Pitkästä aikaa gnocchit

Tänään meillä oli päivällisellä harvinaista ruokaa. Gnoccheja ei tule usein tehtyä, vaikkeivat ne loppujen lopuksi kauhean työläitä ole. Käytin muutaman vuoden takaista ohjetta, tosin lisäsin taikinaan hieman basilikaa. Tein tällä kertaa puolen kilon taikinan, josta pakastin noin puolet valmiina raakoina gnoccheina jotain toista ateriaa varten. 

Perunagnocchit

• 600 g puikulaperunoita  (kuorimisen jälkeen jäi 500 g)
• noin 100 g 00-vehnäjauhoja
• 1 kananmuna
• ripaus suolaa ja pippuria
• parikymmentä basilikan lehteä
• iso kattilallinen suolattua vettä keittämiseen
• iso nokare voita paistamiseen
• suuria salvianlehtiä

Kypsensin perunat höyryssä ja kun ne olivat jäähtyneet sen verran, että niitä pystyi käsittelemään, kuorin ne. Puristin ne jauhotetulle leivinlaudalle keoksi, jonka päälle ripotin jauhoja. Tein kasaan pienen kolon ja rikoin kananmunan siihen. Ripottelin mukaan silputut basilikat, suolaa ja pippuria. Taputtelin ja kääntelin aineksia sen verran, että niistä muodostui pitkulainen taikinapötkö. Sitä ei kannata kovin paljon vaivata, ettei gnoccheista tule sitkaita.

Otin taikinasta noin kananmunan kokoisia paloja, jotka pyöritin ohueksi pötköksi, noin 15 senttiä pitkäksi ja pari senttiä paksuksi. Leikkasin siitä taikinakaapimen terävällä reunalla parin sentin paloja. Palat pyöräytin italialaisen puisen gnocchilastan päällä, siinä on teräviä uria kaiverrettuna ja sillä saa gnoccheihin nätit raidat, etenkin jos osaa sitä käyttää. Minä vähän sutikoin sillä sinne päin, edelliskerrasta oli pitkä aika. Keittämistä vaille valmiit gnocchit levitin isolle lautaselle odottamaan ja noin puolet sommittelin pienille tarjottimille, jotka laitoimme pakastimeen. Kun gnocchit ovat jäätyneet, ne voi pussittaa myöhempää käyttöä varten.

Keitin suuressa kattilassa paljon vettä ja suolasin veden kunnolla. Kun vesi kiehui reippaasti, laitoin gnocchit veteen yksitellen. Kun ne kaikki olivat nousseet veden pinnalle, nostin ne reikäkauhalla paistinpannulle, jonka olin kuumentanut valmiiksi ja sulattanut siinä voita. Olin jo etukäteen paistanut voissa muutamia salvianlehtiä rapeiksi. Käytin kypsät gnocchit pannulla ottamassa hieman väriä ja rapeutta pintaansa. 

Tarjosin gnocchit tällä kertaa kotitekoisten kananugettien kanssa. Käytin niihin broilerin sisäfileitä, jotka leivitin maustetuilla vehnäjauhoilla (suola, pippuri, paprikajauhe), kananmunalla ja pankomurusilla. Paistoin nugettien pinnat ensin voissa ja laitoin ne sitten uuniin 150 asteeseen siksi aikaa, että gnocchit oli viimeistelty. Lisäksi meillä oli srirachalla maustettua majoneesia.

Ensimmäiset vehnäjuurisämpylät

Viime lauantaina sain What's Cooking Helsinki-tapahtuman Juuri ja sämpylät-työpajasta mukaani vehnäjuuren, joka oli nätissä lasipurkissa tiivin kannen alla. Vein purkin mukanani ensin Muruun päivälliselle ja sitten hotelliin, jossa purkki pääsi olut- ja limsatölkkien viereen minibaariin. Viritin itselleni muistilapun kaapin oveen, etten unohda purkkia lähtiessäni. Aamulla raotin kantta hetkeksi ja sieltä pääsikin aika pihaus. 

