Belgialaisessa pikkukaupungissa

Jokaisella pyöräilytapahtumalla on omat erityispiirteensä, niin Retro Rondellakin. Ajajia lienee noin tuhat, ainakaan emme nähneet montaa yli tuhannen menevää ajajanumeroa. Tapahtuma on siis paljon pienempi kuin vaikka L'Eroica Italiassa, jossa ajajia on noin viisi tuhatta. L'Eroica Britannia on ensi viikolla toisena kertanaan noin neljän tuhannen osanottajan tapahtuma ja juuri nyt Saumurissa järjestettävä Anjou Velo ilmeisesti samaa luokkaa. 

Retro Rondessa tapahtuman luonne on hyvin iloinen, täällä pyöräilyä ei oteta ehkä ihan niin vakavasti kuin vaikka L'Eroicassa, muttei olla aivan niin rentoja kuin Anjou Velossa, jossa ajamista ei mitenkään kontrolloitu, ei pidetty kirjaa sen enempää matkaanlähtijöistä kuin saapujistakaan. Kaikki kuulutukset ovat olleet niin hollanniksi, ranskaksi kuin englanniksikin ja niistä on saanut selvääkin, äänentoisto on kunnossa. Reitin viitoitus oli Kammenpyörittäjän mukaan ainakin eilisessä lyhyessä mäkiosuuksilla  (Paterberg ja Koppenberg) herkuttelevassa 25 km vintageajossa kohtuullisen hyvä. Myöhemmin saamme kuulla oliko samoin tämänpäiväisellä pitkällä matkalla, taukopaikkoja on ainakin useita, kolme tai neljä. Sää ei voisi olla parempi, aurinko paistaa, on sopivan tuulista ja lämmintä noin 20 astetta.

Täällä tapahtuma alkoi eilen jo mainitulla lyhyellä vintageajolla ja illempana muutamalla rata-ajokisalla, joista osa oli leikkisämpiä, osa enemmän tosissaan ajettuja. Rata oli sommiteltu kaupungin keskusaukiolle ja sen lähistölle. Oli monivaihteisten ja sinkuloitten erää, fikseille oli omansa ja isopyöräisiäkin oli kaksi kisaamassa. Se erä oli vähiten tosissaan otettu ja molemmat osanottajat nousivatkin yhdessä voittajan pallille. 

Hauskimman näköinen oli eräänlainen pyöräviesti ilmeisesti nelimiehisin joukkuen, jossa aluksi juostiin pyörille, ajettiin kierros ja sitten vaihdettin kuskia lennosta. Katselimme näitä hyvin järjestettyjä ja juonnettuja kisoja radan reunalla kauniissa kesäillassa ja kävimme lopuksi Ronde-museon kuppilassa syömässä belgialaista olutpataa. Tein sellaista viime kesänä ja sehän oli ihan oikeanlaista! 

Kävimme myös Ronde-museossa, jonka kauppaa luimupupukin suositteli ja kyllähän sieltä ostettavaa löytyi. Museon puolella Opiskelija kokeili kokovartalotäristystä pyöräsimulaattorilla, joka jäljitteli mukulakivillä ajamista. Jos hänellä olisi paikkoja suussa, ne olisivat kuulema vaihtaneet paikkaa. Saimme muuten liput puoleen hintaan nyt, kun olimme ilmoittautuneet Retro Rondeen. Kyllä meille 4 euron alennus/lippu kelpasi.

Tänään melko myöhään, vasta klo 10.30 lähtivät reiteilleen 100 km ja 75 km matkan ajajat ja puolta tuntia myöhemmin 45 km ajajat. Sille matkalle minäkin olin ilmoittautunut ennen kuin matkaseurueemme muuttui duosta trioksi. Kammenpyörittäjä sonnustautui villapaitaan, mutta nykypöksyihin revanteriaan säästääkseen (mukulakiviosuudet!) ja sujahti monen sadan muun ajajan kanssa reitille. Odottelemme häntä takaisin noin 6 tunnin kuluttua lähdöstä, sillä matkalla on monta taukopaikkaa, joiden antimista on muistettava nauttia. 

Huomenna matka jatkuu Ranskan puolelle ja ehkäpä jo samana iltana lautalla Englantiin. Seuraava isompi etappi on L'Eroica Britannia ensi viikonloppuna Bakewellissä. 

