Iltapäivän yhdeksikkö, maaliskuun kartanokierroksen osa 3

Torstaipäivä Virossa oli puolivälissä niin kellon kuin kartanoiden määränkin suhteen. Itä-Viromaan kartanot olivat siltä päivältä katsotut, mukana oli siis yksi stalinistinen koulukin, mitä emme siinä vaiheessa vielä tienneet. Jatkoimme matkaa ja maakunta vaihtui, tulimme Länsi-Vironmaalle. 

Kartanoita on monessakin mielessä erilaisia, on niitä jotka jäävät kerrasta mieleen ulkomuotonsa vuoksi, niihin saatamme viitata myöhemmin vaikka sanoilla se kaarevareunainen ja heti kumpikin tietää mistä kartanosta on kyse. Joittenkin paikkojen nimi jää lähtemättömästi mieleen. Kukulinna on esimerkki tällaisesta kartanosta. Sitten on sellaisia kartanoita, joista jää mieleen jotain omistajasta, sellaisesta käy Rägavere, siihen tulemme viittaamaan sanoilla Idaho ja pottu. 

Rägavere (Raggafer, Lääne-Virumaa) on kahdenkin kartanon nimi, toinen on saksankieliseltä nimeltään Reggafer ja se sijaitsee Järvamaalla. Nyt olimme katsomassa Raggaferia, onhan siinä ihan kirjaimen ero ja se, että sen kartanopokkarimme mukaan omistaa Morgan Hammerbock niminen nuori idaholainen pohatta (ai miten rakastan sanaa pohatta, se on niin akuankkaa niin akuankkaa). Ja miksi meille tulee Rägaveresta mieleen pottu? No siksi, ettemme voi mainita Idahoa sanomatta sanaparia Amerikan pottu. Kun matkailimme USA:ssa noin kymmenen vuotta sitten satuimme Idahossa huomaamaan, että sitä luonnehdittiin useissa yhteyksissä Amerikan perunaosavaltioksi. Ja kun joku sanonta jää päähämme, sitä viljelemme innolla, kuten idaholaiset pottuja. 

Kartanoretken aikana en ehtinyt ottaa selville mitään tästä idaholaisesta pohatasta, joka kirjamme mukaan osti Rägaveren vuonna 1999. Ilmeisesti kirjassa nimi on pikkuisen pieleen ja sukunimen tulee kuulua Hammerbeck. Kirjan mukaan hän loihe lausumaan ostaneensa kartanon because it's raw, it's Europe and it's not Russia. Vuodesta 1999 on kulunut jo 20 vuotta ja minua jännitti ottaa selville, vieläkö Morgan asustelee Rägaveressä. Siitä en voi olla ihan varma, asuuko hän siellä, mutta kartano on ymmärtääkseni hänen omistuksessaan edelleen, eikä hän enää ole niin nuori pohatta, vaan merkittävä virolainen lammasfarmari. Oikeasti en tiedä onko hän ryhtynyt virolaiseksi, mutta toivon, että on. Vuoden 2014 lehtiartikkelista voi jokainen viroa osaamatonkin ymmärtää, että tuolloin lampaita on ollut sellainen kunnioitettava määrä kuin 2800 kipaletta ja täten Rägavere on ollut Viron suurin lammasfarmi. En saanut selville hänen perhesuhteistaan enempiä kuin, että hänen puolisonsa Pille on nimestä päätellen virolainen. He näyttäisivät edelleen elelevän Rägaveressä ja viljelevän pottuja kasvattavan lampaita. Me emme nähneet villakiehkuraakaan emmekä kuulleet yhtään bäätä kartanon reunalla piipahtaessamme, lampaat lienevät talviaikaan sisätiloissa, joskaan eivät kartanossa, joka näyttää tältä. 

Karl Heinrich von Dech mainitaan Rägaveren viimeiseksi maareformia edeltäneeksi omistajaksi, mutta häntä en pystynyt aukottomasti jäljittämään. Sen sain selville, että Rägavere on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen virolainen kartano, jota alettiin 1970-luvulla kunnostaa ja uudelleen arvostaa ja sen jälkeen alkoi varsinainen kartanobuumi, jonka seurauksena on kunnostettu mm. Palmse ja Sagadi, jotka molemmat olemme nähneet aiemmilla reissuilla. 

Mõdriku (Mödders, Lääne-Virumaa) on iltapäiväsession toinen kohde, olimme vielä ihan idaho&pottutunnelmissa, mutta innostuimme myös hieman Mõdrikusta, joka on saanut nykyisen ulkomuotonsa pääosin 1800-luvun lopulta ja siellä pitää majaa ammattikoulu. 

Mõdrikun omisti juuri ennen maareformia sama von Dehnin suku kuin Rägaverenkin. Onnistuin löytämään sellaisen tiedon, että kartanossa syntyi von Dehnin perheeseen vuonna 1905 tytär nimeltä Ilse ja hän eli 83-vuotiaaksi ja kuoli sitten vuonna 1993 Berliinissä. EDIT: tuossa nyt eivät ihan vuosiluvut tai ikä täsmää, jopa minun matikallani sen huomaa, mutta olkoon. En löytänyt kuvaa hänestä, mutta hänen äitinsä Luisesta löysin, hänellä oli hieno nuttura.