Villapaitaan käärittynä purkki pääsi ehjänä perille kotiin. Otin kumitiivisteen kannesta pois ja sijoitin juuripurkin jääkaappiin. Aikomukseni oli leipoa ensimmäiset sämpylät pääsiäisvapaitten ensimmäisenä aamuna. Hyvä, että muistin asian illalla, sillä aioin noudattaa Satu Koiviston neuvoja leipomisessa oikein tipitarkkaan.

En toista tässä nyt sen tarkemmin juuren valmistamista, kun en sitä ole itse vielä kokeillut, mutta kerron kuinka Satu neuvoi juuren käyttämistä ja jatkamista. 

Sämpylät vehnäjuureen (16 kpl)

• 2 dl vehnähapanjuurta
• 5 dl vettä
• 3 tl suolaa
• 1 dl spelttileseitä (minulla oli ruisleseitä)
• 2 dl ruissihtijauhoja
• 9-10 dl vehnäjauhoja
• 1dl vettä paistamisen aikana uunipellille

Juuren ruokkiminen

• 150 g vettä
• 150 g luomuvehnäjauhoja

Eilen illalla tein taikinan valmiiksi jääkaappiin ja näin se tapahtui:

1. Otin vehnäjuurta purkista leivontakulhoon noin 2 dl ja jätin loput purkkiin odottamaan. 
2. Lisäsin kulhoon veden, leseet, ruisjauhot ja suolan ja sekoitin.
3. Lisäsin vehnäjauhoja vähän kerrallaan käsin alustaen, laitoin vähän liikaa, sillä taikinasta tuli aika kiinteä. Ensi kerralla vähemmän. Kääntelin taikinan pallomaiseksi leipurinlastalla ja vein kulhon päälle kertakäyttösuihkumyssyn, joita tuon aina hotellimajoituksista tuliaiseksi itselleni.
4. Laitoin taikinan jääkaappiin yön yli. Voi kuulema olla vuorokaudenkin.
5. Ruokin purkkiin jäänyttä juurta lisäämällä painoltaan saman verran vettä ja jauhoja, sekoitin ja laitoin purkin takaisin jääkaappiin.

Tänä aamuna jatkoin sämpyläprojektiani tähän tapaan:

1. Laitoin uunin kuumenemaan 250 asteeseen kiertoilmalla, sillä uunini toimii vain sillä, tasalämpö ei toimi. Ärh. 
2. Asetin uuniin keskiosaan yhden tavallisen uunipellin ja alaosaan syvän uunipellin kuumenemaan yhtämatkaa uunin kanssa.
3. Otin taikinan jääkaapista ja se oli aika tiivistä kyllä, harmi että jauhoja meni liikaa. Kumosin taikinan kevyesti jauhotetulle leivinlaudalle ja jaoin sen kahteen pitkulaiseen palaan, jotka pyöritin hieman ohuemmiksi pötköiksi. Pätkin pötköt 8 osaan. En juurikaan muotoillut paloja.
4. Kun uuni oli kuuma, nostin matalan pellin uunista ja asettelin nopeasti sämpylät pellille, en käyttänyt leivinpaperia. 
5. Laitoin sämpylät uuniin ja samalla luukun aukaisulla kaadoin syvemmälle pellille noin desin verran kylmää vettä, joka alkoi heti muodostaa höyryä uuniin. Luukku äkkiä kiinni, laskin lämmön 230 asteeseen ja sitten vain odottelin vartin.
6. 15 minuutin kuluttua nostin silmälasit päälaelle, etteivät ne saisi höyrykäsittelyä ja avasin hieman luukkua, jolloin höyry pääsi uunista pihalle. Paistoin sämpylöitä vielä noin 5-7 minuuttia, kunnes niiden pinta alkoi olla kivan vaaleanruskea ja pohja kopauttamalla kumiseva. Ei nyt mikään hirveä kumahdus sentään, Anttikaan ei herännyt.
7. Nostin sämpylät ritilälle jäähtymään, enkä peittänyt niitä, kuten Satu neuvoi. Näin sämpylöihin tulisi rapea pinta ja niissä jo olikin. 