Emme käyneet tässä herrain vaatehtimossa, mutta olipa sillä sähäkkä nimi, vai mitä?

Retro Ronde lähestyy

Viimeyön olimme Aalterin kaupungissa oikein hauskassa hotelli Ciné Capitolessa, jossa oli jotain kaurismäkeläistä. Samassa yhteydessä oli vanhanaikainen elokuvateatteri ja aamiainen tarjottiin 60-lukulaisessa tanssisalissa, jossa oli oivat istumapaikat seinäruususille. Tykkäsimme! Aamiainen oli vaatimaton, mutta riittävä. Huoneessamme juoksenteli muutama pieni muurahainen, muttei se haitannut, netti oli Opiskelijan mukaan liukkaampi kuin meillä kotona. Ja se on aina hyvä juttu.

Ennen Oudenaardeen menoa kävimme katsomassa IJzertoren-muistomerkkiä. Alkuperäinen, ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettu muistomerkki tuhoutui toisen maailmansodan lopussa. Nykyinen muistomerkki on valmistunut vuonna 1965 ja se on 84 metriä korkea ja niin ollen Euroopan korkein sotamuistomerkki. Nousimme hissillä sen 22. kerrokseen ja kiipesimme vielä hieman korkeammalle kattotasanteelle katsomaan maisemia. Hieno museo on rakennettu tornin kerroksiin niin, että sodan vaiheiden mukaan laskeudutaan portaita aina alemmas. Museokierroksen jälkeen kävimme myös Tyne Cot-hautausmaalla, jonne on haudattu melkein 12 000 Kansainyhteisön sotilasta. Nämä hautausmaat ovat aina vaikuttavia, riippumatta siitä minkä maalaisia sotilaita niiden multiin on haudattu.

Sotaisten nähtävyyksien  jälkeen olikin sopiva aika piipahtaa hieman Ranskassa. Kammenpyörittäjä halusi nähdä Roubaixin velodromit. Vanhaa velodromia pääsi helposti katsomaan vain kävelemällä portista sisään ja uuteen sisävelodromiinkiin pääsimme kurkistamaan, kun vain pyysimme. 

Ennen kuin palasimme takaisin Belgiaan kävimme Roubaixin reunaman Decathlonissa, josta ostin caminoa varten makuupussin ja silkkisen pussin, myös Opiskelija löysi uusia kesäreleitä. Samoin kävimme iltapalaostoksilla Auchanissa, sillä Ranskassa ei voi käydä ostamatta patonkia. Marketin patongitkin peittoavat kaikki Suomesta saatavat, vaikka tietysti oikeiden leipomoiden tuotokset ovat vielä parempia. 

Oudenaardeen, meidän kolmen seuraavan yön majoituspaikkaamme ei ollut pitkä matka, alle 50 km. Perjantai-iltapäivän ruuhka alkoi jo kehittyä, mutta pääsimme sen alta pois moottoritieltä ja mukavalta vaikuttavaan Oudenaarden kaupunkiin. Kammenpyörittäjä oli hoitanut tämän osuuden majoitusvarauksen ja meille oli varattu kattostudio B&B Huize Normanista. Kävimme jo hieman tutustumassa Oudenaarden keskustaan, näyttää mukavalta kaupungilta. 

Tänään oli reissun tähän asti lämpimin päivä, iltapäivällä auton mittari näytti 30 astetta. Nyt illan vaihtuessa yöksi ikkunasta tulee jo miellyttävän viileää yöilmaa, liikenteen melukin vähenee ja uni alkaa painaa silmää. Huomenna Retro Ronden pyörteisiin!  

Museomissiolla

Ennen viikonlopun Retro Ronde-tapahtumaa olemme ahnehtineet museoita usean päivävauhdilla. Eilen ohjelmassa ensimmäisenä oli noin tunnin ajomatkan päässä Bussumin majoituksestamme ollut pyörämuseo, Velorama Nijmegenissä. Olen kyllä nähnyt monta vanhaa polkupyörää aikaisemminkin ja muutama sellainen löytyy meiltä kotoakin, mutten ollut kyllä arvannut, että niin monenlaisia pyöriä on kehiteltykään. 

