tiistai 29. marraskuuta 2011

Äkkimakiaa baklavaa


Lauantaisen kreikkalaispäivällisen päätti baklava. Tosin pidimme elokuvan mittaisen paussin, se oli aivan välttämätöntä, että saimme pienetkään palat jälkiruokaa uppoamaan.

Koska olin niin verrattoman nokkela viime lauantaina, aloitin baklavan valmistamisen heti aamiaisen jälkeen. Filotaikinapakkaus oli otettu sulamaan jääkaappiin jo edellisenä iltana. Käytin jälkiruokaan niin pientä vuokaa, kuin mahdollista, vuokani on noin 18x18 cm kokoinen metallinen irtopohjavuoka. Viritin siihen leivinpaperisisuksen makeaa kostuketta suitsimaan. Leivonnaisen täytteeseen tuli:
  • kourallinen kuorittuja kokonaisia manteleita
  • niin monta kuorittua ja suolattua pistaasia, kuin jaksoin nypertää (noin 20 kpl)
  • kunnon ripaus jauhettua kanelia
  • samanmoinen kardemummaa (unohdin)
Hienonsin mantelit ja pähkinät Bamixin minimyllyllä, seoksesta tuli osin melko hienoa, mutta muutamia sattumia sai jäädä joukkoon. Sekoitin kanelin mukaan.
Kostukesiirappiin tuli:
  • 1,5 dl sokeria (käytin vaniljatangon kotipurkista ruokosokeria)
  • 1 dl vettä
  • iso lusikallinen hunajaa
  • muutama kuivattu neilikka
Keittelin kaikkia siirapin aineksia pikkukattilassa noin vartin verran ja jätin liemen jäähtymään.

Leikkasin filotaikinarullan kahteen osaan, mittasin silmämääräisesti, että leikattu rulla on noin käyttämäni vuoan levyinen. Toisen pötkön peittelin visusti jääkaappiin odottamaan myöhempää käyttöä. Olen lukenut monesta paikkaa ja nähnyt tv-ohjelmia, joissa kovasti toitotetaan, kuinka kiire filotaikinan kanssa on, kuinka sitä pitää hyvitellä peittelemällä odottamassa olevaa osaa kostealla pyyhkeellä ja muutenkin olla kovin hopuissaan. Toisen taikinaerän tuomalla kokemuksen rintaäänellä sanon, ettei siinä mikään hengenhätä ole. Eikä filotaikinan käsittely ole ollenkaan vaikeaa, turhaan minäkin sitä 20 vuotta arastelin.

Avasin varovaisesti filotaikinarullan ja levitin taikinakerroskasan leikkuulaudalle rullan mukana olevan muovisuikaleen päälle. Mittasin vielä millintarkasti (NOT) vuoan kokoon nähden sopivan mitan ja katkaisin levyt noin puoleen. Jäljellä oli siis kaksi neljäsosan kokoista levypinoa, puolethan kokonaismäärästä oli jo pakattu pois. Olin jo näppärästi sulattanut noin 1,5 desin verran voita valmiiksi. 

Tarkoitus oli tehdä aina kuuden taikinalevyn paksuinen kerros ennen täytettä, mutta olipa vaikea pysyä laskuissa! No, kerroksia tuli noin kuusi. Eli vuoan pohjalle levy taikinaa, kevyt mutta kattava sipaus sulaa voita pintaan, seuraava kerros, uusi voisipaus (Juu, ei ole laihdutusruokaa, mutta tuskin kukaan sellaista kuvittelikaan?), uusi taikinakerros jne, kunnes tasan kuusi kerrosta oli valmiina. Voitelin päällimmäisenkin kerroksen ja ripottelin sen päälle kolmasosan manteli-pähkinätäytettä. Jälleen kuusi kerrosta taikinalevyjä, voita, täytettä. Täytettä riitti kolmeen kerrokseen, joten taikinakerroksia oli kaikkaan neljä. Taikinalevyistä jäi aivan pieni määrä, käytin päällimmäiseen kerrokseen levyjä hieman limittäin, että sain niitä tukittua reunoille kattamaan koko vuoan. Kaikkein päällimmäinen pintakin sai vielä voisilauksen. Leikkasin terävällä veitsellä päällimmäisen pinnan salmiakkikuvioiseksi, se auttaisi valmiin leivonnaisen annospaloihin leikkaamisessa, sillä pinnasta oli tarkoitus tulla todella rapea.