Sämpylöiden pintaan ja etenkin leikkuupinnalle tuli repeämiä, johtui varmaan liiasta jauhoista. Maistoin yhden lämpimänä, enhän tietenkään malttanut odottaa kovin kauan. Leikkasin sämpylän halki ja sipaisin pinnalle voita. Makua oli kyllä huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin leipomissani, hiivalla nostatetuissa sämpylöissä ja pidin rapeasta kuoresta. Suolaa olisin voinut laittaa hieman vähemmän. 

Satu neuvoi leikkaamaan sämpylät halki ja pakastamaan puolikkaina, jos ei ehdi syödä kaikkia tuoreina. Muovipussiin niitä ei kannata jättää huoneenlämpöön, ettei niistä tule sitkaita. Paahtimen kautta ovat kuuleman hyviä myöhemminkin, jos siis ovat alkujaan onnistuneet. Aion kokeilla. Koitin muistella millaisia maistiaissämpylät olivat viime lauantaina, eikä minusta omissa tekeleissäni ollut maun puolesta suurta eroa Sadun sämpylöihin. Ulkonäöllisesti minun paistokseni hävisivät selkeästi. 

Ensi viikonloppuna kokeilen uudelleen ja vähemmin jauhoin, jos vain jatkettu juureni on elossa silloin vielä. Tänä aamuna se ainakin oli raikkaan tuoksuinen ja mukavasti pullevoitunut purkissa. Olen toiveikas. 

Mikäli oikein ymmärsin Satu on saanut juuren minullekin tutulta blogaanilta, Vatsasekaisin kilinkokin- Riikalta, jonka puoliso etenkin on kunnostautunut juurileivonnassa. On hauska ajatus, että tuosta samasta juuresta on jaettu jo monelle kokeiltavaksi ja toivoakseni minäkin saan juuren pysymään hengissä. Kun olen pitempään pois kotoa, tiedän kyllä minne jääkaappiin kiikutan juuren hoitoon Jyväsjärven rantaan, jos siellä vain ollaan kotona.

Samalaisissa puuhissa on oltu ainakin Ja kaikkea muuta-blogissa, sauvajyväsessä, Chocochilissä, Kuitetekee-blogissa, Nautiskellen-blogissa ja Mallaspullassa. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan uudelle välilehdelle, Juurakon Huldan seikkailut. Sinne tulee toivoakseni vielä monta juurileivonta-aiheista postausta!

Oikein väsyneen ihmisen iltapala

Mitä syö ihminen, jonka ei tarvitse ruokkia lapsia, jolla on vähän nälkä, muttei jaksa kokata? Silloin sommitellaan pieni iltapala ciabattasta, buffalomozzarellasta, bresaolasta, tomaatista ja ohuista suikaleista parmesaania. Päälle vähän oliiviöljyä, suolaa, pippuria ja basilikaa. Lasillinen punaviiniä ja sitten pää tyynyyn.

Vuotuinen rautalankakuuri

Toisinaan ihminen kokee merkittäviä hetkiä elämässään, sellaisia joissa liikahtaa jotain enemmän kuin eilinen päivällinen suolistossa (anteeksi). Ei niitä hetkiä ole liian usein ainakaan minun elämässäni. Sattumoisin sellainen oli edellisen kerran melkein tarkalleen vuosi sitten pienessä espanjalaisessa kylässä, kun tanskalainen peregrina puhui minulle caminosta, elämästä, hyggestä ja ylipäätään tanskalaisesta versiosta meikäläistä, minulle rakasta ellunkana-filosofiaa. Silloin koin nolostuksen tunteen, joka oli harvinaista kyllä vapauttava. Olen satavarma, että matkaa jatkoi seuraavana aamuna parempi ihminen. Ehkä vaikutus on jo haalistunut, mutta tuolloin askel oli kevyempi, otsa vähemmän rypyssä ja mieli valoisa aivan maaliin asti ja pitkälle sen jälkeen. Jokin peruuttamattomasti muuttui ajatusmaailmassani ja nimenomaan hyvään suuntaan. 