Museo sijaitsi vanhassa kolmikerroksessa talossa ja sisälsi upean kokoelman toinen toistaan erikoisempia pyöriä, kuten vierekkäin ajettava kaksipyöräinen tandem. Arvelimme, että sitä on ollut syytä ajaa kaksi aika samankokoista, hyvässä sovussa olevaa henkilöä. Eikä sitä pyörää voine ajaa metriäkään yksin, kuten peräkkäin ajattevia tandemeita.

Polkupyörien pitkällinen tutkimisen jälkeen lähdimme kohti Belgiaa. Tarkoituksenamme oli seuraavaksi vierailla Musée Hergéssä Louvain-la-Neuvessa. Mikäli aiotte käydä tuolla omalla autolla, suosittelen katsomaan museon sivuilta karttaa pysäköintimahdollisuuksista. 

Museo ei ollut pelkästään Tintti-museo, se oli kokonainen Hergé-maailma. Museon kolmen kerroksen salit esittelivät Hergén elämää ja uraa monelta kantilta. Suurin osa materiaalista oli tekstitetty myös englanniksi, mitä arvostimme kovasti. Näyttelyssä ei saanut kuvata, mutta rakennuksessa itsessäänkin oli kuvattavaa vaikka kuinka paljon.

Koska olimme lähistöllä, oli itsestäänselvää, että kävisimme katsomassa Waterloon taistelun maisemia. Ajoimme Butte du Lionin luokse, siellä olikin melkoiset rakennustyöt tekeillä, onhan taistelun 200-vuotispäivä aivan ovella, 18.6. Siihen nähden uuden visitor centerin viimeistelyt ovat jääneet vähän viime tippaan. Kiipesimme muistomerkin 226 porrasta katsomaan ympäröiviä maalaismaisemia, samoin kävimme katsomassa yli satavuotiasta panoramamaalausta sitä varten rakennetussa pyöreässä rakennuksessa. 

Eilisyön olimme Wavren kaupungin reunaman Best Westernissä. Siellä luvattiin olevan nopea internetyhteys, mutta ilmeisesti belgialaisten käsitys nopeudesta on hieman erilainen kuin meillä suomalaisilla. Kammenpyörittäjä ja Opiskelija kävivät läheisessä Carrefourissa ostamassa iltapalatarpeita ja minä käytin koko sen ajan aulan konetta printakseni paluumatkan laivalipun, huoneessa luvattu wi-fi ei inahtanutkan tietokoneessa, ainoastaan puhelimissa ontuen. Mutta onnistuin! Nyt paluumatkan vaikein osuus on hoidettu.

Tänään kävimme Brysselissä, joka oli meistä kolmesta kahdelle tuntematon kaupunki ja minäkin olin käynyt siellä vain lyhyesti kauan aikaa sitten. Saimme pysäköityä hyvin lähelle kahta suurta museota, joista ensimmäisenä huomiomme sai Royal Museum of the Armed Forces and of Military History. Sisäänpääsy tähän valtavaan museoon oli maksuton ja kiersimme viehättävän vanhanaikaisia saleja parisen tuntia, nousimme myös rakennuksen katolle rakennetulle näköalatasanteelle ihailemaan Brysseliä. Museossa oli laaja näyttely toisen maailmansodan tapahtumista, samoin suuri hallillinen lentokoneita. Tämä museo oli tiloiltaan kulunut ja hieman nuhruinenkin, mutta sitäkin sympaattisempi. 

Aukion toisella puolella oli sitten aivan toisenlainen museo, Autoworld. Samanlainen halli kuin sotamuseossa oli ruostunut ja hilseilevä, oli Autoworldin puolella kiiltäväksi puleerattu. Suuri määrä rahakkaita sponsoreita auttaa tämän automuseon ylläpidossa, mutta lippuluukulla tarvittiin rahaa, yhteensä meiltä kolmelta 25 €. Autokokoelma oli mielenkiintoinen ja museo hyvin hoidettu. 

Seuraavaksi suuntasimme Brysselin keskustaan, jossa liikennettä oli enemmän kuin tarpeeksi. Saimme kuitenkin paikoitettua automme aivan ydinkeskustan parkkitaloon ja kävelimme korttelin päähän keskusaukiolle, jota reunustivat toinen toistaan koreammat rakennukset. Kävimme katsomassa puolipakollisen Manneken Pis-patsaan ja siellähän se poika edelleen pissaili. Kiertelimme hieman kortteleita ja poikkesimme lounaalle kadunvarren ravintolaan juuri keskusaukion ulkopuolelle. Söimme jaetun annoksen simpukoita ranskanperunoiden kanssa. Onneksi emme ottaneet kahta annosta, sillä yhdestäkin jäi hieman. Opiskelija söi kelpopizzan, josta manguimme reunoja, sillä pizza crust oli mitä parhain.

