Lindströminpihvit keltajuurikkaista ja vähän kurkumastakin

Olen ilmeisen puolisokea kauppojen hevi-osastoilla, en ollut koskaan nähnyt siellä keltajuurikkaita, noita punajuurien serkkuja, tai ovatkohan ihan siskoja? Minulla tuli puhe niistä ystäväni sauvajyväsen kanssa, kun hän teki version kakusta, jonka löysin Viini-lehdestä. Hän käytti punaisen juurikkaan sijaan keltaista ja sekös näytti kauniilta. 

Heti seuraavalla kauppareissulla otin marketin hevi-osastolla silmän käteeni ja katsoin. Ei ollut vaikeaakaan löytää kotimaisia keltajuuria, tai -juurikkaita, kumpi muoto nyt onkaan oikeampi. Minä tietysti sellaisen pussin ostamaan. Tänään tein niistä ruokaa ja sommitelmani on lindströminpihvit ja taas käännyin samaisen sauvajyväsen puoleen, hän teki Mysi Lahtisen neuvoin lintsikoita jo monta vuotta sitten. Samassa postauksessa viitattiin myös luimupupun pihveihin ja heiltä apinoin paistotavan.  

Eilen ostin elämän ensimmäiset tuoreet kurkumatkin. Luulin, että ne olisivat paljon isompia, mutta ne muistuttivat noita-akan koukkusormia. Ostin niitäkin ja sotkin hieman tuota äärest sotkevaa kasvia pihvitaikinaani. Oikean käden sormeni ja kynteni näyttävät nyt siltä, että olisin tupakoinut kolme askia norttia ainakin 30 vuotta. Toivottavasti tuo väri joskus lähtee.

Lindströminpihvit 

• 800 g broilerin jauhelihaa
• 5 pientä keltajuurikasta keitettynä, kuorittuna ja raastettuna
• 3 keskikokoista perunaa keitettynä melkein kypsäksi ja raastettuna
• noita-akan pikkurillin kokoinen pala tuoretta kurkumaa kuorittuna ja raastettuna valkosipuliraastimella
• 2 rkl kapriksia silputtuna
• 2 kevätsipulia silputtuna
• 1 kananmuna
• suolaa ja pippuria 

Sekoita ensin keskenään keltajuuri- ja perunaraaste ja yhdistä niihin kaprikset, kurkuma, suola, pippuri ja kananmuna. Lisää mukaan broilerin jauheliha ja sekoita taikina tasaiseksi. Paista pieni koepala ja lisää mausteita, jos tarpeen. Jätä taikina asettumaan noin puoleksi tunniksi, jos sinulla on aikaa. 

Kuumenna uuni 225 asteeseen. Taputtele taikina pihveiksi, tästä tuli helposti 9 suurta pihviä, pienempiä tulisi varmaan 15. Laita pihvit öljytylle leivinpaperille ja pellille. Paista pihvejä noin 30 minuuttia, käännä puolivälissä niiden kylkeä. Pihvien paistuessa tee lisäkkeet. Meillä oli peruna-maa-artisokkamuusia ja ruusukaalia sous vide. 

Perunamuusi pienellä maa-artisokkalisällä

• 8 keskikokoista siikliperunaa
• 5 pientä maa-artisokkaa
• 2 dl maitoa
• 50 g voita
• suolaa ja pippuria
• kevätsipulia silppuna

Kuori ja leikkaa paloiksi perunat ja maa-artisokat. Varsinkin artisokat kannattaa halkaista, että huonot tulevat erotelluiksi pois. Kypsennä kummatkin höyryssä ja kun ne ovat kypsiä, kuumenna maito niin kuumaksi kuin uskallat ennen kuin se kuohuu yli. Purista perunat ja maa-artisokat perunapusertimella lumeksi tai survo jollakin metodilla. Lisää mukaan voi nokareina ja silputtu sipuli. Kevätsipulia ei tarvitse kypsentää etukäteen. Yhdistä mukaan kuumaa maitoa loraus kerrallaan ja sekoita nuolijalla tasaiseksi, mausta suolalla ja pippurilla. Pidä kuumana siihen asti, että muut aterian osat ovat valmiita.

