättä. Onneksi harjoittelin tuolloin yksin kodinperustamistani, kukaan muu ei jäänyt ilman ateriaa. Sen lisäksi, että olin pelkuri, laitoin makkarat roskikseen, sillä kompostoinnista en ollut vielä kuullutkaan, tuskin muustakaan kierrättämisestä. Tuona päivänä taisi syntyä ensimmäinen keittiöpeikkoni.

Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin ostin taas siskonmakkaroita. Sain myös selville, ettei kyse ole ollenkaan siskon makkaroista, vaan sana on alunperin ranskalaista alkuperää (saucisse, joka tarkoittaa yleisesti ruokamakkaraa) saksan ja ruotsin kielien kautta. On hyvä oppia uutta, korjata vääriä mielikuvia ja viimeinkin ottaa  olminakista kiinni ja pusertaa sitä keittoon. Älkää vaan sanoko, että te kaikki muut olette aina tienneet, ettei kyse ole siskosta.

Viime aikoina siskonmakkarakeittoa on näkynyt tutuissa blogeissa siellä täällä, mutta varsinaisena kimmokkeena toimi Sillä sipuli-blogin Instagram-kuva keittolautasesta. Kuva jäi mieleeni ja sen mukaan tein tänään päivälliseksi elämäni ensimmäisen siskonmakkarakeiton, tietysti omin virityksini.

Väärinkäsityskeittoa eli siskonmakkarakeitto 4-6 henkilölle

• 1 l lihalientä
• 8 siskonmakkaraa
• nokare voita
• 8 kiinteämaltoista perunaa
• 3 porkkanaa
• 1 tetra valkoisia suuria papuja
• 5 cm pätkä purjoa
• 5 pienehköä lehtikaalin lehtykäistä silppuna (saisi olla enemmänkin)
• suolaa ja pippuria
• persiljaa

Sulatin liemikalikan ja kuorin perunat ja porkkanat. Pilkoin perunat ja porkkanat pienenpuoleisiin paloihin ja purjon ohuiksi kiekoiksi ja kippasin ne liemikattilaan kypsymään. Kuumensin pannun ja sulatin sillä nokareen voita. Rohkaisin mieleni ja tartuin siskonmakkaroihin ja puristin niiden kuorta niin, että makkaramassaa pullahti palloina pannulle. Paistoin makkarapallosia hetkisen aikaa. Kun perunat ja porkkanat alkoivat olla kypsiä, lisäsin  pavut, lehtikaalin ja makkarapalat kattilaan. Maustoin keiton suolalla, pippurilla ja persiljalla, annoin sen kypsyä vielä muutaman minuutin ja tarkastin kaikkien ainesten kypsyyden. Helppo, nopea, hyvä arkikeitto. Uskallan varmasti uudelleenkin. Mutta on minun myönnettävä, että vieläkin minua vistotti käsitellä sitä velttoa, kalpeaa makkaraa.

Cake impossible - choco flan

Yritin tehdä espanjalaista jälkiruokaa, flania Vueltan aikaan. Se oli täydellinen epäonnistuminen, tuotos päätyi suoraan viemäriin ja olin todella harmistunut. Selailin silloin foodgawkerin suosikkikansiotani ja sieltä silmiin osui jo aikoja sitten bongattu choco flan, jota myös mahdottomaksi kakuksi kutsutaan. 

Cake impossible on kakun ja vanukkaan yhdistelmä, jossa taikina ja vanukas vaihtavat mystisesti paikkaa paistamisen aikana. Tämä oli jälkiruoan keittiöpeikkoaspekti. Sen kerrottiin olevan meksikolaista alkuperää ja mielistyin ohjeeseen, joskin ajattelin, ettei sopivia tarvikkeita ole heti kaapeistani löydettävissä. 

Eilen kävin aasialaiskaupassa, josta yleensä lähden kotiin väärien tuotteiden kanssa, koska en saa sanottua, etten minä tätä halua enkä tarvitse. Huomasin hyllyllä purkkeja, joissa luvattiin olevan evaporated milk-nimistä tuotetta. Käännösohjelma sanoo sen olevan maitotiivistettä, ei samaa kuin kondensoitu maito. Ostin heti pari pientä purkkia ja päätin, että nyt tämä keittiöpeikko kaatuu! Ottaisin selkoa onko choco flan todella mahdoton kakku, vai onko se höpöpuhetta. 