Viikonloppuna oli uuden henkisen ravistelun hetki. Toista kertaa järjestetyn What's Cooking Helsinki-tapahtuman aamuseminaarin pääpuhujaksi kutsuttu Luisa Weiss hoiti homman tällä kertaa. Kuten huomaatte, kaava on selvä, Campis ei tajua mitään omin nokkineen, tarvitaan joku toinen tarjoamaan vuotuisen rautalankakuurin. Käy se niinkin. Olkoon huhtikuu henkisen kasvun kuukauteni.

Luisa Weiss oli minulle ennalta tuntematon blogaani ja keittokirjailija, enkä tiedä alanko tästedeskään lukea hänen blogiaan. Mutta hänen sanansa niin sanotusti menivät tunteisiin. (rakastan näitä bensalenkkareitten tositeevee-sanontoja, vaikka tulen paljastaneeksi, että olen katsonut vilkaissut ko. ohjelmia) Tämä amerikkalaisen isän ja italialaisen äidin tytär, Saksassa syntynyt, Yhdysvalloissa varttunut ja nykyään jälleen Saksassa asuva energinen nainen puhui asioita, joitten en ennakolta arvellut koskevan minua lainkaan, sillä puheen otsikossa puhuttiin myrkystä nimeltä brändääminen. Sehän ei passaa minulle lainkaan ja helpotukseni oli suorastaan valtava, kun Luisa puhui mielestäni oikeastaan käänteisbrändäämisestä. Siitä miten bloggaamisen voi tehdä ihan niin kuin haluaa (kun ei siis ole sidottu yhteistyösopimuksiin, jotka luonnollisesti velvoittavat, kuten pitääkin), kunhan tekee se itselleen sopivalla tavalla. 

Luulen, että ymmärsin hieman enemmän, mitä brändi tarkoittaa ja luulenpa, että minullakin on brändi, vaikkei se tarkoitakaan sitä mitä olen luullut sen tarkoittavan. Myös aiemmin hieman allergiaoireita aiheuttanut communityn, yhteisön käsite avautui minulle uudella tapaa. Olen usein rypistänyt kulmiani sille, miten aiheessa jos toisessa ihmiset omistautuvat yhteisölleen ja sen tuki ja sen tukeminen on niin tärkeää. Olen oman tieni kulkija, enkä ole halunnut antaa itsestäni enempää kuin on ollut pakko. Olen ollut aivan tyytyväinen katsoessani montaa asiaa sivusta, reunalta, ulkokehältä. 

Pahoittelen sitä, etten osaa nyt jäsentää kovin tiivistetysti, mikä Luisan puheessa vaikutti minuun eniten ja mahdollisesti myös sitä, etten ymmärtänyt häntä oikein. Puhuihan hän tietysti englantia, mutta vaikka kielitaitoni olisi ollut riittämätön, sain silti jonkunlaisen potkun persuksiini ja toisaalta ystävällisen taputuksen olalleni, että oikealla tiellä olen ollut jo jonkun aikaa. Luultavasti noin CampaMiitistä ja enenevässä määrin viime kevään hyggeravistelusta asti. Yhden askeleen lisää otin viime heinäkuussa otsikoidessani postauksen nimellä Aikansa kutakin luopuessani osaksi anonymiteetistäni. Tosin Campa tai Campis olen edelleen juuri heille, joista on tullut minulle rakkaita blogaaniystäviä!

Luisa myös puhui siitä, miten hän bloggaamisen aloittaessaan ei suurin surminkaan tahtonut kenenkään tietävän, että hänellä on blogi, hän pysytteli tiukasti piilossa Wednesday Chef-nimimerkin takana. Osaksi työnsä vuoksi, mutta myös siksi, että hän (omituiselta, mutta niin tutulta kuulostavalla tavalla) nolosteli tai ainakin ujosteli tuoda esille blogiaan. Olisi ollut noloa, jos joku olisi tiennyt hänen olevan Wednesday Chef. Aivan samoin minä ajattelin ja melko pitkäänkin. Olin toisaalta ylpeä CampaSimpukasta, mutta toisaalta ujostelin valtavasti sitä, että joku tietäisi juuri minun olevan CampaSimpukka. 