Ruusukaalit sous vide kahdelle

• kuusi ruusukaalia tai niin monta kuin arvelet jaksavanne syödä
• 6 ohutta viipaletta italialaista kinkkua tai vähän pekonia
• pippuria (ja suolaa, jos käytät suolaamatonta pekonia)

Kuumenna vesi sirkulaattorilla 83,9° C lämpöön (joo, näin tarkkaa se on). Leikkaa ruusukaalien kanta pois ja irrota nahistuneet lehdet. Leikkaa kaalit puolikkaiksi. Silppua kinkku tai pekoni pieneksi muruksi ja paista se pannulla rapeaksi,  kaada silppu lautaselle talouspaperin päälle, jolloin silppu jäähtyy ja ylimääräinen rasva imeytyy paperiin. Asettele ruusukaalit muovipussiin ja ripottele kinkkusilppu päälle, pyöräytä pippuria myllystä mukaan. Jos pekonisi ei ole suolaista, ripauta mukaan hieman suolaa. Minun oli melkoisen suolaista, joten en laittanut suolaa ollenkaan. Vakumoi pussi ja laita se lämpimään veteen 45-60 minuutiksi. Avaa pussi, kun muut aterian osaset ovat valmiit ja annostele ruusukaalia lautaselle. 

Miltä tämä päivän ateria sitten maistui? Keltajuuripihvit olivat uunissa paistamisen jälkeen mehukkaita ja hyviä, hieman voimakkaammin olisin voinut maustaa, kuten niin usein. Muusi oli sileää, mutta maa-artisokkaa ei siitä maistanut. Sous vide ruusukaalit menettivät kyllä värinsä kypsentämisen aikana. Tosin vihreimmät lehdet oli jo kuorittu pois osittaisen nahistumisen vuoksi. Mutta rakenne ja maku! Miten intensiivinen kaalin maku ja hieman veistä uhmaava rakenne olikin suussa aivan täydellinen. Sopivasti purtavaa ja silti aivan optimaalisen kypsää. Ruusukaalit olivat vedessä tasan 60 minuuttia. Oli hyvä, etten lisännyt suolaa, sillä kinkkusilppu oli suolaista. 

Huomiselle jäi runsas annos muusia ja pihvejä, osan pakastin tulevia työlounaita (ei minun!) varten. Keltajuuri ei tule jäämään kertavieraaksi meillä. Se ei värjännyt pihvitaikinaa niin iloisen keltaiseksi, kuten punajuuri värjää punaiseksi. Kurkuma sen sijaan ei maistunut mitenkään leimallisesti. Enemmän se sotki sormiani ja seuraavalla kerralla tiedän käyttää hanskoja.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Sous vide-välilehdelle, jonne kerään kaikki tasalämpökypsennystä käsittelevät postauksemme.

Pastaa ja halloumia - nonna kääntyy haudassaan

Tänään oli yksi niistä päivistä, jolloin on viisainta olla poistumatta tontilta, mikäli ei erityisesti halaja katkenneita luita tai aivotärähdyksiä. Lauantai-iltainen täystalvi on muuttunut pääkallokeliksi ja neliveto olisi paikallaan heti, kun astuu kuistilta askeleen. Niinpä en edes ajatellut mennä kauppaan, vaan kehittelin päivällisen niistä aineksista, joita löytyi kotoa. En tiedä ovatko italialaiset oikeasti kovin mustasukkaisia pastaruoastaan, tai vihaisia, jos pastaan laitetaan "väärää" juustoa. 

Halloumi-kanapastaa kahdelle nonnan kauhuksi

• 150 g spagettia
• 150 g broilerin rintafilettä
• puolen sitruunan mehu
• liraus oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• chilihiutaleita
• 150 g halloumia
• 8 kirsikkatomaattia
• 1 yksinäinen lehtikaalilehti
• tuoretta basilikaa
• vielä vähän pippuria ja oliiviöljyä

Leikkaa broileri pieniksi kuutioiksi ja sekoita niihin sitruunamehusta, oliiviöljystä, pippurista, suolasta ja chilistä pieni marinadi. Leikkaa halloumi myös pieniksi nopiksi ja silppua lehtikaali ja puolita tomaatit. Keitä pasta runsaasti suolatussa vedessä. 