Lueskelin useampia ohjeita, niissä ainesosat vaihtelivat ohjeittain jonkun verran. Käytin lopulta ohjetta Laura in the Kitchen-sivulta. Siellä Laura näyttää erittäin havainnoillisesti videopätkässä kuinka choco flan tehdään. Hän käytti todella tolkun vuokaa, melkein kolmelitraista, eikä minulla niin suurta olekaan. Niinpä puolitin ohjeen ja konvertoin aineluettelon parhaani mukaan. Jouduin vielä hieman muuttamaan suunnitelmiani, sillä yksi ostamani raaka-aine oli väärää. 

Cake impossible eli meksikolainen choco flan 

Kakkutaikina

• 2,5 dl vehnäjauhoja
• 0,5 rkl leivinjauhetta
• 0,5 tl suolaa
• 1,25 dl sokeria
• 0,75 dl kaakaota
• 2 kananmunaa
• 1,25 dl maitoa
• 0,5 dl sulatettua voita 
• 1 tl vaniljatahnaa

Vanukas

• 2 dl evaporated milk (maitotiivistettä)
• 2 dl kondensoitua maitoa
• 1 kananmuna
• 1 keltuainen
• 1 tl vaniljatahnaa
• 1 dl maustamatonta tuorejuustoa (Philadelphia)

Vuoan pohjalle

• voita vuoan voiteluun
• karamellikastiketta (Hershey's, koska vuohenmaidosta tehtyä kastiketta ei ihan joka kaupassa olekaan täällä päin)

Kerrankin luin ohjeen ja katsoin videon tarkkaan, että onnistuisin. Huomasin nyt postausta kirjoittaessani, että konvertoin jotain hieman väärinkin, sokeria tuli jonkun verran liikaa. Listauksessa tuossa yläpuolella on se määrä, jonka minun olisi pitänyt laittaa. Puolittaminen ja konvertointi samaan aikaan oli minulle näköjään liikaa. 

Aloitin kuumentamalla uunin 180 asteeseen. Minulla kakun sommittelussa meni huomattavasti enemmän aikaa kuin videon kauniilla Lauralla. Uuni ehti posottaa kuumana yli puoli tuntia, ennen kuin olin valmis laittamaan tuotoksen paistumaan. 

Voitelin 1,8 litraisen rengasvuoan huolellisesti pehmeällä voilla, oikein läträsin voin kanssa, sillä se olisi oleellista jälkiruoan irtoamisen kannalta. Varalta voitelin myös pienen alumiinisen annosvuoan jollaisia olen käyttänyt suklaafondantien tekemiseen. Luottamus taitoihini oli siis hieman horjuva, ajattelin että saisin ehkä ainakin yhden pienen flanin onnistumaan. Valutin kummankin vuoan pohjalle paksua, mutta juoksevaa Hershey's-karamellikastiketta ja kääntelin vuokia niin, että kastike tarttui kunnolla koko pohjalle alalle ja vähän reunoillekin. 

Seuraavaksi valmistin suklaakakkutaikinan. Mittasin ensin kulhoon kaikki kuivat aineet, jauhot, leivinjauheen, suolan, sokerin ja kaakaon. En uskonut Lauraa, että kaakao kannattaa siivilöidä paakkujen välttämiseksi, uskokaa te. Toiseen kulhoon mittasin kaikki märät aineet, sulatetun voin (lähdeohjeessa oli käytetty kasviöljyä, minulla ei ollut mitään neutraalia öljyä), kananmunat, maidon ja vaniljatahnan. Vatkasin ne kevyesti ja kaadoin liemen kuivien aineiden joukkoon. Vatkasin taikinan tasaiseksi ja sadattelin kaakaopaakkuja. 

Sitten valmistin vanukaskastikkeen. Keräsin kaikki aineet, maitotiivisteen (joka on melko juoksevaa kondensoituun maitoon verrattuna), kondensoidun maidon, tuorejuuston, kananmunan, keltuaisen ja vaniljatahnan tehosekoittimen kannuun. Annoin koneen sekoittaa kastikkeen tasaiseksi. Avasin muuten ensin purkin, jossa piti olla sokeroitua kondensoitua maitoa, mutta se oli paksua, ruskehtavaa kinuskia. Onneksi minulla oli myös venäläisella etiketillä varustettua merkkiä, jonka sisältö oli ohuempaa vaaleaa kondensoitua maitoa. 