Huomenna jatkuu nähtävyyksien katselu ennen Oudenaardeen menoa. Siellä olemmekin kolme yötä, joten siinähän ehtii jo juuret kasvattaa. 

Pää täyteen taidetta

Viimekesäisellä retkellä osuimme Amsterdamiin ikävällä hetkellä juuri, kun jätteenkuljettajien lakko alkoi purra ja kaupunkia koristivat valtavat roskakasat. Mielikuva lukemattomien kanavien kaupungista jäi ikävän puolelle. 

Tänään kaunistimme mielikuviamme vierailemalla kahdessa Amsterdamin upeista museoista. Aloitimme Rijksmuseumista. Ostimme liput museon ulkopuolelta olevasti lippumyymälästä, tuntui siinä vaiheessa, että 17,50 € hinta oli aika korkea. Vierailun aikana kyllä hinta lakkasi tuntumasta kalliilta, niin hienosta ja laajasta kokoelmasta oli kyse. Kiersimme museota kaikkiaan melkein kolme tuntia ja näimme sellaiset määrät taidetta, ettemme pitkään aikaan, Opiskelija varsinkaan, sillä hän ei ole aikoihin ollut matkoilla. Museo rakennuksena oli melko monimutkainen ja opaskarttaa sai useammankin kerran tulkata, että löysimme haluamiimme osiin rakennusta. Väkeä oli aika paljon, etenkin suosituimpien taideteosten luona, samaan tapaan kuin Louvren Mona Lisan. 

Päivän toinen museo oli Rijksmuseumin vieressa sijaitseva Hollannin ylpeys, Vincent Van Gogh-museo. Ostimme sinnekin liput samasta toimistosta, kuin ensimmäiseen museoon. Liput olivat ajastettuja siten, että ostaessamme liput hieman kello yhden jälkeen niillä pääsi suoraan sisälle museoon saman tien ohitse pitkän jonon, joka muodostui liputtomista asiakkaista museon edustalla. En ymmärrä, mikseivät he kävälleet naapuritaloon ostamaan lippuja, kuten me. Emme mekään tietenkään tienneet ostaessamme, että hankimme samalla ohituskaistaoikeuden. Lipun hinta oli myös sinne 17,50 €.

Van Gogh-museo oli häkellyttävän hieno ja upeasti taiteilijan uraa ja elämää valottava. Kokoelmassa olivat ne kuuluisimmat teokset ja myös Van Gogh'n aikalaisten taiteilijaystävien teoksia, myöhempien aikojen hänestä inspiroituneiden taiteilijoiden töitä ja paljon Van Gogh'n elämään liittyvää esineistöä. Osa museosta on tällä hetkellä remontissa, jonka pitäisi valmistua tämän kesän aikana. 

Kaksi massiivista museota tietää noin 10 000 askelta vivofit-aktiivisuusmittarini mukaan. Minun piti kyllä muistaa pitää laukkuani toisella olalla, jotta vivofit mittaisi vasemman käden heilahteluja. Jalat väsyvät museokävelystä aivan eri tahtiin, kuin tavallisesta kävelystä. En tiedä miksi. 

Huomenna matkamme jatkuu Belgiaan, jossa ohjelmassa on useita museoita ja nähtävyyksiä ennen kuin matkaamme Oudenaardeen Retro Rondeen ensi viikonloppuna. 

Viisi päivää, kuusi maata

Minun toivelomani ei ole pötköttää rannalla samassa lepotuolissa ja vaihtaa asentoa puolivälissä viikkoa. Minusta lomalla on mukava vaihtaa maisemaa tiuhaan tahtiin ja mitä pitempään saan olla tien päällä, sitä onnellisemmaksi itseni tunnen. Onneksi matkaseurani on samaa sorttia. Keräsin tähän postaukseen kokemuksia tämänvuotisen retkemme ensimmäisistä viidestä päivästä. 