Pastan kiehuessa paista ensin halloumipaloihin pannulla oliiviöljyssä jokapuolelle rapea pinta. Laita palat foliolla peiteltynä johonkin astiaan odottamaan. Paista myös broileripaloihin kaunis pinta ja lisää pannulle tomaatin puolikkaat ja lehtikaalisilppu, kääntele ja anna kypsyä vielä sen aikaa, että pasta on kypsää. 

Kumoa kypsä pasta tarjoiluvadille, liruttele päälle hieman hyvää oliiviöljyä (kuka nyt pahaa liruttelisikaan?) ja kaada pastan sekaan niin broileripalat lisukkeineen pannulta kuin lämpimänä pidetyt halloumipalatkin. Sekoita ja jauha pinnalle hieman tuoretta pippuria myllystä. Viimeiseksi lisää tuore basilika. Oli hyvää! Annoksesta jäi yhden reilun työlounaan verran. 

Blogaanin lempitekstiilit

Viime kesän Campamiitissä käyneet saattoivat huomata, ettei meillä ollut verhoja. Ei ole vieläkään, mutta olemmehan asuneetkin tässä talossa vasta vähän aikaa, 23 vuotta ja rapiat päälle. En siis vaihda jouluverhoja, enkä kesäverhoja, sillä en ymmärrä niistä mitään, Vallilla on minulle täyttä hepreaa. Mutta on olemassa jotain kankaista, joka on minulle hyvin tärkeää ja joita pitää olla paljon. Ne kuluvat, niihin palaa reikiä, tulee viiltoja ja lähtemättömiä tahroja. Näitä kaltoinkohdeltuja keittiötekstiilejä on isot pinot. Ne ovat tietysti keittiöpyyhkeitä, tea towels, kuten engelsmannit sanovat. 

Kuinka paljon ihminen sitten tarvitsee keittiöpyyhkeitä? Ihminen tarvinnee noin 5 tai 6, mutta blogaani tarvitsee ainakin 50! Ja niitä ostetaan matkoilta ja vaihdellaan toisten blogaanien kanssa, niitä hankitaan tai saadaan jopa omalla yksityisellä painatuksella. 

Keittiöpyyheitä käytetään hyvin epätasaisesti. Niitä ostetaan ulkonäön perusteella, mutta usein käy niin, että joitakin ei käytetä ollenkaan erinäisistä syistä. Jotkut ovat liian merkityksellisiä johtuen ostopaikasta tai ne ovat niin imukyvyttömiä, ettei niitä oikein hyödytä käyttää. Tai sitten ne ovat sellaisia, joita sijoitellaan juuripaistetun leivän ympärille kuvanottohetkeksi ja sitten nopeasti pudistellaan puhtaaksi ja taitellaan takaisin kaappiin. 

Joistakin pyyhkeistä muodostuu ns. luottopyyhkeitä, niitä jotka useimmin roikkuvat keittiön koukuissa tai uunin kahvassa. Sellaisia perusrättejä, jotka kuivaavat hyvin, kuivuvat nopeasti, ovat välttäneet fataalit reiät ja tahrat toistaiseksi. Niitä pitää olla monta. Niihin kääritään eväsrasioita ja patalapun puutteessa tietää, että kaksinkerroin luottopyyhe pitää kuuman käpälistä sen aikaa, että saa napattua juuri palamaisillaan olevan kääretorttupohjan uunista. 

Kun päästää kotiinsa muita blogaaneja on valmiiksi silitettynä korkea pino keittiöpyyhkeitä, että jokainen voi kuivata niihin yhtä jos toista, kun keittiössä käy myrsky. Ja illan kuluessa pinoon lisätään uusia pyyhkeitä, jotta kaikki tulee kunnolla kuivatuksi. 

Toinen tärkeä juttu ovat servetit. Niitä pitää olla myös paljon ja niiden pesu, silittäminen ja taittelu on oivallista puuhaa, kun oikeasti pitäisi siivota tai tehdä jotain muuta ikävää. Servettejäkin pitää olla iso pino, kun suuri joukko asettuu ruokapöytään ja niissäkin muodostuu joistakin suosikkeja, toisista niitä, joita vähän säästelee, useimmiten ihan turhaan. Miksi minulla on servettejä, joita en raski käyttää? Yhtään sen enempää kuin pyyheitäkään? 