Seuraavaksi ajoimme katsomaan Vinniä (Finn, Lääne-Virumaa). Se on kokenut melkoisen neuvostonaamioinnin, rakennuksen alkuperäinen ilme on melkolailla kadonnut ja se on sen verran uudempien rakennusten puristuksissa, ettei siitä saanut kattavaa kuvaa. Yhden kaariportin löysin, josta näki vilauksen sisäpihalle ja saattoi vielä aavistaa miltä Vinnissä on aikoinaan näyttänyt. Rakennus on todella suuri ja sillä on linnoitusmainen sisäpiha (linkin takaa löytyy ilmakuva). Nyt sitä on vaikea hahmottaa, sillä rakennusta ei pääse katsomaan vapaasta tilasta riittävän etäältä, mutta sopivan läheltä. Joskus, ehkä tällä hetkelläkin, se on ollut myynnissä 99 500 euron hintaan, siinä sitä olisi neliöitä remontoitavaksi, yli 3000! Onneksi emme tienneet tätä Vinnin pihassa, ei tullut kiusauksia. Tiedä vaikka olisi saanut tingittyä tuon viissatasen. 

Miten meni noin niinku omasta mielestä tuo katoksen suunnittelu, kysyn vaan?

Vinnin historiasta sain tongittua esiin seuraavaa: sen omistaja Johann Dietrich Edler von Rennenkampff (1719-1783) kuoli lapsettomana ja hän jätti linnansa Viron ritarikunnalle, joka käytti sitä koulutilana jo 1700-luvun lopulta. Johann näytti tältä, mikäli kuvan piirustanut käytti realistista lähestymistapaa. 

Hänen rouvansa Jacobina eli vielä kymmenen vuotta miehensä jälkeen ja kuoli Vinnissä vuonna 1793, ilmeisesti hän sai jäädä sinne Ritarikunnan nurkkiin elelemään leskenä, mikä oli tietysti kiltisti tehty Ritarikunnalta, joka käytti linnaa nimenomaan jalosukuisten naisten oppilaitoksena. Ehkäpä Jacobina opetti siellä kuinka käyttäydytään jalosukuisen naisen tavoin. 

Vinniltä ajelimme Vooren (Forel, Lääne-Virumaa) kartanon pihaan. Voorejakin on kaksi kappaletta, toinen, Forby saksalaiselta nimeltään on Harjunmaalla. Tämä Länsi-Viromaan Voore oli aika vaikuttavan näköinen pytinki. Siellä ilmeisesti asutaan edelleen, päätellen päädyn kuistin postilaatikoista ja ilmeisestä ulkohuoneesta talon kulmalla. Aivan tuoreita askeleita lumessa ei näkynyt, joten ehkä talo on vain kesäkäytössä tällä erää. Jotenkin toivoisin niin. 

Von Pahlenin suku oli hyvin vaikutusvaltainen näillä main ja sen nimi liitetään myös Vooren kartanon historiaan, mutta kuka von Pahlen tarkalleen ottaen siellä isännöi, sitä en saanut selville. 1910-luvulla se kuitenkin kuului kauppias Julius Johannsonille, joka kuoli vuonna 1917. Kartanon vaiheista maareformin jälkeen en saanut selkoa. 

Seuraava kartano, nimeltään Küti (Kurküll, Lääne-Virumaa) jää mieleemme siitä, mitä siitä mainitaan kartanopokkarissamme. Siellä nimittäin sanotaan, että "nowadays the manor is empty, but there are some little old ladies residing on the wings". Se on minusta verrattoman herttaisesti ilmaistu, mutta koska kirja on vuodelta 2004, en uskalla toivoa, että siellä asustaa enää ainakaan samoja pieniä vanhoja naisia. Autoja pihapiirissä kyllä oli, joten aivan asumaton Küti ei liene. Baronismies Georg Alexander Stackelberg isännöi kartanoa maareformin alla, mutten saanut urkittua kuka hän tarkalleen ottaen oli. Neuvostoaikaan kartano toimi kolhoosin klubitilana, mitä se sitten tarkoittikaan. 

Päivän kartanokattauksen kääntyessä lopuilleen kävimme katsastamassa Kulinan (Kullina,Lääne-Virumaa). Se ei aiheuttanut suurta innostusta, tämä puinen kartano toimi kouluna pitkään, mutta mikäli oikein tulkkasin, se ei olisi sitä enää. Ymmärtääkseni Kulinassa oli tulipalo 1990-luvulla ja vuoden 2005 tienoilla se olisi huutokaupattu, samaan aikaan kunta yritti päästä eroon Vinnin ja Roelan kartanoista. Mahdollisesti Kulinassa toimii nykyään jonkunlainen matkailuun liittyvä yritys. 

Edellisessä kappaleessa mainittu Roela (Ruil, Lääne-Virumaa) on kuulunut von Wrangellin suvulle ja päärakennus on peräisin 1700-luvulta, seuraavalla vuosisadalla tehdyin muutoksin maustettuna. 1910-luvulla rakennettiin uusi kartano Heimat-tyyliin, mutta sitä emme älynneet etsiä katsottavaksi. Kartanokirjamme mukaan kartano olisi palautettu von Wrangelleille, mutta varmistusta asiaan en löytänyt. 