Ensimmäisen varsinaisen matkapäivän aamuna, torstaina ajoimme Tallinkin paatista pihalle minnepä muualle kuin Tallinnaan. Tarkoitus oli suunnata kohti etelää Via Balticaa. Edellisestä kerrasta olikin jo useampi vuosi, se tapahtui vuonna 2001. Viro jäi tällä kertaa hyvin pienelle huomiolle, poikkesimme vain Tallinnan eteläpuolen suuressa Selverissä ostamassa aamupalatarpeita ja tankkasimme auton. 

Tästä saankin ensimmäisen matkahuomioni: 

Tulimme tankanneeksi Virossa tähän astisen matkan edullisinta dieseliä, 1,09 €/l.

Latvia oli meille melkoisen vieras maa, mutta nyt kurkkasimme vähän muutakin kuin Via Balticaa. Kammenpyörittäjä oli katsonut meille pari hienoa museota, joihin löysimme TomTomin avulla hyvin. Ensin kävimme Riian pohjoispuolella olevassa Saulkrastin pyörämuseossa, joka oli sievä ja hyvin järjestetty. Kaikki tähdelliset pyöräilyyn liittyvät esineet oli säntillisesti vitriineissä supisuorissa riveissä. 

Toiseksi kävimme Riian lentoaseman kupeessa olevassa Riga Airmuseumissa, joka oli riemastuttava sekamelska kaikenlaista ainakin löyhästi ilmailuun liittyvää rompetta. Siitä tuli mieleen, että "tein ihan itte museon, tykätkää tai olkaa tykkäämättä" ja mehän tykkäsimme. 

Kävimme lyhyesti myös Riian keskustassa, mutta emme kyllä aivan mahdottomasti siihen ihastuneet pikkukurkkauksella. Näimme aukiolla Dinner in the Sky-konseptin nosturin juuri hinaamassa ruokailijoita taivaalle, mutta kova tuuli pakotti tellingin matalammalle. Riialle täytyy aina uusi mahdollisuus joskus paremmalla ajalla.

Ensimmäiseksi yöksi menimme Jürmalaan, tuolle Latvian rivieralle. Majoituimme mukavaan pieneen hotelliin, jossa meillä oli perhehuoneisto, yhteensä kolme leveää vuodetta ja kaksi televisiota, joista kumpaankaan emme saaneet kuvaa, eikä nettikään toiminut sivurakennuksessa olevassa huoneessamme. Ensimmäisenä iltana nettipuutos ei ollut vielä kovin paha, sillä ravintolassa sentään pääsimme laittamaan pari kuvaa ja viestiä kotikonnuille ja Instaan. Aterian huippu olivat minun tilaamani pelmenit, niitä olisi syönyt vielä lisääkin, vaikkei enää yhtään jaksanut. Ateria kolmelle oluineen ja limsoineen maksoi juuri ja juuri 40 euroa. 

Tämä ei ollut meidän hotellimme, tämä oli liian tyyris

Toinen, Latviaa koskeva matkahuomioni: 

Via Baltica heti Viron rajalta etelään on massiivisen korjaustoimen kohteena, 

tie on tällä erää surkea ajettava. 

Vähän väliä joutuu odottamaan valoihin ja tien "ajokuntoinen" puoli on kuoppainen, 

välillä soralla ja pöllyävä. 

Emme tiedä kuinka pitkälti tätä osuutta on, sillä poikkesimme tieltä museoissa käynnin vuoksi. Osuimme pitkältä matkalta tietöihin toisaallakin, eikä se oikein mieltä ilahduttanut, vaikka teidenkorjaus onkin tietysti tarpeellista. 

Toisen matkapäivän aamuna suuntasimme taas uusille urille. Mielemme teki nähdä Unescon maailmanperintölistalla oleva Kuurin kynnäs. Luonnollisesti Venäjän osuus tästä kauniista paikasta jäi näkemättä, mutta koko Liettuan osuuden kävimme ajelemassa. Alueelle pääsi lautalla Klaipeidan kaupungista, lauttamatka kesti vain viitisen minuuttia ja edestakainen matka maksoi noin 12 €. Ajoimme Liettuan osuuden kärkeen asti Nidan lomakaupunkiin, jossa kävimme katsomassa dyynejä. Paikka lienee suosittu vapaa-ajankohde, paljon väkeä lappoi kannakselle päin perjantai-iltapäivänä. 