Kolmas tärkeä laji keittiötekstiilejä ovat essut. Niitäkin pitää olla monta. Kun leipoo, jauhoja aivan varmasti pöllähtelee ja käsiä on pyyhittävä monet kerrat keskenkaiken. Kun paistaa pannulla, rasvaa roiskuu takuuvarmasti. Kun keittää kaasulla, saa napansa kohdalle solmitun essunnauhan kärähtämään, kun se ujuttautuu liian lähelle liekkiä. Mutta säästyypä vaatteet lialta, rasvapilkuilta, tulelta ja tomaatilta. Kun vain aina muistaisi laittaa esiliinan päälleen heti aterian ollessa jotain vaativampaa kuin paahtoleivän voitelu. 

Onko teillä suosikkipyyhkeitä, lemppariessuja tai muita keittiönne tärkeitä tekstiilejä? Mitä ei sitten todellakaan löydy?

Kulttuuriperjantai

Eilen iltapäivällä loikkasimme julkiseen kulkuvälineeseen ja menimme keskustaan. Kammenpyörittäjä oli sommitellut meille kulttuuriperjantain. Kävimme ensin kahvilla Coffeassa ja ostamassa lippuja tuleville keikoille ja teatteriesityksiin. Meillä on työpaikan tarjoaman sivistyskortin rahoissa parasta ennen päivämäärä likellä. Aikaisemmin valittelin, ettei Jyväskylässä ole paikkaa, missä Mind&Body-korttia (tuttavallisemmin sielu&ruumis-kortti) voi juurikaan käyttää lippujen ostamiseen, mutta onnistuuhan se hyvin, kun varaa liput netissä ja käy ostamassa ne R-kioskilta. 

Lippuostosten jälkeen oli aika siirtyä taiteen pariin. Ensin poikkesimme katsomaan Jyväskylän Taidemuseossa olevia Sampo Malinin ja Tommi Toijan näyttelyitä. Toijan pissaava poika on tuttu näky Helsingin Jätkäsaaresta. Nyt pissaava poika on pimeällä heijastettuna rakennuksen seinäänkin olemattoman musiikkitalon tontilla. Perjantaisin Jyväskylän Taidemuseoon pääsee ilmaiseksi sisään, joten Museokorttimme ei saanut käyttöä.

Keski-Suomen museossa avautui eilen Riitta Uusitalon näyttely diip! uusia maalauksia.  Kauniissa talvi-illassa oli mukava tallustella museolle ja käydä katsomassa Riitan taidetta. Suosittelen! Näyttely on nähtävillä aina 13.3.2016 asti. 

Kuukausi sitten yritimme spontaanisti mennä syömään simpukoita aakkosketjun ruokehtimoon, mutta sehän meni ihan pieleen. Emme ymmärtäneet, että simpukat täytyy varata etukäteen. Nyt olimme varustautuneet paremmin. Kammenpyörittäjä varasi meille pöydän ja simpukat. Kuukausi sitten olivat ilmeisesti menossa ne viikot, jolloin suomalaiset eivät käyneet ihmisten ilmoilla, ravintola oli tuolloin melkein tyhjä, mutta nyt ovat takana niin tipattomat kuin ei osteta mitään eikä käydä missään-viikot. Ravintola oli täynnä, mikä on aina mukava nähdä. 

Simpukoittemme valmistaminen otti aikansa, odotellessamme saimme mutusteltavaksi leipää ja kun pata viimein tuotiin pöytään, se oli kyllä odottamisen arvoinen. Otimme jaettavaksi kahden hengen annoksen ja se oli enemmän kuin riittävä. Simpukat olivat dijon-valkosipuliliemessä ja ne ovat isoja ja maukkaita. Valkosipulia oli ainakin tarpeeksi. Lisäkkeenä tarjotut ranskanperunoiksi kuvaillut ihanuudet olivat tosiaankin jotain muuta kuin jokunen vuosi sitten Belgessä simpukoiden kanssa tarjotut einespotut. Näissä oli suloinen pehmeä sisus ja rapea, persiljainen kuori. Perunoita oli nautinto tökkäistä aioliin ja haukata. Minulle kävi tavanomaiset, eli ensimmäisen lautasellisen jälkeen simpukkakiintiöni oli täynnä. En tajua mikä siinä on. Kotonakin olen yleensä aivan innolla laittamassa simpukoita, ne ovat onnistuessaan aivan mahtavia, mutta muutaman syötyäni alan jo kallistua leivän ja muiden lisukkeiden puoleen. Kammenpyörittäjä oli reipas poika ja söi kunnon annoksen.