Paistoin baklavaa uunin keskiosassa 170 asteessa puoli tuntia. Alensin lämpötilaa 150 asteeseen ja paistoin vielä toisen mokoman. Tarkkailin, ettei pinta pääsisi ruskettumaan liikaa. Tunnin paistamisen jälkeen nostin baklavan uunista, siirsin sen leikkuulaudalle ja leikkasin aiempia pintaleikkauksia pitkin paloiksi. Nostin leivonnaisen takaisin vuokaan ja kaadoin jäähtyneen siirapin kauttaaltaan baklavan päälle. Leivonnainen jäähtyi peiteltynä iltaan asti. Siitä tuli ihanan stickiä ja makeaa, pistaasin suolaisuus kutitti kivasti makuhermoja ja filotaikinan rapeus tuntui suussa mukavalta. En kyllä tiedä tahdonko koskaan tehdä enää baklavaa, mutta oli hauska onnistua kerran sen tekemisessä!

maanantai 28. marraskuuta 2011

Stifadoa yli oman tarpeen



Minusta sana stifado kuulostaa hyvin kiintoisalta, ruokaohjeita etsiessäni kyllä luin selityksiä nimelle, mutta johan unohdin ne. Stifado vain kuulostaa oikein mehevältä ja vähän happoiselta. Lauantaina puoliltapäivin olin jo karitsanpotkien kimpussa, sillä kerrankin halusin, että ruokailu olisi säälliseen aikaan eikä sitten joskus. 

Varasin neljälle henkilölle kuusi potkaa, ne eivät olleet kovin suuria. Vähempikin olisi riittänyt, yksi oli täysin riittävä annos ja puolikkaastakin olisi alkuruoan jälkeen tullut kylläiseksi. Siinä on tosin joku hassu mielihyväefekti, kun saa nostaa kokonaisen potkan luineen päivineen lautaselle. 
  • 1 karitsanpotka/ruokailija
  • öljyä paistamiseen
  • 15-20 pikkusipulia
  • 4-5 valkosipulinkynttä
  • 4 isoa tomaattia murskattuna (tai tölkki hyvää tomaattimurskaa)
  • 3 dl punaviiniä
  • kanelitanko
  • 0,5 dl hunajaa
  • suolaa
  • pippuria
  • oreganoa
  • laakerinlehtiä
Aloitin siivoamalla potkista vähän pois rasvaa ja kalvoja, vain sen verran, että näyttivät siisteiltä. Koska meillä ei vielä lauantaina ollut lumimyrskyä, kävin ulkona kaasugrillillä paistamassa lihojen pinnat kiinni. Nostelin potkat pataan, kaksi täytyi jättää pois ja viritellä ne pitkulaiseen lasivuokaan, mikä jo antoi vinkkiä siitä, että teen taas ruokaa komppanialle neljän henkilön sijaan.

Kuorin paljon pieniä sipuleita, siinä viidentoista jälkeen sekosin laskuissani. Kuullotin sipuleita ja muutamaa valkosipulinkynttä hetken pannulla ja lisäsin ne pataan potkien seuraksi. Murskasin tomaatit blenderissä ja kippasin ne pataan, lisäsin sinne viinin ja mausteet. Ja sitten vain uuniin, 180 asteeseen moneksi tunniksi. Ne kaksi onnetonta potkaa, jotka eivät mahtuneet pataan, saivat samanlaisen kastikkeen vuokaan ja päätyivät foliolla peiteltyinä uuniin myös.  Stifado oli uunissa noin 3,5 tuntia. Viimeisen tunnin aikana uunissa olivat myös yksinkertaiset sitruunaperunat, joita söimme lihan kaverina. Pesin muutamia perunoita, leikkelin ne neljään lohkoon, puristin niille yhden sitruunan mehun, suolasin ja pippuroin ja lorautin päälle oliiviöljyä. Sekoittelin perunat yltympäriinsä mausteisiin ja paistoin uunin alaosassa vuokassa. 