Kuumensin vedenkeittimessä vettä kiehuvaksi. Kaadoin vuokien pohjalle kakkutaikinaa, pieneen vain kolmisen ruokalusikallista ja loput isoon vuokaan. Karamellikastike jäi siis kakkutaikinan alle. Seuraavaksi kaadoin vanukaskastikkeen kakkutaikinan päälle, se jäi siihen lammikoksi ja vajosi hieman kakkutaikinaan. Sellaiselta sen piti näyttääkin, sitä ei tullut sekoittaa mitenkään. Peitin molemmat vuoat foliolla ja nostin ne isoon, korkealaitaiseen uunivuokaan. Kaadoin kiehuvaa vettä uunivuokaan niin paljon, että sitä oli yli kakkuvuokien puolivälin. Nostin tämän virityksen, jota vesihauteeksi ja bain marieksi sanotaan ritilälle uunin puoliväliin. 

Lähteen mukaan kakun olisi pitänyt paistua tunnissa, mutta kypsyminen vei paljon enemmän aikaa. Kokeilin kakkuja tunnin paikkeilla ja silloin sekä pienen että ison kakun koepistos osoitti vielä taikinan olevan aivan raakaa. Paistoin siis lisää ja noin tunnin ja kolmen vartin kokonaispaistoajan kohdalla kakun pinta oli joustava, eikä kakkutikku ollut enää kostean taikinainen pistoksen jälkeen. Suklaakakku oli pinnalla ja toivoin, että vanukas olisi nätisti pohjalla. 

Nostin kakut ulos jäähtymään peitettyinä. Pieni annosvuoka jäähtyi nopeasti ja pääsin kokeilemaan sen kumoamista noin kolmen vartin kuluttua. Avitin kakkupuddingia hieman terävällä, ohuella veitsellä reunoilta ja kumosin sen lautaselle. Jälkiruoka irtosi lähes täydellisesti, ihan pieni pala pohjaa jäi vuokaan, mutta sain sen nostettua paikalleen ja kaadoin loput karamellikastikkeet päälle. 

Kun choco flania lohkaisi pienen palan haarukalla, saattoi nähdä, että vanukas oli kuin olikin omana, pehmeänä kerroksenaan nyt annoksen pinnalla ja pohja oli kypsää, mehevää suklaakakkua, osaset olivat vaihtaneet paikkaa paistamisen aikana. Olin todella iloinen, että tämä jälkiruoka onnistui. Suuremman vuoan kumoamisen kanssa jouduin odottamaan pitempään, sillä sen jäähtyminen vei ulkonakin viileässä pitempään. Kun lopulta uskalsin kumota sen, se irtosi vuoasta aivan täydellisenä. Huokaisin helpotuksesta ja totesin, tämä tosiaan on mahdoton kakku, nimittäin mahdottoman kaunis ja maistuu mahdottoman hyvälle! Kokeilkaa!

Päivän keitto

Viikonloppu on käsillä, ensimmäinen jolloin lomalle tuleva Jääkäri ei tule tänne, vaan menee kotiinsa. Olen seisoskellut viikon mittaan hänen kaikuvassa entisessä huoneessaan yhdessä kolmen polkupyörän kanssa ja miettinyt, että osaisinko minä tehdä remonttia. Onneksi emme koskaan laittaneet poikien huoneista vähääkään pikkupoikamaisia, ei ole poiskiskottavana batman- tai autotapetteja. Maalata saattaisin osata. Kannustakaa minua.

Keiton ainakin osaan keittää ja sen juuri teinkin. Kaupassakäyntiin ei ole ollut aikaa intoa, joten kokoilin kaapista ja hieman vielä pihaltakin aineksia keittoon, jota voisi luonnehtia italialaisvaikutteiseksi. Otin löyhästi mallia FOR THE LOVE OF BASIL-blogista. Omanlaiseni keitosta taas tuli, kun vaihtelin aineksia sen mukaan, mitä meillä sattui olemaan. *-merkityt ovat ohjeessa omia lisäyksiäni. Valkosipulia en laittanut ollenkaan, eikä meillä ollut persiljaa. 

Punainen kanakeitto

• 2 pulleaa broilerin rintafilettä
• 3 porkkanaa
• 1 iso keltasipuli
• 1 iso punainen suippopaprika
• 1 sellerinvarsi
• 1 tölkki kokonaisia kirsikkatomaatteja
• sekalainen keko oman kasvihuoneen pieniä sisällä loppuun kypsyneitä tomaatteja, lajit tuntemattomia*
• 1 tl sokeria*
• 1 dl olemattoman pientä kukkapastaa
• suolaa ja pippuria
• oliiviöljyä
• muutama pienehkö lehti lehtikaalia*
• tomaattitölkillinen vettä*
• 1 dl valkoviiniä*