Toiseksi viimeisenä paikkana tuona päivänä kävimme katsomassa Muugan (Münkenhof, Lääne-Virumaa) kartanoa. Se on rakennettu 1860-luvulla uusrenesanssin tyyliin ja on oikeastaan linna. Se on nykyään koulu, siitä todisteena näimme pihamaalla kirmailevia lapsosia. Von Neffin suku liittyy olennaisesti Muugan historiaan, samoin taide ja virolaisen taidemuseoperinteen aloittaminen. 

Võtikvere (Wottigfer, Tartumaa) jäi päivän viimeiseksi kartanoksi. Luvalla sanoen se oli aivan yhtä (vähän) mielenkiintoisen näköinen kuin edelliskerrallakin. Menimme nimittäin tienviitan perässä silloinkin paikan pihaan, sitä ei löydy kirjastamme ja portaalissakin siitä on tietoa vain viroksi. Tämä puinen maalaistalo ei herättänyt innostusta vieläkään ja palasimme maantielle ja jatkoimme matkaa Tarttoon. 

Meillä oli varattuna huone Hotell Londonista, samasta paikasta kuin tammikuussakin. Se on asiallinen hotelli ja hyvällä paikalla. Näin sesongin ulkopuolella autonkin sai hyvin parkkiin naapuritontin parkkipaikalle. Iltasella kävimme syömässä Meat Marketissa ja minä sain ruksattua to eat-listaltani ne pahuksen härän kivekset. Nyt minun ei tarvitse koskaan enää syödä niitä. Kuvassa pallit piileksivät vihreiden hörhöjen alla. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta-välilehdelle, jonne luetteloin kaikki käymämme kartanot, jotta olisi jotain mahdollisuutta muistaa missä olemme käyneet. Lisään postauksen myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään kaikki reissuaiheiset postaukset maittain aakkostettuina. 

Ennen puoltapäivää, maaliskuinen kartanokierros osa 2

Torstaiaamu Narvassa valkeni tuulisena ja pilvisenä. Pilvinen päivä on usein parempikin kuvaamisessa, vaikka sininen taivas, valkea hanki ja kartanot kuulostavatkin samassa kuvassa kivalta. Söimme topakan venäläisvivahteisen aamiaisen Hotelli Narvan ravintolassa sitä silmällä pitäen, että edessä oli runsaasti kartanoita matkalla Narvasta Tarttoon. 

Emme suinkaan aikoneet mennä suorinta tietä, vaan mutkitella oikein urakalla. Kaikkiaan tuolle päivälle kertyi 18 kartanoa ja muutama muu kohde, joten aivan käytännön syistä jaan päivän postauksen kahteen osaan. Eihän sitä jaksa kirjoittaa, saati lukea yli kymmenestä kartanosta kerrallaan! Tämä postaus käsittelee sitä, mitä näimme ennen puoltapäivää.

Sen sijaan, että olisimme lähteneet Narvasta kohti lounasta, lähdimmekin ensin kohti pohjoista. Halusimme nähdä Narva-Jõesuun rantakaupungin ja kurkata ohimennen aiemmilta matkoilta tuttua Sillamäen kaupunkiakin ja suunnata sieltä sitten muutamille kartanoille. Garmin olisi halunnut meidän ajavan valtatietä pitkin, mutta me tahdoimme seurata Narva-joen vartta merenrantaan ja olimme sen aikaa tottelematta Garminin neuvoja, että se antautui ja laski meille uuden mieluisan reitin. Löysimme helposti joenvarren tielle ja saimme katsella Venäjälle mielinmäärin muutaman kilometrin matkalla ennen saapumista meren äärelle. Matkalla oli monenlaista muistomerkkiä ja rajapyykkiä, oli panssarivaunua ja hautausmaata, sillä näillä seuduin on sotaa käyty vuosisatojen ajan. Pitää mennä uudelleen kesällä katsomaan noita muistomerkkejä ja hautausmaita, nyt oli kiire kartanojahtiin. 

Olin aikoja sitten lukenut matkablogista Narva-Jõesuussa olevasta ravintolasta nimeltä Franzia ja nyt näimme missä se sijaitsee, muttei se tietenkään ollut auki aamulla. Laitoimme paikan nyt kunnolla muistiimme ja palaamme sinne joskus syömään. Sielläkin olisi mahdollista syödä härän kiveksiä! Noin niinkuin Merituulille tiedoksi.

Narva-Jõesuu oli melko tyypillinen pohjoinen rantakaupunki talvisessa uinumisen tilassaan. Muutamia kylpylöitä sinnitteli auki ja koitti houkutella ihmisiä sisuksiinsa, myös loistonpäivänsä nähneitä oli vielä upouusien rinnalla muistuttamassa ehkä Neuvostoliiton ajoista. Tämän saattaisi saada halvalla.

Vielä vanhempi paikka puiston keskellä osui kartanonhimoisiin silmiimme ja pyörähdimme pihaan, josta lumityöt oli tehty tipitarkkaan, vaikka muuta elämää siellä ei sitten ollutkaan. Kyseessä oli Kuursaal eli kaivohuone. Se rakennettiin vuonna 1912 ja on ollut pitkään alennuksen tilassa huonokuntoisena, joskin sen kunnostusta suunnitellaan. Kuursaal  oli viime vuosisadan alussa Hungerburgin (tsaarinaikainen nimi kaupungille) huvielämän keskus. 

Ennen ensimmäistä maailmansotaa kaupungissa oli paljon kauniita pitsihuviloita, mutta nyt niitä on jäljellä enää muutamia. Osa on tuhoutunut, mutta monia siirrettiin toisaalle, kuten Pärnuun, Haapsaluun ja Tallinnaankin. 