Kaliningradin alueen vuoksi meidän oli palattava Via Balticalle matkallamme kohti Puolaa ja pysähdyimme yöksi Kaunasiin (vai sanotaanko Kaunakseen?), josta olin varannut meille huoneet Ibis-hotellista. Hotelli oli niin geneerinen kuin olla voi, mutta haukkui kyllä hintansa. Kävimme illalla järjettömän isossa ja prameassa Akropolis-ostarissa, jolle moni Amerikan mall kyllä kalpenisi, suomalaisista puhumattakaan. Kävimme pizzalla yhdessä ostarin monista ketjuravintoloista ja hinnoittelu teki meille tepposet. Kun tilasi kaksi pizzaa, sai kolmannen ilmaiseksi ja sitten kun tilasi kolme, sai alennusta, joten hetken kuluttua meillä oli kolmelle syöjälle neljä pizzaa. Eipä jäänyt nälkä. Hotellin aamiainen ei saa kehuja, sinänsä herkullisennäköiset makkarat olivat kylmiä, kahvi laihaa ja mehu esanssista. Mitäs läksimme halvan hinnan perässä. Kaunas jäi myöskin hyvin vähälle tutkimiselle, emme olleet mitenkään erityisen lähellä keskustaa, vaikka sana Centre esiintyikin hotellin nimessä.

                                             Kolmas, Liettuaa koskeva matkahuomioni: 

Liettualaiset naiset käyttävät järkeviä kenkiä! 

Tallinnassa näkee hyvin usein hyvin korkeita korkoja eteläisillä sisarillamme

 arkisissakin yhteyksissä, 

mutta niin liettualaiset kuin latvialaisetkin 

naiset näyttävät kulkevan lähempänä maanpintaa ainakin arkimenoissaan.

 Arvostan.

Seuraavana aamuna maa vaihtui Liettuasta Puolaksi ja muistelimme edellisiä rajanylityksiä 15 vuotta aikaisemmin. Siihen aikaan oli Euroopassa suu- ja sorkkatautiepidemia ja meidän täytyi Liettuan ja Puolan rajalla nousta kaikkien, pienten lastenkin, autosta ja astella jonkunlaisen desinfiointialtaan poikki. Näin meidät tehtiin kelvollisiksi ylittämään valtion raja. Muutenkin siihen aikaan sai itäisen Euroopan rajoilla varautua ihan kaikkeen ja rajanylitys oli ripeä, mikäli siitä selvisi alle kolmessa tunnissa. Nyt rajanylitys kävi nopeasti, entinen raja-asema oli purkuvaiheessa ja ajoimme kenenkään meistä kiinnostumatta Puolaan.

Seuraavana kohteena meillä oli hieman Hitler-turismia, mikäli näin provokatiivinen ilmaisu sallitaan. Koska matkamme veisi läpi pohjoisen Puolan, päätimme käydä katsomassa Sudenpesän raunioita. Tämä hämmästyttävä paikka sijaitsee lähellä Ketrzyniä. Kävimme kävelykierroksella bunkkereiden jäänteiden muodostamassa pienoiskaupungissa, joka on nykyisin rauhallista puolalaista metsää. Alueella oli lauantaipäivänä melko paljon turisteja ja puolalaisia tutustujia, mutta paikan suuri koko hajautti väen niin, ettei tungosta ollut. Vierailumme ajaksi sattui aurinkoinen ja lämmin sää. Linnut lauloivat ja perhoset lentelivät ja olo oli samaan tapaan karmaiseva kuin Birkenaun leirillä  kauniina kesäpäivänä vieraillessa.

Sudenpesä ei ollut pelkästään Hitlerin bunkkeri, se oli kokonainen bunkkerikaupunki. Siellä oli aikoinaan niin suuri kirjureiden bunkkeri, kuin omat bunkkerinsa kasinolle, sairaalalle kuin monille Hitlerin lähimmistä alaisista, sekä suuri vierasbunkkeri, yhteensä bunkkereita lienee yli 40. Nyt tuo valtava määrä betonia ja rautaa peittyy hiljalleen metsän alle ja sinne se joutaakin. Ei sitä voine purkaakaan. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli sattuu kulmille.

No jaa, ehkä kuvittelin tuon suihkussakävijän tervehdyksen hieman liian kirjaimellisesti, kuva Sudenpesän edustan saniteettilojen oven päältä. Sama ponteva asento oli kaikkien puolalaisten yleisten suihkujen merkkinä

Ennen majoittumista kävimme myös Malborkin linnassa, jossa Kammenpyörittäjä oli lapsena käynyt perheensä lomamatkalla. Sekin kuuluu jo mainitulle Unescon maailmanperintölistalle. 