Valkoviinilasillisten ja ylimääräisten leipäannosten kanssa ateria kahdelle maksoi 78. Laskun saaminenkin täydessä ravintolassa onnistui myös nopeasti, joten meille jäi Fransmannin simpukkaperjantaista oikein hyvä mieli. Pyydän siis koko S-ryhmältä ja suurelta omistaja-asiakaskunnalta (siten myös itseltäni) anteeksi sitä, että mussutin aiheesta tammikuussa.

Meidän oli tarkoitus mennä vielä illan lopuksi elokuviin, mutta olihan kello jo hyvänen aika yli seitsemän ja minua alkoi väsyttää, joten tulimme bussilla kotiin. Joku raja riekkumisellakin. Rankan biletyksen päätteeksi katsoin yhden jakson Simpsoneita ja menin nukkumaan. Siksi olenkin ollut hereillä lauantaiaamuna jo kuudesta alkaen. 

Käteviä juttuja - lounaalla Jyväskylässä

Winter Tweed Run Helsinki 2016 lähestyy

On kätevää, että naisella on aikuinen poika, kaksi aikuista poikaa on vielä tuplasti kätevämpää. Aikuisella tarkoitan tässä yhteydessä täysi-ikäistä. Sen aikuisemmiksi pojillani ei mielestäni ole vielä kiire. Kätevää heissä on muunmuassa se, että heistä voi saada toisinaan lounasseuraa nyt, kun he asuvat keskustassa. Viime viikolla olimme lounaalla yhdessä koko perhe vastikään Jyväskylään avatussa Hanko Sushissa. Se oli ilahduttava kokemus. Saimme joskus saman ketjun Jumbon liikkeessä kuivaa sushia, joka jäi kaihertamaan mieltä. Nyt ei ollut kuivuudesta huolta, oli muutenkin kiva huomata, että ravintola oli napannut Jyväskylässä niin hankalasti löydettävissä olevan hyvän liikepaikan Forumin kauppakeskuksesta Kauppakadun reunasta. 

Söimme lounaslistalta erilaisia valikoimia, joista monet suupalat vaihtoivat lautasta sen mukaan, mistä kukin piti eniten. Lounaaseen kuului kupilliset misokeittoa ja teetä. Neljän hengen lounas maksoi viitisen kymppiä. 

Maanantaina olin vuorotteluvapaani ensimmäisen virallisen päivän kunniaksi Kaupunkilaisen kanssa lounaalla. En voi ottaa tavaksi tällaisia reissuja kovin usein, enhän ole vielä saanut päätöstä siitä minkä verran vuorotteluvapaakorvaukseni edes on, saati totutellut tulemaan toimeen pienemmillä tuloilla. Tuolloin oli kuitenkin minun vapaani alku ja Kaupunkilaisen vapaan loppu, sillä tiistaina hän aloitti työt. Niinpä lounaalle oli riittävästi syitä. Tarkastelin lounaslistoja muutamista ravintoloista ja Kaupunkilaisen sana oli viimeinen, päädyimme Figaroon. 

Alkuun Kaupunkilainen söi savuporokeittoa ja minä otin lohitartaria paahtoleivän kanssa. 

Pääruokina meillä oli marmoroitua härkää ja toisella blini höysteineen ja jälkimakeana pienet täytetyt muffinit kahvin tai teen kanssa. Lounas kahdelta vesi juomana maksoi 48 euroa. 

Aluksi näytti, ettei Figaron lounas tuona päivänä houkutellut väkeä, mutta poislähtiessämme ruokailijoita oli jo mukavasti. Kaupunkilainen piti kovasti valitsemistaan ruoka-annoksista, minulla oli ehkä vähän liian samankaltaiset annokset, vaikka kumpikin oli sekä kaunis, että maukas. Itsepä valitsin. 

Vaikea fenkoli ja piilotelleet vasikankyljykset

Edit: kaupallinen yhteistyö, Familia

Fenkoli on ollut minulle vaikea raaka-aine. En ole oikein saanut päätettyä pidänkö siitä vähän vai paljon, vai ollenkaan. Aika-ajoin sellainen meille kauppareissulta kulkeutuu ja tunnustan sillä ruokitun muutaman kerran vain kompostia. Tämän kertainen pallukka ei kompostiin asti päätynyt, vaan laitoin sen kuumaan veteen kypsymään. 