Liha oli niin mureaa, että potka piti hyvin varovaisesti nostaa lautaselle, ettei se hajoasi aivan atomeiksi. Unohdin nostella kuvausannokseen kastiketta ja suloisia sipuleita, jotenkin häkellyin siitä lihan kypsyydestä. Hunaja toi karitsaan erikoisen vivahteen, suolaisen ja makean yhdistelmän, josta ei aina tiedä onko se just hyvä, vai pikkuisen kummallinen.

Otsikoin eilen kreikkalaisesta ähkystä, sen verran pitää korjata, että kyse oli kyllä enemmän ihan aidosta suomalaisesta ähkystä, ei toki ole kreikkalaisten vika, että me täällä syömme itsemme täyteen!

Huomenissa kerron, kuinka onnistuin baklavan kanssa.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kreikkalaisen ähkyn aineksia


Emme kovin usein syö monen ruokalajin päivällisiä, niinpä vatsalaukun koon arvioiminen on joskus vaikeaa, etenkin jos ruoka onnistuu hyvin. Tekee mieli ottaa vielä pieni pala tai yksi kauhallinen. Eilinen kreikkalainen päivällinen täytti kyllä monta mielitekoa ja aukkopaikkaa, vieläkään ei ole nälkä, näin sunnuntai-iltana. 

Minulla on ollut usein aikataulutusongelmia isompien päivällisten kanssa, vaikka kokkaisin vain omallekin porukalle. Syy on useimmiten siinä, että aloitan valmistelut liian myöhään. Eilen olin siis minuksi fiksu ja tein jälkiruoan heti aamiaisen jälkeen, yhteen mennessä pääruoka oli uunissa ja alkuruokakin jo tekeillä. Pääsimme pöytään noin neljän maissa ja jälkiruokakin oli syöty jo hyvissä ajoin, tosin yhtä elokuvaa myöhemmin.

Aloitimme kreikkalaisella salaatilla, jota syömme aika usein muutoinkin. Tosin nuorempi sukupolvi ei piittaa fetasta ja raa´asta sipulista, joten niitä oli vain meille niistä pitäville. Teen salaatin hyvin yksinkertaisesti, asettelen lautaselle salaatinlehtiä, isoja lohkoja tomaattia ja kurkkua, reiluja palasia fetaa, muutama oliivi ja punasipulirenkaita. Sipuli tykkäisi pienestä marinoinnista, mutta eilen unohdin sen. Pinnalle muutama loraus oliiviöljyä ja sitruunamehua sekä mustapippuria myllystä.

Nyt ei munakoiso ehtinyt pahentua jääkaapissamme, vaan se päätyi moussakaan, jota valmistin eilen siis ensimmäistä kertaa. Ohjeen rungon (lähinnä valmistusmenetelmän vuoksi) otin täältä, tosin aloitin heti oikaisemalla. Ohjeessa munakoisoviipaleet leivitetään ja esipaistetaan uunissa, mutta sen vaiheen jätin pois. Tein ruoan isohkoon lasivuokaan, josta söisi varmaan 6-8 henkilöä. Sovelsin ainemääriä sen mukaan, mitä meiltä löytyi, linkistä löytyy tarkat määrät.