Yöksi menimme tienvarren majataloon, joka tituleerasi itseään hotelliksi. Siellä oli saapuessamme juuri alkamassa häävastaanotto, joka tuotti illaksi ja alkuyöksi musiikkikavalkaadin vailla vertaa.

Siitä saankin neljännen, Puolaa koskevan matkahuomioni: 

Puolalaisissakin häissä soitettiin Tiputanssi ja hääväki kävi pihalla autoillaan, mutten nähnyt suomalaiskansallista omilla pulloilla vierailua. 

Netti suostui toimimaan majatalossamme kaksi tuntia ja sitten se nyykähti. Onneksi illan ohjelmaksi kelpasi mestareiden liigan loppuottelu puolalaisella selostuksella. Ei se tosin Hobittia ja Kekeä voittanut. 

häävieraiden ja meidän auto majatalon pihassa

Eilen aamulla jätimme häävieraista tyhjentyneen majatalon taaksemme, vain yksi siivoaja oli kömpinyt töihin kahdeksaksi, joten jätin avaimet tiskille. Onneksi olimme maksaneet jo illalla huoneet. Iloksemme lähistöllä oleva iso Tesco oli auki sunnuntaiaamuna jo varhain, ennen yhdeksää siellä oli liha- ja kalatiskitkin täydessä iskussa ja leipomo-osasto puski uutta patonkia. Asiakkaita ei ollut vielä paljon, mutta me saimme aamiaistarpeet nopeasti ja helposti. Söimme aamiaista tienvarren levähdyspaikalla, jolla luvattiin olevan kameravalvonta, joten laitoimme roskat tarkasti roskikseen, vain leivänmurut pyyhimme lintuja varten maahan. 

tämä EI ole pelikaani, vaikka kovasti niin väitin

Puolaa riittikin sitten koko päivän, osan matkaa ajoimme pieniä teitä, loppupuolella matkaa oli isompaa tietää, taisi olla moottoritietäkin. Tankkasimme auton hieman Suomen hintoja alemmalla hinnalla ja saimme tuulilasin perusteellisen pesun viidellä slotylla. Saavuimme Saksaan iltapäivällä ja jatkoimme entisen Harppi-Saksan alueella kohti Rügeniä, jossa tahdoimme nähdä Proran. Pysähdyimme ennen Rügenin saarelle ajamista Stralsundin kaupungissa Nordsee-ravintolan toivossa. Tämän hansakaupungin vanha keskusta on sekin Unescon maailmanperintölistalla. Tästä huolimatta sieltä ei löytynyt Nordseetä, joten jäimme ilman lemppariketjumme kalaruokaa. 

Suuntasimme sitten Rügenille ja sen itärannalle, jossa Hitlerin rakennuttama valtava Proran lomakompleksi on tänäkin päivänä muistuksena erään aikakauden suuruudenhullun ajatuksen toteuttamisesta. Katsoimme paikasta kertovassa museossa pienen filmin Proran historiasta aivan nykypäivään asti ja kävimme kävelemässä rakennusten ympäristössä ja rannalla, jossa oli aina niin äkkihäkellyttävä nudistiosuuskin. Miksihän se osaakin niin yllättää alastomuuteen tottuneita suomalaisia saunakansan jäseniä, kun harmaapäisiä saksalaiseläkeläisiä käyskentelee rannalla ilkosillaan? 

Proran nykypäivä on vähintäänkin sen menneisyyden veroinen kiinnostavuudeltaan. Osaa valtavasta kompleksista kunnostetaan suurella rahalla asunnoiksi toisen pään ollessa lähes raunioina. Vähän surulliselta tuntuu, että rahan voimalla rakennusten ulkonäköä muutetaan merkittävästi. Toisaalta, lienee hyvä, ettei kilometrien mittainen kolossi jää täysin raunioitumaan, vaan sille koittaa uusi elämä. Erilaiset vaihtoehtoiselämän muodot ovatkin eläneet siellä vuosien saatoissa, mutta rakennusliikkeiden ostettua osia paikasta ovat lastentarhat ja muut pienimuotoiset toiminnot saaneet väistyä.