Se on oikeastaan ihan pöhköä, miksi näin oli. Iloni oli suuri, kun ensimmäisen blogaanikesän aikana CampaSimpukka mainittiin Eurosportin pyöräilylähetyksessä ja kävijämäärä teki hämmästyttävän piikin. Silti ujostelin kertoa, että se olen minä, joka kokkaa hiki hatussa blogin teeman mukaisia ruokia. Varmaankin siinä oli mukana omat epäilykseni siitä, miten ylipäätään jaksan koko revohkan ja projektilla oli eräänlainen päätepiste, mahdollinen, jopa todennäköinen loppunsa ensimmäisen Vuelta-savotan jälkeen.

Loppua ei tullut, tuli uusi maailma, jonne olen ottanut askeleita vähitellen ja nyt huhtikuussa 2017 melkein kuuden vuoden bloggaamisen jälkeen huomaan olevani aika erilainen ihminen kuin alussa. Luisa puhui siitä, miten kunkin blogista ja blogeista yhdessä muodostuu palapeli ja sen luovat nimenomaan blogaanit itse, yhdessä. Minua aivan vavahdutti se ajatus, ettei se yhteisön luominen tarkoita sitä, että silloin olisi itse yhteisön keskipisteessä, eikä se yhteisön tärkein asia ollenkaan. Eikä luominen ole oikeastaan muuta kuin olemassa olemista, tekemistä ja antamista. Ei taikuutta eikä temppuja. Eikä ole kyse (luojan kiitos) minusta vaan siitä yhteisöstä.  Moni ja varmaan suurin osa on tajunnut tämän muutenkin, mutta minä en ollut. 

Tämä blogaanimatka on ollut minun ilmajoogani, minun henkinen caminoni, jossa keskiössä en olekaan minä itse, vaan se syntynyt yhteisö. CampaSimpukka on osanen ruokablogien yhteisössä, jonka ovat mahdollistaneet blogaanit, blogien lukijat ja siellä kommentoivat ihmiset. Se on aivan mahtava tunne tajuta, että minun ei tarvitsekaan olla muunlainen kuin olen, minun ei tarvitse olla tähti, minun ei tarvitse uskaltaa enempää, eikä edes astua sieltä mukavuusalueeltani (anteeksi, kliseebingo alkoi), jollen halua. Se riittää, että haluan olla osasena, palasena blogien yhteisössä ja antaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin saaminen. 

Antamiseen liittyi sekin ajatus, että tiukka anonymiteetti vähentää antamisen mahdollisuutta. Jos ei kerro itsestään mitään, voi lukija yhtä hyvin tarttua Ruutukokkiin etsiessään hernerokan ohjetta. Antamisen tapoja on monia, ehkä liikaakin. Luulen löytäneeni oman tapani. Kun ajattelen niitä blogeja joita luen, huomaan jokaisessa olevan tarinoita, palasia siitä ihmisestä, joka painaa postauksen valmistuttua enteriä. Niistä paloista muodostuu ruokareseptin ympärille kuva kirjoittajasta. Jonain päivänä ehkä tapaan kirjoittajan, ehkä en. Kaikki käy. Pelkän reseptin etsin kirjasta. 

Minusta Luisan puheen yksi tärkeä anti oli myös se, miten tärkeää on, ettei blogia sörkitä. Tästä hän puhui yleisökysymyksen myötä. Jos siis sen valinnan tekee, ettei sörkitä, annetaan blogin olla kasvutarina, memoir ja arkisto, jota ei kumiteta eikä muunnella sievemmäksi tai tyylikkäämmäksi jälkikäteen. Ei palata katsomaan, miltä ne ensimmäiset ruokakuvat näyttivät, jollei ilkeä. Tai sitten käydään hellyydellä niitä katsomassa, vähän kuin omien lasten vauva-ajan valokuvia. Oi kuinka sievät pienet varpaat! 