Sillamäen läpi vain ajoimme, se näytti tismalleen samalta kuin edellisilläkin kerroilla ja luulenpa, etteivät siellä puhalla muutoksen tuulet aivan pian. Jatkoimme matkaa kohti länttä ja ensimmäisen kartanon maille saavuimme vähän vaille kymmenen. Paikan nimi oli Edise (Schoß Eltz, Ida-Virumaa) ja se on jäänyt aika ikävästi valtatien ja teollisuusrakennusten puristukseen. 1860-luvulla rakennettu päärakennus oli hieman surullinen näky laudoitettuine ikkunoineen, mutta mitenkään menetetyltä se ei vaikuttanut, katto oli kunnossa ja ovet paikallaan. Tonttia ei nyt enää voi millään ilveellä sanoa houkuttelevaksi autopajan naapurina, ellei sitten myyntivaltiksi väitettäisi hyviä kulkuyhteyksiä. Paikan omistajasuvuksi kukoistuksen ajalta mainitaan von Taubenin perhe. Aiemmalla kartanokierroksella osuimme Konju-nimisen kartanon pihaan ja sen saimme tietää olevan tämän Edisen apukartano.  Viimeiset omistajat ennen maareformia olivat nimeltään Sofie von Jermolov ja Katharine von Baer, joista en onnistunut löytämään mitään varmaa tietoa. Nimien kirjoitusasut tuntuvat vaihtelevan lähteiden mukaan ja etenkään naisten syntymä- ja kuolinvuosista ei ole ilmeisesti pidetty niin tarkkaa lukua, olipa nimessä von tai ei. 

Edisen jälkeen ajoimme toisen nykyisen valtatien varteen jääneen kartanon, Kukrusen (Kuckers, Ida-Virumaa) pihaan. Siellä oli alkamassa lasten talviriehatyyppinen tapahtuma, pihaan oli askaroitu iglu ja liukurit ja potkurit olivat rivissä odottamassa bussilastillista lapsukaisia. Nykyään kartanossa toimii museo ja kartanon historiasta voi lukea tämän linkin takaa. Kukruse kuului siihen kartanoiden joukkoon, joille yksi näkemiskerta piisaa, ei herättänyt suuria innostuksen väreitä. Nyt Kukruse on hyvässä kuosissa, mutta löysin siitä kuvia, joitten vuosilukua en saanut selville, mutta arvelin niiden olevan vuosituhannen alusta ja paikka näytti niissä melko huonokuntoiselta. 

Välipalana ennen seuraavaa kartanoa ajelimme katsomaan Viron korkeinta vesiputousta, Valastea. Antti oli tietävinään, että se on 50 metrin korkuinen, mutta siinä oli hieman hevosmiehenlisää, se on "vain" 30 metrin korkuinen. Löysimme paikalle hyvin, eikä ollut epäilystäkään siitä, että olimme oikeassa paikalla, kun puut ja pensaat olivat yhtäkkiä paksun jään peitossa. Putoukselle johtaa hyvät metalliristikkoiset portaat, mutta emme tunteneet halua lähteä kapuamaan niitä alas, saatikka takaisin ylös, vaan katsoimme putousta vain yhden kerroksen verran alas könyten. Nyt vettä ei valunut kovinkaan runsaasti, mutta jäämuodostelmat olivat todella hienot. Keväällä on sitten varmaan enemmän pauhua ja vettä ilmassa. 

Päivän kolmas kartano oli  nimeltään Ontika (Ontika, Ida-Virumaa) ja sen yhteys Suomeen on tietysti Kalle Palander. Minulla oli paikasta jotenkin epärealistiset odotukset, en osaa edes selittää mikä siinä oli. Ensinnäkin luulin, että kartano on laitettu kuntoon viimeisen tapin takaa, mutta ei se ainakaan päällepäin näyttänyt siltä. Tästä harhaluulosta saanen syyttää vain itseäni ja sitä, etten lue riittävästi naisten- tai iltapäivälehtiä, vaan luen vain otsikot, jos niitäkään. Ontika oli visusti kiinni näin maaliskuussa, vieressä olevan hevostallin pihassa näkyi kyllä kauraooppeleita. Olisi pitänyt lukea tarkemmin Annaa ja Menaisettia kampaajalla. Tai siis käydä edes kampaajalla. Antti, tuo paras persoonakohtainen tietotoimistoni tiesi kertoa, että Kallen rouva on sisustanut majoitushuoneita hienosti (ehkä hän on lukenut lehtiä parturilla). Koitin lukea tarkasti Hotel Kallen verkkosivuja, mutta minusta niissä ei ovelasti sanota missä ylelliset huoneet oikein ovatkaan. Kartano näytti päällepäin siltä, ettei siellä ole ylellisiä sintsityynyjä eikä kiiltäviä verhoja. Näimme sen siis vain aika kaukaa. Jos olisin menossa kartanomajoitukseen, tahtoisin ehdottomasti nukkua kartanossa. Hotel Kalle avautuu taas huhtikuussa. Jos olenkin väärässä ja huoneet todella ovat kartanorakennuksessa, niin pyydän anteeksi. 