Silppusin sipulin ja leikkasin sellerinvarren, porkkanat ja paprikan ohuiksi viipaleiksi ja suikaleiksi. Kuumensin kasarissa tilkan oliiviöljyä ja haudutin vihanneksia muutamia minuutteja. Sillä aikaa pilkoin broilerin fileet suikaleiksi ja paistoin niitä pannulla oliiviöljyssä muutamia minuutteja. Lisäsin kasariin tölkkitomaatit, viinin ja tomaattipurkillisen vettä. Kaadoin paistetut lihapalat kasariin, samoin ripottelin sinne pastan. Sekoittelin ja annoin keiton kiehua oikein maltillisesti. Maustoin keittoa suolalla ja pippurilla ja lopuksi yhdistin keittoon silputun lehtikaalin. Maistelin ja lisäsin vielä suolaa. Kun pasta alkoi olla kypsää, oli keitto aika sakeaa, joten lisäsin vielä vähän vettä. Keitto oli valmis noin 20 minuutissa. Italialaisuutta keitossa edusti mielestäni se, ettei siinä ollut vähääkään tulisuutta, vaan muheva tomaatinmaku. Porkkanoissa ja paprikoissa oli vielä purtavaa, annoin lopun keiton hautua vielä vähän lisää, kun olimme syöneet Opiskelijan kanssa. Kammenpyörittäjä saa soppaa töistä tultuaan, nuhaista oloaan parantamaan.

EDIT: Yön yli nukuttuani tulin siihen tulokseen, että tämäkin keitto on kutakuinkin minestrone, joten lisään sen tunnisteisiin minestrone ja revisited.

Sydänpuustit

Kansallinen korvapuustipäivä meni jo, minä leivoin hieman jälkijunassa tänään pullaa. En muista milloin olisinkaan  viimeksi leiponut pullaa, blogin neljän ja puolen vuoden arkistoista ei löydy yhtään varsinaista pullaohjetta. Otin nyt vinkit pullaan two of a kind-nimisestä blogista. Pikkuisen kyllä soveltelin taas, sillä se nyt on vaan minun luontoni. Alkuperäisen ohjeen saa helposti tuosta linkistä.

Sydänpuustit

Taikina

• 1,25 dl vettä
• 2,5 tl kuivahiivaa
• 1 tl sokeria
• 2,5 dl turkkilaista jogurttia
• 3 rkl muscovadosokeria
• 7 dl vehnäjauhoja
• 2 rkl maitoa (taikinan meinatessa olla liian kuiva)
• 50 g (pitäähän nyt vähän voitakin  olla) + vähän vuokien voiteluun
• 1,4 tl ruokasoodaa
• 1 tl suolaa
• 1 tl vaniljauutetta

Täyte

• 2 rkl muscovadosokeria
• 1 tl kanelia
• 25 g voita
• 1 dl omatekoista omenahilloa (jonka piti olla marmeladia, muttei suostunut marmeladisoitumaan)

Kuorrute

• ruokotomusokeria
• sitruunamehua

Tämä ei ollut ihan meikäläinen pullataikina ja meinasi usko loppua sen kohoamisen kanssa, mutta kun sinnikkäästi annoin ajan kulua, niin kyllä taikina siitä heräsi eloon. Onneksi ei ollut kiire tämän pullan kanssa. 

Kuumensin veden kuivahiivalle sopivaksi ja sekoitin hiivan ja sokerilusikallisen veteen ja jätin seoksen käynnistymään hetkeksi. Sillä välin keräsin muut taikinan ainekset (maitoa ja voita lukuunottamatta) yleiskoneen kulhoon. Noin kymmenen  minuutin kuluttua kaadoin hiivaliemen kulhoon ja aloin vaivata taikinaa. Se tuntui jäävän aivan murumaiseksi, joten lisäsin pikkutilkan maitoa ja vähän voita kuutioina. Taikinasta muodostui mukava kiinteä pallo noin 8-10 minuutin vaivaamisella, en katsonut kelloa. Jätin sitten taikinan kohoamaan pariksi tunniksi, kuten ohjeessa sanottiin, muttei taikina näyttänyt tunnissa älähtävänkään, joten siirsin suihkumyssyllä peitetyn kulhon altaaseen vesihauteeseen. Otin pikkunokoset ja kaikkiaan neljän tunnin kohottelun jälkeen taikina oli kuin olikin kohonnut kaksinkertaiseksi. Veikkaan, että kylmä voi hidasti kohoamisen alkamista, joten oma vika.