Sain viime viikolla Book Depositorysta tilaamani sous vide-kokkaamiseen keskittyvän keittokirjan Modernist Cooking Made Easy ja siellä oli appelsiinilla ja sahramilla maustetun sous vide-fenkolin ohje. Niinpä sommittelin fenkolin ympärille muut aterian osaset kaivelemalla pakastinta ja jääkaappia.

Jo melko kauan sitten sain Familialta lihapaketin, jossa oli muiden tuotteiden lisäksi kaksi vasikankyljystä. Aikaisemmin niitä oli neljälle liian vähän, mutta nyt kaksi kyljystä on oikein passeli määrä. Otin kyljykset sulamaan lumitöiden lomassa ja ne ehtivät hyvin sulaa Kammenpyörittäjän työpäivän aikana. 

Sous vide-fenkoli kahdelle

• 1 fenkolimöllykkä
• puolikkaan appelsiinin kuori raastettuna
• puolikas pyöreästä yksikyntisestä valkosipulista
• sahramihippusia
• nokare voita
• suolaa ja pippuria

Halkaise fenkoli ja leikkaa kanta pois, siisti partaosiota. Ripottele puolikkaiden leikkuupinnalle suolaa, pippuria, sahramia, appelsiininkuoriraastetta ja valkosipulia ohuina suikaleina. Asettele pinnalle muutama voinokare. Sulje puolikkaat omiin vakuumipusseihinsa ja jätä jääkaappiin odottamaan. 

Fenkolin valmistuslämpötilaksi lunttasin uudesta kirjastani (jossa on tylsät mustavalkokuvat, mutta tosi paljon hyödyllistä tietoa ja taulukoita) 83,9°C. Siispä Sansaire pöhisemään tavoitelämpötilana tuo sanottu arvo. Kirja kertoi fenkolin tulevan sopivan kypsäksi noin 60 minuutissa ja kestävän aina 180 minuuttiin asti, ennen kuin rakenne alkaa hajota. Tähtäsin siis ateriaa tuohon aikaikkunaan. 

Muiksi lisäkkeiksi valmistelin porkkanoita ja perunoita samalla tapaa kuin muutama viikko sitten. Muistin olla laittamatta suolaa ollenkaan, edelliskerralla perunoista tuli aavistuksen liian suolaisia.

Vasikankyljykset kahdelle

• 2 vasikankyljystä
• suolaa ja pippuria
• tuoretta timjamia
• italialaista kinkkua
• voita ja oliiviöljyä
• Marsalaa

Ohjeen kyljysten valmistamiseen otin Ripaus Tryffeliä-blogista, tammikuun lopulla siellä syötiin tällaisia kyljyksiä. 

Taputtelin sulaneet kyljykset kuiviksi ja ripotin niille suolaa ja pippuria ja asettelin pinnalle timjamia. Asettelin salaperäisiä pakastimesta löytyneitä kinkkuviipaleita maustettujen kyljysten päälle. Kuumensin pannun ja sillä voita ja öljyä. Paistoin ensin kinkkupuolta noin 4 minuuttia ja käänsin kyljykset. Paistoin toista puolta saman verran. Kaadoin pannulle reilun lorauksen Marsalaa ja annoin sen kiehua pois.

Fenkoli oli kypsynyt varsinkin aivan keskeltä hyvin miellyttäväksi rakenteeltaan, appelsiini, sahrami ja valkosipuli sopivat siihen oikein hyvin. Ei minusta tullut kyllä fenkolikäännynnäistä vieläkään, mutta arvelen onnistuneeni tässä sous vide-kokeilussa oikein hyvin. Nyt porkkanat ja perunat olivat juuri sopivia, kun en laittanut niihin suolaa lainkaan.

Vasikankyljyksistä tuli meheviä, suolaa ei olisi tarvinut laittaa joko ollenkaan, tai vähemmän, sillä nimetön kinkkuni oli suolaista. Marsalakylpy lopuksi oli mitä mainioin viimeistely kyljyksille. Kiitos Familialle, että saimme kokeilla vasikanlihaa kotikeittiössä!