Ontika itsessään näytti oikein hyvältä, sellaiselta kartanolta, joista pidämme. Myöhäisklassista tyyliä edustavaa 1850-luvulla valmistunutta rakennusta ei ole pilattu lisäkerroksilla.  Viimeisimmäksi von-liitteiseksi omistajasuvuksi mainitaan von Clapier de Colonguet. Löysin ainakin Konstantin-nimisen suvun jäsenen, joka syntyi Ontikassa vuonna 1859. Suku menetti kartanon maareformissa ja emigroitui sittemmin Saksaan. Konstantin oli sotilasuralla ja kuoli vuonna 1945. Tällaiselta hipsteriltä hän näytti.

Saka (Sackhof, Ida-Virumaa) oli seuraava kohteemme. Se toimii nykyään hotellina ja kylpylänä ja sillä on tyylikkäät sivut. Paikan historiasta voi lukea paljon kiinnostavaa tietoa tästä. Viimeinen kartanonherra oli nimeltään Hermann Löwis, hän pystyi asumaan kartanossa aina vuoteen 1939 maanviljelijänä ja mehiläishoitajana, vaikkei enää ehkä varsinaisesti kartanonherrana. (tässä täytyy mainita, että joittenkin lähteitten mukaan Hermann olisi kuollut jo vuonna 1935 Saksassa) Sittemmin Saka oli neuvostoarmeijan käytössä, rannikon läheisyys teki siitä hyvän tukikohdan. Neuvostovuosikymmenten aikana rakennus koki kovia, eikä se näyttänyt kovinkaan hyvältä kuvassa vuodelta 2001, lainaan sen tähän ihan pikkuisen luvatta. Antti on sitä mieltä, että tuo vihreä väri on aivan aito neuvostovihreä. 

Nyt Saka on oikein tyylikkään, melkein kliinisen näköinen eikä sellaisena aivan meidän suosikkilistamme kärjessä, mutta on hienoa, että sillä on uusi elämä. Savupiipun voisi rapata uudelleen. Kylpylä sijaitsi eri rakennuksessa, siitä  meillä ei tullut otetuksi kuvaa, enkä muista/tiedä onko se vanha vai uusi rakennus. 

Seuraavaksi huomiomme sai Aa (Hankhof, Ida-Virumaa), tosin melko kaukaa sen tähden, että sen pihassa oli autoja  ja ihmisiä, emmekä halunneet olla häiriöksi. Mikäli oikein ymmärsin, se toimii tai on ainakin toiminut hoitokotina. 

Sen vieressä on aika ruma nykyaikaisempi siniseinäinen talo, jonka suunnittelussa on ehkä koitettu hakea jotain yhtymäkohtia kartanon kanssa, mutta en nyt oikein tiedä miten siinä on onnistuttu. 

Viimeinen omistajasuku ennen maareformia oli von Gruenewald. Löysin ainakin yhden Aassa syntyneen Gruenewaldin, nimittäin Jeanetten, hän syntyi siellä vuonna 1864, mutta hänenkään kuolinvuottaan ei löytynyt. Jeanette näytti tältä. 

Tällä matkalla näimme jo toisen Maidlan (Wrangelstein, Ida-Virumaa) kartanon. Ensimmäisen näimme viime kesän reissulla. Nyt kyseessä oli tältä näyttävä rakennus. 

Maidla on kouluna tällä erää, on ollut jo vuodesta 1925, sen pihapiirissä on aika paljon vanhoja rakennuksia. Päärakennus on 1700-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä ja näyttää nykyäänkin oikein hyvältä, ilokseni siihen ei ole läntätty kolmatta kerrosta. Ilmeisesti sama Löwisin suku omisti tämänkin paikan. 

Ennen puolta päivää ehdimme vielä pari kartanoa. Ulvin (Oehrten, Ida-Virumaa) kartano oli seuraavana vuorossa. Siinä on korkeampi lisäosa 1800-luvun lopulta. Tämäkin pääsee tulipa nähtyä-osastoon. Se on ollut vuonna 2001 tiilenpunainen, nyt se on keltainen ja se toimii kuntakeskuksena, jossa on monenlaisia toimintoja. Viimeinen omistaja ennen maareformia oli Alexander Rudolf Otto Heinrich von Winkler. Ei ilmeisesti samaa sukua Fonzien kanssa. Löysin muutamia Ulvissa syntyneitä von Winklereitä, mutta kuvia heistä ei ollut nähtävillä. 

Juuri ennen kuin Mikki Hiiren kädet sojottivat kohti taivasta, ehdimme piipahtaa katsomassa vähemmän kaunista Põlulan (Poll, Ida-Virumaa) kartanoa. Se toimii kouluna ja siinä on vanhempi puinen osio ja 1800-luvun lopulla lisätty kivirakenteinen lisäosa. Ajaessamme pihaan ikkunassa näkyi joku henkilö ja kun Antti astui lähemmäs ottamaan kuvaa, tämä oman elämänsä sankari tuli kertomaan elämäntarinaansa. Tästä kartanosta en saanut selville oikein mitään. 