Vaalivalvojaisten jälkeisenä aamuna voinee käyttää nipun vaalikliseitä, jotta ne voi taas unohtaa seuraaviin vaaleihin asti. Joten: Lopuksi haluan kiittää kaikkia mahtavia ihmisiä blogien takana aina Hangosta Utsjoelle, turuilla ja toreilla, tuvissa ja teltoilla. Te olette tehneet mahdolliseksi minunkin olla osana tätä hienoa yhteisöä ja totuushan on, että joukossa on voimaa ja voima on joukkoa. Myös kaikki lukijat, te blogien henki ja elämä, teitä minun on kiittäminen, että tässä seison nyt nöyränä ja kiitollisena. Ilman teitä mistään ei tulisi hittojakaan! (kliseet loppuivat) 

Oikeasti: What's Cooking Helsinki oli hieno tapahtuma, oli hyvä saada potku persuksiin, vaikka se johtikin jonkunlaiseen aivomyrskyn jälkeiseen lamaannukseen ja introvertti-Campiksen piti lähteä Latvaan GT:lle. Oli hauska nähdä loistavia blogaaneja ja saada aivan oma leipäjuurikin! Sen kanssa me aiomme kasvaa ja kehittyä. Yhdessä, käsi kädessä. 

Siellä se juuri on virvoitusjuomien keskellä hotellin minibaarissa, enkä edes unohtanut sitä sinne!

Tosi nopea rapupasta

Tämän tapaista ruokaa meillä on toisinaan, kun pitää nopeasti saada lautanen nenän alle, tai toisaalta haluamme syödä jotain helppoa. Tällä kertaa helppoudentoive johtuu hammasoperaatiosta ja siitä, ettei mitään karkeaa ja hankalaa saa olla aterialla nyt pariin päivään. Pisin aika tässä ateriassa kului siihen, että vesi pastakattilassa kiehui. Ainekset löytyivät jääkaapista, vähän sitä ja vähän tätä viikonlopun kokkailuista jäänyttä.

Jokirapupasta kahdelle + työlounasannos

• 250 g artesaanipastaa
• runsaasti suolaa pastan keitinveteen
• oliiviöljyä
• 2 kevätsipulia
• 1 punainen chili
• kourallinen kirsikkatomaatteja
• pätkä kesäkurpitsaa
• 2 dl kermaa
• loraus konjakkia
• suolaa ja pippuria
• basilikaa
• palanen parmesania

Laita pastavesi kiehumaan ja suolaa vesi reilulla kädellä. Keitä pasta pakkauksen mukainen aika. Minun pakkauksessani luki vain, että keitä sopiva aika. Huuhtele ja valuta jokiravun pyrstöt ja jätä ne siivilään valumaan. Leikkaa kesäkurpitsa, sipuli, chili ja tomaatit suikaleisiin tai millaisiin paloihin nyt haluatkaan. Kuullota niitä pannulla oliiviöljyssä muutama minuutti. Lisää pannulle kerma ja loraus konjakkia. Mausta suolalla ja pippurilla. Anna kerman kiehua hieman kasaan, varo kuitenkaan kuivattamasta sitä liikaa. Kun pasta on kypsää, kaada se siivilään odottamaan. Lisää jokiravut pannulle ja sekoita kastikkeeseen. Yhdistä pasta pannulle kastikkeeseen, sekoita ja tarkista maku. Lisää vielä pippuria ja suolaa, jos siltä tuntuu ja ripota annoksen päälle basilikaa ja parmesania. 