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Sous vide-välilehdelle, jonne kerään kaikki tasalämpökypsennystä käsittelevät postauksemme.

Epäluuloisen juureskakku

sotkuista puuhaa, pieni kakku, paljon tiskiä ja tahroja

Satuin töissä vilkaisemaan viime vuoden lopun Viinilehteä, jonka kannessa Henri Alen hymyili salaperäisesti. En selannut lehteä Alenista kertovaan juttuun asti, sillä juutuin kauniiseen kakun kuvaan. Siinä oli suklainen ja punajuurinen kakku. Se kuulosti omituiselta ja epäilyttävältä, joten otin kopion ohjeesta ja ostin kotimatkalla ääsmarketista punajuuren. Puolitin kakun ohjeen ja töppäilin taikinan teossa sen verran, että käytin melkein alkuperäisen ohjeen verran aineksia. Tyhmä leipuri tuolloin talossa. Laitan tähän pienennetyt määrät, vuokana oli pieni 18 senttinen irtopohjavuoka.

Pieni punajuuri-suklaakakku

Taikina

• 200 g painava kuorittu punajuuri keitettynä ja raastettuna
• 75 g tummaa suklaata
• 2 pientä kananmunaa
• 1,25 dl sokeria
• 1,25 dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta
• 50 g voita

Kuorrute

• 2 rkl punajuuren raastamisesta puristettua mehua
• 1,5 dl tomusokeria
• palanen suklaata

Keitä kuorittu punajuuri kypsäksi ja nosta vedestä jäähtymään. Sulata voi ja jätä jäähtymään. Kuumenna uuni 175 asteeseen ja valmistele vuoka laittamalla pohjalle leivinpaperia ja voitelemalla ja jauhottamalla reunat. 

Kun näppisi kestävät, raasta punajuuri siivilään niin hienoksi raasteeksi kuin välineesi antavat myöten. Purista raastemassaa lastalla siivilää vasten ja säästä läpi valunutta punaista mehua kuorrutetta varten. Jätä raaste vielä jäähtymään. Sulata suklaa vesihauteessa ja jätä jäähtymään.

Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Lisää mukaan jauhot ja leivinjauhe (älä tee kuten minä ja kippaa jauhojen sijasta mukaan kuorrutetta varten valmiiksi mitattu tomusokeri ja vielä vatkaa se mukaan, tulipa ätläkkää, oli pakko aloittaa alusta). Kääntele taikina tasaiseksi ja yhdistä siihen sulatettu voi, hieman viilennyt suklaa ja punajuuriraaste. Kaavi taikina valmisteltuun vuokaan ja paista noin 35 minuuttia. Kakku saa jäädä hieman kosteanpuoleiseksi, mutta kuitenkin niin, että kakkutikku on lähes puhdas koepistoksen jäljiltä. Isompaa kakkua joutunee paistamaan hetkisen kauemmin. 

Anna kakun jäähtyä vuoassa noin 10 minuuttia ennen kuin irrotat irtovuoan renkaan ja sitten pohjapaperin, kumoa kakku jäähtymään lautaselle, jolta aiot sen tarjota. Kakun pitää kunnolla jäähtyä ennen kuorrutteen tekemistä, ettei se imeydy kakkuun liiaksi.

Kun kakku on jäähtynyt, sulata pala suklaata minigrippussissa kuumassa vedessä. Sekoita siivilöityyn tomusokeriin punajuurimehua liraus kerrallaan, jollei se riitä, lisää vielä hieman vettä. Kuorrutteen tulee olla tahmeasti juoksevaa, mutta melko jämäkkää. Kaada kuorrute keskelle kakkua ja kallistele kakkua hieman, että kuorrute valuisi tasaisesti koko kakun pinnalle. Leikkaa suklaapussista pieni kulmapala pois ja lurittele sulaa suklaata vielä pehmeälle kuorrutteelle niin taiteellisesti kuin osaat. Piirtele vielä cocktailtikulla kuvioita, osaat varmasti paremmin kuin minä. Laita kakku jääkaappiin jäähtymään ja asettumaan tarjoiluun asti. Ohje lupaa kakun olevan hyvää vielä päivän parin ajan. Viinilehti kertoo ohjeen olevan Kati Pohjan käsialaa. Epäluulo oli täysin aiheetonta, kakku oli mehevää ja jollain tavalla kevyempää, kuin odotin. Ehkä punajuuren vuoksi. Ei tullut rosolli mieleen.