Tämän postauksen viimeiseksi kohteeksi jää Vaeküla (Wayküll, Ida-Virumaa), vaikka olimmekin sen pihassa vartin yli kahdentoista. Tämä on niitä tapauksia, joitten näkemisestä jäi hyvin ristiriitainen tunne jo aivan paikan päällä ja etenkin nyt, kun olemme etsineet siitä tietoa. Luulimme kartanoksi taloa, joka ei lainkaan ollut sitä. Mäen päällä oli valtava rakennus ja mehän otimme heti suunnan sitä kohti. Kyseessä olikin 1950-luvulla rakennettu koulu ja kartano jäi sen oikealle puolelle puiston peittämäksi. Nyt harmittaa suuresti. Nettihaullakin tulee ristiriitaisia kuvatuloksia, joten ei ihme, että olimme vähän enemmänkin hämmentyneitä. En nyt siis oikeasti voi sanoa, että näimme Vaekülan kartanoa. Voi ristus, sanoi Anttikin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olemme haksahtaneet näissä jutuissa, mutta kyllä me tästä opimme taas. Lainaan tähän portaalista kuvan oikeasta kartanosta, ilman lupaa tietysti, onhan tässä nyt oltu pösilöitä muutenkin. Jos olisin katsonut mukana olevaa kartanopokkaria, olisin alkanut ainakin ihmetellä silmiäni, mutta just silloin en sitten tullut katsoneeksi. 

Kuva Estonian Manors-portaalista.

Ja tämmöinen oli se koulu. Kunpa siinä vain olisi ollut joku sirppi ja vasara-koristus seinällä, niin olisimme älynneet epäillä. Seuraavalla tuonne seuduille suuntautuvalla matkalla käymme katsomassa sen kartanonkin.

Nyt tällä postauksella on tarpeeksi mittaa. Lisään tämän CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille. Ensimainitulle kerään kartanot aakkostettuina (pl. tämä Vaeküll) ja jälkimmäiselle reissuaiheiset postaukset maittain aakkostettuina. Seuraavassa osassa kerron iltapäivän kartanoista ennen Tarttoon saapumista. Jäljellä on vielä 9 kartanoa, tai ainakin niin luulen. Voihan olla, että joku toinenkin huti osui tuohon päivään. 

Lääkettä vaivaan, osa 1

Tammikuussa olimme muutaman päivän Virossa katsomassa kartanoita ja tuntui, että mõis-hulluus hieman hellitti. Niin siinä vain taas kävi, että vapaapäivien tullen alkoi tuntua kutitusta ja kolotusta, joita ei helpottanut kuin seilaaminen Suomenlahden ylitse Viroon. Viime keskiviikkona teimme pikaisen lähdön heti päästyäni yövuorosta ja iltapäivällä ajoimme jo Tallinnan D-terminaalista kohti itää. Uudet liikennejärjestelyt ovat vielä hieman vaiheessa ja suuri määrä rekkoja yhtä aikaa tukkeuttaa satamasta poistumisen, mutta pienellä lisämutkalla pääsimme ohittamaan ruuhkan ja noin vartissa olimme ykköstiellä kohti Narvaa. Päivänvaloa oli luvassa vielä muutamia tunteja ja vaikkei aivan Narvan lähistöllä ollutkaan kartanoita katsottavana, halusimme yöpyä tuossa rajakaupungissa toistamiseen. Käytimme kaiken valoisan ajan käymällä matkan varrella katsomassa neljä kartanoa. 

Ensimmäinen niistä oli nimeltään Aaspere (Kattentack, Lääne-Virumaa). Sinne on Tallinnasta matkaa noin 80 km ja se sijaitsee aivan valtatien läheisyydessä. Paikka on ymmärtääkseni myynnissä tällä hetkellä 670 000 euron hintaan. Harmi vain, ettei meille tullut mukaan sellaisia rahoja. Aaspere oli hyvä paikka aloittaa kartanokierros, sopivan uhkea rakennus oli lumisessa maisemassa vaikuttava. Lunta oli sen verran, ettemme harkinneetkaan kahlata talon toiselle puolelle, mutta siellä olisi ilmeisesti ollut varsinainen paraatipuoli. Aasperen kartano edustaa klassista tyyliä ja sen viimeinen omistajasuku ennen vuotta 1921 oli nimeltään von Dellingshausen. Vuosikymmenien ajan rakennuksessa toimi orpokoti, mutta 2000-luvun alusta se on ollut yksityisomistuksessa, ilmeisesti monissa käsissä. Melkein kiinni rakennuksessa on ruma lisäpahka, se on kyllä nätisti rajattu myyntikuvista pois. Päärakennuksessa on ollut tulipalo joskus 1960-luvulla, näin olin ymmärtävinäni.

Reissun toinen kohde oli Essu (Jess, Lääne-Virumaa). Se jätti hieman omituisen olon, sillä rakennuksesta ei meinannut tunnistaa mitään vanhaa. Hauska sattuma oli se, että siskontyttöni on ollut siellä lukiolaisena luokkaretkellä. Rakennuksen ulkopinta on ilmeisesti peitetty jollain uudemmalla pintamateriaalilla ja koko paikka on melko mahdoton tunnistaa vanhaksi kartanoksi. Siihen on liitetty uusia osia ja nykyisin se toimii kai jonkunlaisena majoitus-, juhla- ja seminaaritilojen yhdistelmänä. Essun viimeinen omistaja viime vuosisadan alussa oli nimeltään Julie von Ungern-Sternberg, josta en löytänyt juurikaan muuta tietoa kuin sen, että hänellä oli kolme lasta. Julien kuolinvuotta ja -paikkaa en saanut selville. Essusta ei jäänyt sellaista tunnetta, että sen haluaisi nähdä uudelleen, vaikkapa toisena vuodenaikana. Monista kartanoista jää, mutta Essusta ei. 