Kun taikina oli mielestäni riittävästi kohonnut, otin sen leivinpöydälle ja kaulitsin sen ohueksi levyksi, niin nelikulmioksi kuin kykenin. Sulatin täytteen voin ja sekoitin siihen muscovadon ja kanelin ja voitelin kolme vuokaa runsaskätisesti. Levitin täytteen pullalevylle ja sen päälle omenahilloa ohuelti.

Leikkasin levyn pitkittäin kahteen palaan ja pyöritin kummankin palan molemmilta pitkiltä reunoilta kohti keskustaa puoliväliin. Leikkasin pötkylät terävällä, ohuella veitsellä noin 4 senttisiin paloihin, jotka nostin vuokaan tavoitellen palaan sydämen muotoa, asetin palat niin, että sydämen kärki osoitti vuoan keskustaa kohden. Taikinasta tuli suurempaan vuokaan pullakehä, jonka keskelle asetin nurinpäin pienen uuninkestävän jälkiruokavuoan. Pienempään vuokaan tuli kuusi pullaa, isompaan kymmenkunta. Pullapötköjen hieman muotopuolet päätypalat asetin aivan minikokoisen le Creuset-pataani, jonka löysin aikoja sitten kirpparilta, mutten ole käyttänyt mihinkään. Jätin pullapalojen väliin tilaa kohoamista varten.

Kohotin pullia vielä vuoassa noin kolme varttia ja kuumensin uunin 180 asteeseen ja paistoin pullia kiertoilmalla noin 25 minuuttia. Annoin pullien jäähtyä ja sekoitin sitten sitruunamehutilkkaan ruokotomusokeria. Tämän kuorruteen valutin viilenneiden pullien päälle koristeeksi. Tosi mehevää pullaa tämä oli, omenatäytettä olisi riittänyt vähän vähemmänkin. Onneksi kotitekoinen hillo kesti paistamisen, eikä räiskynyt pitkin uunia. 

Tähdenlentotaquitot

Koko viikon olemme menneet toistemme ohitse, töissä, kotiovella, päivällä tai yöllä. Emme ole istuneet samaan aikaan ruokapöydässä kertaakaan, edes kahvikone ei ole ollut päällä meille kaikille kolmelle samaan aikaan ennen kuin tänä aamuna. 

Meillä oli eilen kaupasta ostettua grillattua broileria päivällisellä (lue: Opiskelija söi, minä nokin ja Kammenpyörittäjä flunssan kourissa katsoi toisaalle). Lintua jäi sen verran, että tänään siitä piti tehdä jotain. Laitoin foodgawkerin hakuun sanat chicken leftovers ja löysin ohjeen, jossa oli tehty taquitoja. Samalla sain käytettyä edelliseltä tortilla-aterialta jääneet muutamat vehnälättyset ja salsan loput, sekä juustokannikan. Ei tarvinut mennä kauppaan tänään ollenkaan.

Taquitot kolmelle  

• tortillalättyjä
• tähteeksi jäänyttä broileria riivittynä
• hunajaista grillauskastiketta
• cheddaria raastettuna
• tuoretta korianteria
• limen mehua ja tarjoiluun lohkoja
• sipulia
• oliiviöljyä
• tomaattisalsaa (valmista purkista)
• turkkilaista jogurttia
• salaattia
• tomaattia 
• kurkkua

Kuumensin uunin 200 asteeseen ja laitoin arkin leivinpaperia pellille. Levitin oliiviöljyä paperille. Silppusin sipulin, kuumensin oliiviöljylorauksen pannulla ja haudutin sipuleita siinä hetkisen. Lisäsin pannulle riivityn lihan ja sekoittelin. Yhdistin pannulle aimo lorauksen grillauskastiketta ja sekoitin kunnolla. Lämmitin hieman tortillalättyjä mikrolla, jotta ne laiskistuivat. Levitin lettujen reunalle, vähän lähemmäs reunaa kuin keskustaa pitkulaisen viirun maustettua lihaseosta, silputtua korianteria ja hieman juustoraastetta, puristin päälle limen mehua. Käärin lätyt rullalle ja asetin ne leivinpaperille. Öljysin vielä rullien pinnankin ja paistoin niitä noin vartin verran uunissa. 

Laitoin tarjolle tähteeksi jääneen salsan, salaattia, kurkkua ja tomaattia, sekä hieman paksua turkkilaista jogurttia, jota maustoin suolalla, pippurilla, limen mehulla ja oliiviöljyllä. Taquitot olivat tosi hyviä, pinnalta rapeita, sisältä meheviä ja turkasen kuumia. Grillauskastike on joku reissutuliainen, en yhtään osaa sanoa, mistä se on peräisin. Ostaisin uuden pullon varastoon, jos pystyisin.

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.