Moussaka

  • 1 iso munakoiso
  • 8 perunaa 
  • 2 dl juustoraastetta

Jauhelihakastike

  • 500 g (lampaan)jauhelihaa
  • 4 suurta tomaattia
  • 2 sipulia 
  • 4 valkosipulinkynttä
  • 1 tl kanelia
  • 3 rkl tomaattipyrettä
  • 1,5 dl punaviiniä
  • 1 rkl sokeria
  • suolaa ja pippuria
  • nippu persiljaa

Bechamel-kastike

  • 6 dl maitoa
  • 50 g voita
  • 50 g vehnäjauhoja
  • 8 munankeltuaista
  • muskottipähkinää
  1. Kuorin munakoison ja leikkasin sen noin sentin paksuiksi viipaleiksi, ripotin viipaleille suolaa ja jätin ne "itkemään". 
  2. Höyrytin perunat melkein kypsiksi ja leikkasin ne melko ohuiksi viipaleiksi ja annoin niiden jäähtyä. 
  3. Pilkoin sipulit ja kuullotin niitä pannulla. Kypsensin jauhelihan pannulla.  Lisäsin tehosekoittimessa murskatut tomaatit, viinin, kanelin, tomaattipyreen, sokerin ja muut mausteet. Annoin kastikkeen kypsyä noin puolisen tuntia.
  4. Huuhtelin munakoisoviipaleet ja kuivasin ne, ennen kuin paistoin niitä kevyesti pannulla oliiviöljyssä. Ladoin munakoisoviipaleet öljytyn lasivuoan pohjalle ja lusikoin puolet jauhelihakastikkeesta siihen päälle. Kastikkeen päälle ripottelin puolet juustoraasteesta. Seuraavaan kerrokseen ladoin perunaviipaleet ja loput kastikkeesta ja juustoraasteesta. Tähän vaiheeseen asti ruoan voi valmistella hyvissä ajoin, mutta bechamel-kastike kannattaa tehdä vasta, kun aikoo samantien paistaa ruoan.
  5. Erottelin munankeltuaiset valkuaisista ja vatkasin keltuaiset kevyesti. Sulatin voin paksupohjaisessa kattilassa ja lisäsin jauhot terhakasti vatkaten. Lisäsin kattilaan lämmitetyn maidon ja vatkasin edelleen koko ajan. Kaadoin kuuman kastikepohjan munankeltuaisiin ja sekoitin koko ajan. Kaadoin seoksen takaisin kattilaan ja kuumensin sitä edelleen kunnes se sakeni paksuksi kiiltäväksi kastikkeeksi. Seoksen lämpötila oli noin 80 astetta, kun sakeneminen tapahtui. Maustoin kastikkeen muutamalla raastimen raapaisulla muskottipähkinää. Kaadoin kuuman kastikkeen vuokaan ja peittelin koko pinnan kastikkeella. 
  6. Paistoin moussakaa 200 asteessa noin 40 minuuttia, kunnes pinta oli kauniin ruskettunut. Annoin vuoan jäähtyä ja ruoan asettua noin 15 minuuttia ennen kuin kävimme käsiksi. 
Onnistuin tavoittamaan oikean makumaailman, luulen että kanelilla oli tässä suuri osuus. Perunaviipaleiden kypsyys jäi aavistuksen vajaaksi, mutta kyllä niihin hammas pystyi. Kaunista annoskuvaa en onnistunut saamaan tästä melko märästä ruoasta, vuokakuva saa kelvata. Huomenissa kerron, miten ähkyn saaminen jatkui pää- ja jälkiruoalla.


lauantai 26. marraskuuta 2011

Kalimera!


Uuden ammattipyöräilykauden alku ei ihan vielä häämötä,  mutta mielessäni  pyörii jo  Australiasta alkava kausi ja 15.-22.1. ajettava Tour Down Under. Minulla ei ole juurikaan käsitystä siitä, mitä ruokia pidetään leimallisesti australialaisina, mutta eiköhän niitäkin löydy viikon mittaisen kisan verran kokattavaksi. Jos jollakulla on tähän hyviä vinkkejä, kommenttilaatikko on avoin! Tammikuuta odotellessa päätin toteuttaa maateemaa viikonlopun mittaisella Kreikka-sukelluksella. Otsikossa tulin käyttäneeksi kaiken kreikankielentaitoni, enkä edes muista mitä tuo huudahdus tarkoittaa, toivottavasti ei mitään sopimatonta.