Kunda (Kunda, Lääne-Virumaa) oli päivän kolmas kartano, sen tiesimme jo ennalta raunioituneeksi paikaksi, eikä sitä päässyt kovin läheltä katsomaankaan. Ehkä kesäaikaan olisi mahdollista mennä lähemmäs, mutta nyt lunta oli sen verran, ettemme lähteneet etsimään tietä enempiä. Ajotieltä näytti siltä, että kartano sijaitsee uudemman asutuksen pihapiirissä ja taisipa portissa olla maininta vahtikoiristakin, joten emme änkeneet liian liki. Sen viimeiseksi omistajaksi mainitaan hienoniminen herra Eugene John Girard de Soucanton ja rakennuksessa toimi vuosien 1925-1940 aikana koulu. En ihan saanut selville oliko tuo hieno nimi oikeassa muodossa ja oliko löytämäni henkilö oikeasti tämä viimeinen omistaja vai hänen isänsä. Joka tapauksessa sen suvun tarina Kundassa päättyi kartanon pakkolunastukseen. Rakennus tuhoutui vuonna 1941 Neuvostoliiton joukkojen polttamana vetäytymisen yhteydessä, tämän sain selville vironkielisestä wikiartikkelista.

Malla (Malla, Lääne-Virumaa) oli päivän viimeinen kartanokohde, päivänvalo hupeni hyvää vauhtia ja ajoimme hieman harhaan etsiessämme Mallaa. Siitä tiesimme muutaman seikan etukäteen, mm. sen että sen omistajana on ollut vuodesta 2014 suomalainen bitcoinbisneksellä kartanon ostamisen rahoittanut Risto Pietilä. Toinen seikka oli sitten surullisempi (ensimmäisestäkin voi olla tietysti montaa mieltä, virolaiset voivat olla sitä mieltä, ettei ulkomaalaisomistukset ole hyvä asia), nimittäin se, että Mallassa oli tulipalo viime syyskuun alussa. Sen kattorakenteet ja kolmas kerros tuhoutuivat ja koko kartano kärsi pahoin. Ilmeisesti kartanossa tehtiin tuohon aikaan remontointia. Olin luullut, että kartano olisi ollut ennen paloa jo hyvässä kunnossa, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Sen kuntoa oli arvioitu vain joitakin viikkoja aikaisemmin ja kulttuurihistoriallisessa mielessä sen kunto oli arvioitu lyhyesti sanalla huono. Mallan tämänhetkinen ulkomuoto on surullinen, mutta loistonpäivinään 1880-luvun kuosissa se on ollut mitä upein. Julkisivulla on mittaa kaikkiaan noin 80 metriä. Neuvostoaikoina Mallakin toimi kouluna. Tämän kartanon näkisin mielelläni uudelleen kesäaikaan ja kävelisin sen ympäri, mikäli mahdollista.

Viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia mainitaan rouva Olga von Lwowski, omaa sukua Uexküll (nimi joka on tullut esille useiden muidenkin kartanoiden yhteydessä). Olga oli hyvin hienon näköinen nainen, vai mitä sanotte? Hän eli pitkän elämän ja kuoli Saksassa, Frankfurt am Mainissa  83-vuotiaana vuonna 1946. Hänen puolisonsa oli ilmeisesti sotilas ja hän kuoli Tallinnassa vuonna 1938, vanhana miehenä 79-vuotiaana. Pariskunnan kolmesta lapsesta ei löytynyt kuin syntymävuodet, muttei sitä kuinka pitkään he elivät ja missä olosuhteissa.

Mallan jälkeen jatkoimme matkaa kohti Narvaa illan pimetessä. Aiemmin ykköstie oli melko hiljainen molempiin suuntiin, mutta nyt kuuden, seitsemän aikaan liikennettä oli kumpaankin suuntaan melko reilusti. Oli myös muutama ojaanajo ja reippaampi ohittelu, joiden takia emme saapuneet Narvaan yhtään liian pian. Kaupunki ei ollut kahdessa ja puolessa vuodessa muuttunut sen enempää edukseen kuin tappiokseen, aikalailla ankealta se näin lopputalvestakin näytti. Löysimme hyvin edelliskerralta tutun hotellin ja majoituimme aivan asialliseen kolmannen kerroksen huoneeseen. Ei ollut hinnallakaan pilattu. Tällä kertaa ikkunamme oli keskustaan päin, ei Neuvostoliiton Venäjän suuntaan. Ajattelimme käydä hieman iltakävelyllä ja katsoa naapurimaahan päin, mutta kadut olivat sen verran jäiset ja liukkaat, että piipahdimme vain lyhyesti joen partaalla. Siellä se suuri ja mahtava edelleen on, ei se ole sieltä minnekään mennyt.

Yö Hotelli Narvassa oli hyvin rauhallinen ja aamiainen parempi kuin muistimme. Siinä oli kyllä tietyt venäläisvivahteensa, muttei meillä ollut mitään niitä vastaan. Saimme vatsat täyteen ennen toisen päivän kartanokierrosta, josta tulikin sitten melkoisen mittava. Mutta siitä seuraavassa postauksessa. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan uudehkolle Mõis-hulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille. Ensimmäiselle kerään aakkostettuina kaikki näkemämme Viron kartanot (oman muistimme tueksi) ja toiselle ylipäätään reissuaiheisia postauksia maittain. 