Työkavereiden kustannuksella

Tammikuun alun pikkujouluissa sain iloisen yllätyslahjan työkavereilta, he varmistelivat vuorotteluvapaalle lähtemistäni antamalla minulle lahjakortin Jyväskylän parhaisiin kuuluvaan Ravintola Pöllöwaariin. Minua höpläytettiin hienosti kohteen valinnan yhteydessä, luultavasti en voi enää koskaan luottaa Jekkutyttöön minkään vertaa. Toisaalta voin myös ihmetellä hyväuskoisuuttanikin. Heti lahjansaamisen jälkeen tein pöytävarauksen Pöllöwaariin viimeisen työvuoron illalle. Kammenpyörittäjä lupautui auttamaan lahjakortin käyttämisessä, oikeastaan se nyt oli itsestäänselvyys. 

Olemme syöneet Pöllöwaarissa muutamia kertoja blogaaniaikoinamme ja etenkin viime kevättalvinen kalavoittoinen ateria on vieläkin mielessämme aivan ihastuttavana muistona, siitä ei jäänyt niin mitään kaivelemaan. Odotukset olivat nytkin korkealla. Ravintolan listat olivat juuri vaihtuneet kuluvan viikon maanantaina ja se lisäsi illan yllätyksellisyyttä. Instagramista huomasin, että waarin keittiössä oli päivällä madekeitto tekeillä, joten sitä kyllä osasin odottaa. 

Emme vitkastelleet tilauksemme kanssa, vaan muitta mutkitta otimme 6 ruokalajin Makumatkan viinipaketilla, sekä alkuun lasilliset samppanjaa. Eihän sitä ihminen jää vuorotteluvapaalle kuin kerran elämässään (kiitos Sipilän)! Toista kertaa en enää ehdi.

Aterian kulku oli aiemmilta kerroilta tutun rauhallinen ja miellyttävä aina keittiöntervehdyksestä jälkiruokaan. Lopuksi saimme mukaamme kuoren, jossa oli printattuna koko Makumatka viineineen. Se oli mukava lisä, sillä olen surkea muistamaan viinejä, ruokalajeja tulosteessa ei lueteltu kovin yksityiskohtaisesti. Erityisesti pidimme menun aloittaneesta blinistä, se oli suloisen voinen ja rapea. Miellyttävä kokemus oli  myös tartar, jossa oli hauskaa punajuuripleksiä koristeena.

Madekeitto saapui kuin saapuikin pöytään savuisen tuoksuisena ja kannusta kaadettavana. Madepalaset maistuivat todella hyviltä, enkä pahastunut parista pikkuruodosta, joita yhdessä paloistani oli.

Lihapääruokana saimme ankkaa, jonka kanssa tarjolla oli belugalinssipyrettä, mikäli oikein ymmärsin. Sen rakenne oli mielenkiintoisen savinen, en ollut aivan varma pidinkö siitä. Samoin lämmin rypälelisäke oli vähintäänkin yllättävä.

Jälkiruokana saimme suklaista kakkua ja mascarponejäätelöä, joista minä pidin valtavasti.

Menulle valitut viinit olivat laadukkaita ja saimme niistä runsaasti tietoa, mikä on aina ilahduttavaa. Talon leipää söisi enemmän kuin jaksaisi ja rauhallinen, sujuva tarjoilu tekee Pöllöwaarissa syömisestä aina miellyttävän kokemuksen. Koska söimme työkavereiden piikkiin, meille jäi laskusta maksettavaksi juomien osuus. Makumatkan hinta on 79 euroa/asiakas ja sille tehty viinipaketti maksaa 45 euroa. Sen lisäksi tulivat 13,5 euroa maksaneet samppanjalasilliset, mikäli viinilistaa oikein tulkitsen. Maksamamme osuus teki näin ollen 117 euroa. Aivan niin hykerryttävälle tasolle tämä ateria ei päässyt kuin viime maaliskuinen, mutta tunnelman puolesta ja illan erityisyyden vuoksi Pöllöwaari kyllä toimitti sitä mitä lupasi.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.