Nyt lauantaiaamun valjetessa, on viikon työt tehty ja koko perheen yhteinen vapaa-aika alkanut. Kaikki muut vielä nukkuvat, mutta minulla jo pää kuhisee kokkaussuunnitelmia. Tällä(kin) kertaa haluan tehdä ruokia, joita en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Ruokavieraita ei ole tiedossa, vain oma perhe koekaniineina, joten mahdollinen möhläyskään ei ole niin vaarallista. Yhtään kreikkalaisen keittiön kirjaa ei taloudestamme löydy, joten on syöksyttävä internetin reseptiviidakkoon.

Moussaka on repertuaarissani osastossa "nolot aukkopaikat". Olen todella monesti ollut aikeissa sitä kokeilla, mutta aina se on jäänyt. Lukemattomat ovat ne pilaannuttamani munakoisot aikoessani valmistaa moussakaa. Mutta ei tällä kertaa. Suomalaisessa ruokapöydässä moussakaa tunnutaan tarjottavan pääruokana, mutta muistini mukaan Kreikassa sitä on tarjottu jonkunlaisena alku- tai väliruokana, ennen pääruokaa kuitenkin. Sellaiseen asemaan aion minäkin moussakan tuupata. 

Päätös pääruoasta valikoitui kaupassa (ääh, taas oli älä-osta-mitään-päivä enkä minä muistanut, ostin vain autonperän täyteen ruokaa, mutta lieventävänä asianhaarana voitaneen pitää sitä, että autoni on verraten pieni). Riemukseni germaaniperäisen valintamyymälän pakastealtaassa köllötti keko australialaisia (!) karitsanpotkia. Niinpä aion valmistaa stifadoa. Ymmärrän sen olevan lihapata, jonka jokainen keittiövastaava valmistaa omalla tavallaan, ei siis suuria autenttisuuspaineita! 

Jälkiruokana meillä tulee olemaan niin ikään aiemmin ohitettua laatua, baklavaa. Olemme syöneet sitä Kreikassa ja Suomessa kreikkalaisissa ravintoloissa ja muistikuvissa on ajatus, että olisinpa ottanut vähän pienemmän palan! Filotaikinaan tutustuin viime keväänä ennen blogin aloittamista, tein empiiristä koetta, kuinka kauan filotaikina säilyy jääkaapissa käyttökelpoisena, eikä se muistaakseni ehtinyt useassa viikossa mennä miksikään. Nyt on tarkoitus tehdä pienin mahdollinen annos baklavaa, sillä olen varma, että jopa makeasta pitävät teinimme pitävät baklavaa ätläkkänä.

Näistä kreikkalaisen keittiön hedelmistä aion siis tänään suoriutua ja palata lopputuloksiin kuvien kera tuonnempana.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Luumu-taatelisose ja marrastortut

Aamuisella blogikierroksellani poikkesin Soppakellarissa ja Tuslan eilisen postauksen sanat, joissa viitattiin tarpeeseen käyttää viimeiset männätalviset taikinalevyt pois, kuulostivat jotenkin niin tutuilta. Kuten Tuslan kommenttilaatikossa epäilinkin, ruokakaappiemme kätköistä löytyi kuin löytyikin myös kuivattuja luumuja. Koska niitä oli vain 200 g, päätin käyttää luumusoseeseen myös jääkaapin aarreosaston taatelit. Käytin niitä viikonloppuisiin pikkujouluihin valmistelemiini sinihomejuustolla täytettyihin taateleihin.  Koska iranilaiset taatelit olivat hurjan hyviä ja niitä oli iso laatikko, nyt oli hyvä käyttää nekin pois. Soseeseen käytin:
  • 200 g kuivattuja kivettömiä luumuja
  • 180 g kuivattuja kuivattuja taateleita
  • 1,5 dl sokeria
  • 1,5 dl vettä
  • 3 rkl konjakkia
  • kanelitanko
Poistin taateleista kivet ja pilkoin ne ja luumut kattilaan yhdessä veden, kanelitangon ja sokerin kanssa. Keittelin seosta noin 15-20 minuuttia, kunnes hedelmät alkoivat olla soseutuneita. Lisäsin konjakin soseeseen, se antoi kyllä mahtavan tuoksun. Ongin kanelitangon pois ja soseutin seosta vielä hieman tasaisemmaksi Bamixilla. Lusikoin tulikuuman soseen puhdistettuun purkkiin ja säästin muutaman lusikallisen heti käytettäväksi torttuihin, sillä meillä oli niitä taikinalevyjäkin! 