Laiskiaispullat

En ole moneen vuoteen leiponut laskiaispullia, viimeisin muistikuva on siltä vuodelta, kun pojat vielä asuivat kotona. Tein pullat vahingossa hiivaleipäjauhoihin, eikä niistä tullut suurta menestystä. Tänään tein taas laskiaispullia, prosessiin kuului tavanomainen määrä tössimistä tälläkin kertaa, ei jauhojen suhteen, ei varsinaisesti pullienkaan suhteen, vaan täytteen. Minä en perusta mantelimassatäytteestä, joten etsin kaappini ja varastoni, mutten löytänyt yhtään lusikallista mansikkahilloa. Rupesin siis hillonkeittohommiin. Sainkin pienen erän maukasta hilloa aikaan ja kaadoin sen lasipurkkiin. Siihen kohtaan järki sitten loppuikin. Nostin kuumenneen purkin ulos pakkaseen grillin teräksiselle sivupöydälle ja ennen kuin ehdin sanoa virhe, oli purkki napsahtanut rikki ja kuuma hillo levinnyt pitkin pöytää. Tähtihetkiä! Siivosin jäljet ja pyysin kauniisti Anttia etsimään minulle uuden pakasterasiallisen mansikkaa. Toisen erän jäähdytin kuparikattilassa, se ei haljennut sentään. 

Pullat leivoin Jennin ohjein ja ensimmäistä kertaa jätin kananmunan pois pullataikinasta, uskoin Jennin sanomaa, että ilman kananmunaa tulee pehmeämpi taikina. Puolitin hänen tekemänsä puolenlitran taikinan ja sain aikaan 10 laskiaispullaa, joita meillä on sanottu laiskiaispulliksi niin kauan kuin muistan. 

Laiskiaispullat

• 2,5 dl maitoa
• 25 g hiivaa
• 1 dl sokeria
• 0,5 tl suolaa
• 0,5 rkl jauhettua kardemummaa
• 7 dl vehnäjauhoja
• 100 g voita pieniksi kuutioiksi leikattuna ja huoneenlämpimänä
• 1 kananmuna voiteluun
• hilloa
• kermavaahtoa
• tomusokeria

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja murustele hiiva mukaan, sekoittele. Lisää kulhoon sokeri, suola, kardemumma ja noin puolet jauhoista. Laita yleiskone töihin veivaamaan taikinaa. Lisää jauhoja vähitellen ja lopuksi voikuutiot. Jatka vaivaamista vielä kymmenisen minuuttia, jolloin taikinaan tulee hyvä sitko. Se saa olla aika pehmeää, mutta mieluusti irrota kulhon reunoilta vatkaimen ympärille. Irrota vatkainosa ja  peitä taikina kulhossa kohoamaan kaksinkertaiseksi, se vie noin 30-minuuttia. 

Taikinan kohottua kaavi se kevyesti jauhotetulle leivinalustalle ja muotoile pitkulaiseksi pötköksi. Leikkaa pötkö 10 palaan ja pyörittele palat palloiksi, jotka nostelet leivinpaperilla päällystetylle leivinpellille. Jätä pullat vielä liinalla peitettynä kohoamaan noin puoleksi tunniksi. 

Kuumenna uuni 200-220 asteeseen, riippuen siitä millainen pullanpaistaja uunisi on. Minun uudehko uunini oli sopivan lämmin 200-asteisena. Voitele pullat kauttaaltaan kananmunalla ja paista niitä noin 8-10 minuuttia. Voi siinä mennä kaksitoistakin minuuttia, vahdi pullia, etteivät ne pääse kärähtämään. Kypsän pullan pohja on vienon vaaleanruskea, samoin pinta. Jätä pullat jäähtymään ritilälle.

Kun on aika täyttää pullat, leikkaa niistä hattu pois ja lusikoi keskelle mieluista hilloa tai sitä mantelimassaa, mikäli olet niin radikaali. Pursota tanakkaa kermavaahtoa (sitä ei tarvitse makeuttaa, hillossa on tarpeeksi makeutta) rinkulaksi hillon ympärille ja nosta hattu päälle. Ripottele päälle runsaasti tomusokeria. 

Meillä on tänään taas perhepäivälliset ja laiskiaispullat saavat olla jälkiruokana!

Blinimieliteon taltutus

Viimeiset pari viikkoa on mennyt melkoisen vähillä kokkailuilla tai sitten CampaKeittiöstä ei ole tullut mitään uutta, siksi ei ole ollut postauksiakaan. Ei tosin ollut mitään mitään uutta tänäänkään, sillä söimme tänään tutulla ohjeella tehdyt blinit. Käytin tällä kertaa samaa ohjetta kuin viime vuoden tammikuussa, se on peräisin Jean Sibeliuksen keittiössä-kirjasta. Tällä kertaa paistoin blinit kahdessa pienessä valurautapannussa, kyllä niillä tulee parempi paistopinta kuin Opan monikoloisessa pannussa. 

Lisänä meillä oli tammikuussa Tallinnasta ostettua kaviaaria ja pakastimesta löytynyttä siianmätiä, sipuliherkkua, smetanaa, pikkuisia suolakurkkuja virolaisen hunajan kanssa ja omenaa viipaleina. Ohjeesta tuli kahdeksan noin 12 senttistä bliniä, joista jaksoimme syödä kuusi.