Uusintayritys, kaltevat pannacottat

Viime viikonloppuna kokeilin valmistaa jälkiruoaksi pannacottaa, mutta se meni niin sanotusti reisille. Tänään kokeilin uudelleen ja yritin välttää edelliskerran virheet. Ohje on otettu Cooking With Manuela-blogista. Hieman minä muuntelin ohjetta kummallakin kerralla. Linkin takaa löytyy Manuelan ohje, tähän kirjaan kuten minä tein ja kerron samalla, mikä luullakseni meni ensikokeilussa pieleen, ettei kenenkään tarvitse tehdä samaa mokaa. 

Kahden pannacottan jälkkäri

Hillacotta

• 0,5 l pakasterasiallinen hilloja
• 2,5 dl kermaa
• 2 rkl sokeria
• 2 liivatelehteä

Keltainen vaniljacotta

• 2,5 dl kermaa
• 1 tl vaniljajauhetta
• 2 rkl sokeria
• muutama tippa keltaista elintarvikeväriä
• 2 liivatelehteä (1,5 olisi riittänyt)

Koristeluun

• pensasmustikoita
• vadelmia

Aloitin tekemällä marjacottan. Käytin hilloja, jonka puristin tiheän siivilän läpi niin, että siivilään jäivät kuoret ja siemenet. Sekoitin sileään hillapyreeseen hieman sokeria. Laitoin kaksi liivatelehteä likoamaan kylmään veteen. Kuumensin kattilassa kerman ja kun kerma alkoi hieman kuplia kattilan reunoilla, laitoin liekin pois kattilan alta ja sekoitin mukaan pehmenneet liivatteet. Sekoitin vispilällä mukaan myös hillapyreen. Kaadoin seoksen nokalliseen kannuun jäähtymään hetkeksi aikaa. 

Asetin kaksi viinilasia kallelleen suureen pakasterasiaan ja tuin ne astiapyyhkeellä niin, että ne olivat noin 45 asteen kulmassa rasian reunaa vasten. Kun pannacottamassa oli hieman jäähtynyt, kaadoin sitä laseihin niin, että sitä oli kaatokohtaan asti. Laitoin lasit rasiassaan ulos peitettynä asettumaan. Tarkoitus oli siis, että kallellaan oleva pannacottamassa tarttuu lasiin ja pysyy siinä, kun toinen massa kaadetaan lasiin myöhemmin.

Noin parin tunnin kuluttua tarkastin onko pannacotta hyytynyt ja siltä vaikutti. Valmistin toisen pannacottan samalla tavalla kuumentamalla kerman, maustamalla sen sokerilla ja vaniljalla, värjäämällä keltaiseksi (halusin enemmän värikontrastia, sillä hillacotta ei tullut kauniin oranssiksi) ja sekoittamalla mukaan liivatteet. Olisin tosiaan voinut käyttää vain puolitoista lehteä tähän toiseen massaan, koska se oli  hieman pienempi ilman marjapyrettä. 

Käänsin laseja niin, että hillacotta oli kallellaan olevassa lasissa yläreunalla ja valutin laseihin vaniljacottaa sen verran, että yläreuna oli samalla tasolla kuin toinenkin cotta. Jätin taas lasit ulos peitettyinä hyytymään. 

Parin tunnin päästä kokeilin, että pysyvätkö cottat paikallaan vai liukuvatko lasissa mössöksi, kuten ensimmäisellä kerralla tapahtui, kun käytin mansikkacottaa ja vain yhden liivatelehden/massa. Nyt pannacottat olivat topakoita ja pysyivät laseissa. Asettelin laseihin vadelmia ja mustikoita ja minun oli tarkoitus laittaa hillasiirappia hieman koristeeksi ja mausteeksi, mutta unohdin. 

Edelliskerralla tein massoja niin paljon, että niistä riitti myös toisiin annosastioihin, joihin kaadoin pannacottan vain kahteen suoraan kerrokseen. Ne olivat ihan nätit nekin ja maistuivat hyvältä, mutta olin pettynyt, kun en saanut tekniikkaa onnistumaan. Luulen, että syynä oli sekä liian vähäinen liivate, että lasien ulkopinnan liika kylmyys, sillä teimme puhtaasta lumesta "telineet" laseille suureen vatiin. 