Tämän postauksen tarkoitus on siis osoittaa arvostusta Tuslalle ja kiittää hyvästä vinkistä. Kerrankin teen samantien sen, minkä jostain blogista löydän kivaksi ajatukseksi! En myöskään usko, että koulusta palaavat teinit nyrpistelevät nenäänsä vastapaistetuille, tämän sesongin ensimmäisille tortuille, sanottakoon niitä vaikka marrastortuiksi.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Juureshaaste: latkes



Olen mukana Uuden Mustan juureshaasteessa, minut haastoi mukaan ystäväni sauvajyvänen-blogista. En voi tunnustautua kovin taitavaksi juureskokkaajaksi, milloin nyt laitan pari porkkanaa ruokaan mukaan. Yhäkin sekoitan lantun ja nauriin, jos niitä minulle silmieni eteen tuosta vain nostetaan. Niinpä pikkuinen pelko takalistossa tartuin tähän haasteeseen, etenkin kun kolmannen viikon juures on palsternakka. Voin kyllä hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen minä joskus palsternakkaa käyttänyt, mutta minä vuonna, sitä en nyt ihan justiinsa muista. 

Hankin nämä kunnioitusta ja pelkoa herättävät pötkylät jo viime viikolla ja koko viikonlopun minun oli tarkoitus loihtia niistä jotain. No, oli uuden viinin iltaa, oli muita menoja, oli pikkujoulut ja tosi paljon pyykkiä ja ilmojakin se piteli. Niinpä tänään, kun haasteen takaraja jo näkyi, oli minun pakko ryhtyä toimeen. Käänteiskiireisen työpäivän aamuhetket käytin sopivan ruokaohjeen metsästykseen internetin alavilta saalismailta ja päädyin äkkiä kahteen vaihtoehtoon. Joko laittaisin irlantilaisen perinneruoan, palsternakka-omenakeiton, johon törmäsin useita eri reittejä, tai sitten sukeltaisin pää edellä minulle tuikituntemattomaan juutalaiseen ruokaperinteeseen ja tekisin latke-nimisiä juureskakkusia. Kaikissa ulkomaisissa lähteissä puhuttiin niistä nimellä latkes, jonka varovaisesti päättelin olevan monikko. Mutta jollei ole, antakaatten anteeksi.  Päädyin valinnassani hylkäämään keiton, sillä sosekeittoa söimme juuri edellisellä viikolla ja toisekseen lusikkaruoasta on vielä vaikeampi saada edes siedettävää kuvaa, kuin haarukoitavasta ruoasta.

Ohjeen otin täältä, sillä joskus on tosiaan viisainta noudattaa neuvoja mieluummin, kuin alkaa sävellystyöhön tuikituntemattomalla instrumentilla. Koska meillä oli päivällisellä tähdenlentoja, eilistä lasagnea, tein latkeja ihan muuten vain maistettavaksi ja kokeiltavaksi, pienensin ohjetta puoleen. Siihen meni moderaatin säätämisen jälkeen:
  • 250 g palsternakkaa kuorittuna ja karkeasti raastettuna
  • 1 keskikokoinen porkkana kuorittuna ja raastettuna
  • 1 kananmuna
  • 0,5 dl vehnäjauhoja
  • pieni nippu persiljaa
  • suolaa ja pippuria
  • pieni nippu ruohosipulia (puuttui meiltä)
  • maapähkinäöljyä paistamiseen
Sekoitin juuresraasteet, jauhot, munan ja mausteet kulhossa ja annoin seoksen maustua sen aikaa,  kun extemporoin kahdesta omenasta soseen. Monissa lukemissani ohjeissa sanottiin latken ja omenasoseen maistuvan hyvältä yhdessä. Soseeseen kuorin omenat ja leikkasin ne paloihin. Kaadoin omenapalat kattilaan ja lisäsin sinne 3 rkl hillosokeria, pienen pätkän kanelitankoa ja lorauksen vettä. Kymmenessä minuutissa omenat olivat pehmeitä ja surautin ne sauvasekoittimella soseeksi, otettuani ensin kanelitangon pois. 