Yöksi menimme Stralsundin pohjoispuolelle pienee merenrantakylään, siellä oli muutama talo, vierasvenesatama ja hotelli, jonka yhteyteen kuului ravintola. Söimme siellä aidot saksalaiset yöunen vievät ateriat, possua, leikettä, pottua ja perunaa. Ei jäänyt nälkä, etenkin kun palanpainikkeena oli puoli litraa olutta. Netti ei sitten tahtonut toimia, yritin tutkia laivayhtiön sivuja paluumatkaa ajatellen, mutta sivut vain la-ta-si-vat ja la-ta-si-vat, tai eivät sitäkään. Aamiainen tässä mukavassa hotellissa oli oikein kelvollinen, vaikkei meillä ollutkaan vielä yhtään nälkä edellisillan pläjäysten vuoksi. Tasan kello 8 olimme valmiit lähtöön suuntana Bremen, monilta käynneiltä tuttu perussaksalainen kaupunki.

Kammenpyörittäjä oli heittänyt arvion, että 400 km matka taittuu neljässä tunnissa ja niinhän se tekikin, sillä alkumatka oli pientä tietä ja loput moottoritietä. Alkuosuus oli hiljaista, mutta Hampurin tienoilla liikenne tuttuun tapaan lisääntyi. Onneksi ei kuitenkaan liikennehilloksi asti, vaan pääsimme kahdeksitoista perille Bremeniin. Olipa mukava pysäköidä auto näppärästi parkkihalliin, sitä iloa ei vaunun kanssa matkatessa ole.

Kävimme kävelemässä vanhassa kaupungissa, missä Raatihuone on Unescon maailmanperintökohde sekin, samoin katsoimme sen vieressä olevaan kirkkoon ja kävimme viimein lounaalla Nordseessä. Siellä oli tavanomainen meininki päällä, ensin ei ollut ketään jonossa, mutta kun me asetuimme tilaamaan, saapui sisälle yhtä aikaa pukumiehiä ja lauma eläkeläisiä, joilla oli kaikilla mahdoton kiire. Niinpä minä sain hätäpäissäni erilaiset perunat, kuin tahdoin, mutta mitäs taas läksin. 

Bremenin jälkeen suuntasimme kohti Hollantia, ajatus oli jäädä yöksi Saksan läntiseen osaan. Matka kuitenkin joutui sen verran rivakasti, että Hollannin raja lähestyi. Pysähdyimme mäkkäriin strategisille pirtelöille, jotta saimme tehtyä hotellivarauksen hampurilaispaikan ilmaista nettiä hyödyntäen. Niin Saksa jäi vuorokauden piipahdukseksi tällä erää.

Viides, saksalainen matkahuomioni: 

Moottoritien varsilla on hyvin ronskeja, liikenneturvallisuuden parantamiseen tähtääviä "mainostauluja", tänään näimme mm. tällaisilla sloganeilla kuvitettuja matkakuvia: "yksi unelmoi, kaksi kuolee", "yksi tauko, kaksi kuollutta". Kuvissa on onnellisen näköisiä ihmisiä autoissaan. Nämä pistävät miettimään, mutta toisaalta ei voi ajatella liikaa tuollaisia, kun on mukana siinä liikennetilanteessa, jossa taaksekatsominen on vähintään yhtä tärkeää kuin eteenpäin katsominen ja jotkut todellakin ajavat yli kahtasataa. Eniten vaarallisia tilanteita taitavat kuitenkin aiheuttaa yllättävät, hitaammin ajavien siirtymiset ohituskaistoille. 

Koska alkumatkamme meni vuorokauden etuajassa, otimme kahdeksi seuraavaksi yöksi nukkupaikat Bussumista, joka on noin 20 km päässä Amsterdamista. Täältä teemme huomenna kokopäivän retken Amsterdamiin ja toivottavasti korjaamme viimekesäisen jätteidentäyteisen mielikuvamme kaupungista. Keskiviikkona matka jatkuu Belgiaan.

Kuudes, hollantilainen matkahuomioni: 

Hollantilainen on ylivoimaisesti eniten nähty ulkomaalainen autoilija ihan missä vain Euroopan maassa. Tietysti heitä on täällä Hollannissa tiet pullollaan,
mutta muissakin maissa useimmin ulkomaalainen auto on hollantilainen.