Ei ihan niinkuin piti

Tämän kerran vaniljacotta oli hieman liian töpäkkää, mutta hillacotta oli todella kivan rakenteinen ja etenkin sen maistui hyvältä!

Entteriä viikonlopun alkuun

Napue-pullolle löytyi uusiokäyttö öljypullona, kaatuu hyvin

Kun aurinko paistaa, on aika grillata. Olipa mittarissa 0 tai 20 astetta, ei sen väliä. Tänään alkoi minun viikonloppuni kiireisen työviikon jälkeen. Kävin pikaisesti kaupassa töiden jälkeen sillä mentaliteetilla, että sitä grillataan, mitä lähimarketista löytyy. Entrecôte oli se mihin päädyin lyhyen arpomisen jälkeen. 

Antti kuumensi talven ajan melko vähällä käytöllä olleen Big Green Eggin  ja minä valmistelin muutaman lisäkkeen pihveille, jotka lämpenivät grillin kuumenemisen ajan. Jätin aterialta pois perunat, riisit ja pastat. 

Entrecôte grillissä

• 2 entrecôte-pihviä, noin 200 g kumpikin
• suolaa ja pippuria
• oliiviöljyä

Anna pihvien lämmetä ainakin 30 minuuttia ennen grillaamista, taputtele ne oliiviöljyllä ja ripottele niille reilusti suolaa ja pippuria. Kun grilli on kuuma ja lisäkkeet valmisteltu, grillaa pihvejä suoralla lämmöllä 2-3 minuuttia puoleltaan. Nosta pihvit lautaselle päällekkäin ja peitä lautanen foliolla, jätä pieni ilma-aukko, etteivät pihvit kypsy lisää. 

Lisäkkeet kahdelle, kerrankin tarpeeksi vähän

• 1 tomaatti halkaistuna
• 10 cm pätkä kesäkurpitsaa
• 2 kevätsipulia
• 2 viipaletta tuoretta ananasta
• puolikas verigreippi
• oliiviöljyä
• hunajaa
• suolaa ja pippuria

Halkaise tomaatti ja ripota puolikkaille suolaa, pippuria ja oliiviöljyä. Leikkaa kesäkurpitsapala neljään lohkoon, öljyä ne kevyesti ja mausta suolalla ja pippurilla. Ananaspalat eivät tarvitse mitään mausteita. Öljyä myös kevätsipulit kevyesti. Leikkaa greippi puoliksi ja puolikas neljään osaan, lurita paloille hieman hunajaa. Kun pihvit ovat jo foliossa asettumassa, grillaa lisäkkeet hyvin kevyesti suoralla lämmöllä, joka on valmiina grillissä. Varo polttamasta sipuleita.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Big Green Egg-välilehdelle, jonne kerään kaikki vihreän pallukan kokeilumme!

Paluu hätähousun kahvilikööriin

Viime marraskuussa postasin hätähousun kahvilikööristä. En malttanut odottaa sen ässehtimistä niin pitkään kuin olin ajatellut. Tavallista minua. Käytin likööriä johonkin joulun kakuista ja sitten unohdin juoman jääkaapin perukoille. 

Eilen likööripullo osui katseeseeni etsiessäni jotain muuta tähdenlentopäivälliselle ja päätin maistaa vieläkö juoma olisi kunnossa. Se näytti hyvin tummalta, muttei samealta. 

Koska eilen oli viimeaikojen tyypillisten säitten se joka toinen päivä, jolloin aurinko paistoi, kuvasimme kahvilikööriä ulkona oikein urakalla. Ehkä taas naapurit katsoivat, että mitä kummaa nuo oikein puuhaavat. Ehkä he ovat tottuneet. Todennäköisesti heitä ei kiinnosta.

Nyt kun liköörihommissa oli vierähtänyt nelisen kuukautta, oli juomasta kehkeytynyt hyvinkin syvän kahvin makuista ja jääpalalla kunnolla viilennettynä ja sitruunalohkon kanssa nautittuna se oli oikein hyvää.