Kuumensin paistinpannulla maapähkinäöljyä (noin 3 rkl) niin kuumaksi kuin uskalsin ja lusikoin  neljä kekosta juuresseosta pannulle, tasoittelin ne neljäksi pikkulättyseksi. Ne tuoksuivat jo ihanalle alkaessaan kypsyä. Paistoin niitä molemmin puolin muutamia minuutteja, kunnes väri oli kauniin kullankeltainen. Söimme ne lämpimän omenasoseen kanssa ja niissä oli kyllä sellaista lohdullista suutuntumaa ja pyöreää lempeyttä, että saatanpa toistekin tehdä latkeja. Ohjeesta tuli 8 pientä latkea. 

torstai 17. marraskuuta 2011

Marraskuun kolmantena torstaina


Jo vuosien ajan, emme edes muista kuinka kauan, olemme ostaneet marraskuun kolmantena torstaina myyntiin tulevaa viiniä, Beaujolais Nouveauta. Useimmiten työvuorolistaakin on saatu sen verran fiksattua, että viiniä on päästy kyseisenä iltana maistamaan, joskus on pitänyt odottaa seuraavaan päivään. En yritä teeskennelläkään viiniasiantuntijaa, enkä ala analysoida viinejä, vaan tyydyn siihen, että minulle tässä tärkeämpää on happening kuin viinin ominaisuudet tai satovuoden laatu. Joskus uusi viini on ollut marjamehumaista, kerran olen onnistunut maistamaan banaanin, jollakin kertaa yksi pullo unohtui kaappiin ja joulun tienoilla totesimme sen olevan sillä rajalla voiko sitä enää juoda. Olen aina ollut lapsekkaan ilahtunut pullojen etiketeistä, tälläkin kertaa kumpikin Alkon maahantuoma viini on hauskannäköisessä pullossa, minulta muovipullokin saa plussaa ja kierrekorkki on tämän lajin viinissä enemmän kuin paikallaan.

Kokkauspuolen hiljaiselo blogissa on päättymässä, sillä menin ottamaan vastaan  Uuden Mustan järjestämän juureshaasteen. Kohdalleni sattui pelottava palsternakka. Tänään kaupasta mukaan lähti mojovia palsternakkoja, joiden kimppuun on tarkoitus lähipäivinä käydä. Saa nähdä kuinka minun käy. Ehkä otan tämän Myth Busters-hengessä, failure is always on option.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Key Lime Pie


Isänpäiväkakkuna meillä oli ensimmäistä kertaa leipomani limettipiiras, Key Lime Pie. Koska en ollut koskaan sellaista syönyt, en myöskään osaa sanoa kuinka autenttinen käyttämäni ohje oli. Otin neuvot piiraaseen  Maku.fi-sivulta. Sen tiedän, että meikäläisistä kaupoista ei saa sellaisia limettejä, joita Floridassa piiraaseen käytetään, mutta en antanut sen seikan estää. Piiraan rakenne onnistui mainiosti, maku vain oli todella ätläkän makea, vaikka jätin jo pois vaniljasokerin. Kun ohjeessa on purkki kondensoitua maitoa, ei voine odottaakaan kovin raikasta lopputulosta. Aikuiseen makuun saimme juuri ja juuri leikattua riittävän pienet palaset, teinit urheasti ottivat toisenkin palan.