sunnuntai 12. elokuuta 2018

Friikkireissulla, osa 1

Eräs tuttu blogaani kutsui meitä friikeiksi, kun sanoin meidän lähtevän taas Viroon katsomaan kartanoita. Tässä hän on tietysti aivan oikeassa, friikkejäpä hyvinkin. Edellisistä kolmesta kartanokierroksestamme voi lukea CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdeltä, siellä Viron reissut ovat alimpana, koska emme vieläkään ole käyneet Zimbabwessa. Eihän tässä ehdi, kun alvariinsa laukkaamme Virossa. Sen verran tahdon kyllä puolustautua friikiksi  nimittelyä vastaan, ettemme todistettavasti menneet heinäkuun lomasellani Viroon, vaan pysyimme kiltisti kotimaan kamaralla. Sen mahdollisti se, että tämä elokuun lomanen oli jo järjestetty. Jos joku ihmettelee, miksi olen ollut niin monta kertaa lomalla tänä kesänä, niin se johtuu siitä, että pidän nyt poikkeuksellisesti lomani lyhyissä pätkissä. 

Tällä kertaa meillä oli aikaa sunnuntai-iltapäivästä perjantain aamupäivään. Halusimme mennä käymään näin kesällä myös Viron saarilla ja niistä erityisesti Hiidenmaalla, jossa emme olleet aikaisemmin käyneet. Sieltä jatkoimme Saarenmaalle ja Muhun kautta takaisin mantereelle. Ennen paluuta Tallinnaan ja kotiin, poikkesimme myös Pärnuun.


Käytimme lahden ylitykseen Viking Linea, sen aikataulu sopi meille hyvin ja hintakin oli edullinen. Näköjään jotkut Tukholman liikenteen laivoista poikkeavat päivällä mutkan Tallinnassa noin niinkuin tehostamismielessä. Saimme nauttia vajaan kolmen tunnin matkan aikana niin lasten keppihevoskilpailusta kuin bingostakin. Se on sitten hypnoottista, numeroita kuvaruudulla tuijottaa maanisesti, vaikkei itse edes pelaisi. Täytyy olla varovainen, ettei varttuneemmalla iällä jää bingokoukkuun.

Raikas mocktail auttoi kestämään bingon
Pahimmat helteet olivat tuolloin sunnuntaina ainakin hetkellisesti ohitse ja lämpötila oli noin 20-25 astetta, kun ajoimme laivasta ulos iltapäivällä Tallinnan satamasta. Lähdimme samantien kohti Haapsalua, jonka lähellä olevasta satamasta pääsee lautalla Hiidenmaalle. Emme tietenkään ajaneet sinne suoraan, vaan hieman mutkitellen. Kävimme katsomassa seitsemää kartanoa ennen satamaan ajoa. Emme olleet myöskään hankkineet lauttalippua etukäteen, sillä arvelimme sunnuntaina liikenteen pääsuunnan olevan saarelta mantereelle. Aikataulu meillä sentään oli ja siitä olimme valinneet lautan, jolla ehtisimme hyvin saarelle ja siellä ajella vielä saaren länsipäässä sijaitsevaan majoitukseemme. 

Ensimmäinen kartano, jonka pihaan poikkesimme oli nimeltään Ruila (saksankieliseltä nimeltään Ruil). Päärakennuksen ensimmäinen kerros on kivinen ja toinen kerros puuta. Keltavalkoinen rakennus on peräisin 1800-luvun puolivälistä ja sen viimeinen saksalainen omistajasuku oli nimeltään von Bremen. He joutuivat luopumaan kartanostaan vuonna 1939 ja seuraavasta vuodesta alkaen kartano on toiminut kouluna. Sen vieressä on suuri ratsastuskeskus, sen huomasi siitäkin, että kärpäsiä oli melkoisesti. Niitä oli sitten muillakin kartanoilla, etenkin jos vieressä oli toiminnassa oleva maatila. Aivan ymmärrettävää tietysti. Ruila ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta ja olikin hyvä, että heti reissun alusta teimme muistiinpanoja. Kävimme matkan aikana katsomassa yli 40 kartanoa, joten eipä niistä moni olisi jäänyt mieleen nimeä myöten. 



Ruilan jälkeen ajelimme Laitseen (Laitz). Se on uusgoottisen tyylin minilinna, oikein vaikuttavan näköinen. Siellä on tällä erää majoitus-, juhla- ja ravintolatoimintaa. Paikan omilta sivuilta löytyy tietoa historiasta ja nykypäivästä, ainakin murhamysteereitä pääsisi ratkomaan ja viettämään romanttista viikonloppua kahdelle (tai miksei kolmellekin, mistä minä tiedän). Kiersimme linnan takapihalle katsomaan miltä rakennus näytti sieltä puolelta ja kävelimme pienen labyrintinkin, se on ollut rakennuksen sivulla ilmeisesti muutaman vuoden ajan, pensaat eivät olleet vielä polvea korkeampia. Linna on rakennettu 1800-luvun lopulla ja on nyt siis yksityisomistuksessa. Keittiön ikkunasta tuli hyviä ruoantuoksuja, mutta emme antaneet niiden houkutella meitä vaan jatkoimme matkaa. 





Riisipere (Neu-Risenberg) oli sitten seuraavan paikan nimi ja piti hieman käyttää salapoliisitointa löytääkseen. Jos kurkkaat tuota linkkiä, näet miltä kartano on näyttänyt vuonna 2001. Rakennus on valmistunut vuonna 1821 ja edustaa klassista tyyliä. Talolla oli orpokotimenneisyys vuoteen 1984 asti ja se oli rapistumassa pahasti. Nyt siellä on todella laajat korjaustyöt menossa ja kartano on hyvin aidattu. Niinpä me katselimme sitä vain aitojen takaa. Löysin kuvan korjaustöiden alusta vuodelta 2016 ja siitä on edistytty kyllä roimasti. Täytyy palata joskus katsomaan minkä väriseksi kartano päätyy remontin tultua valmiiksi. 





Palivere (Pallifer) oli päivän kolmas kartanokohde. Kuten olen aiemminkin maininnut, näitä paikkoja on Virossa aivan lähellä toisiaan, kun sattuu kartanotihentymään. Paikasta toiseen siirtyminen ei vie usein kymmentäkään minuuttia. Paliveren viimeinen saksalaisomistaja oli nimeltään Woldemar von Hunnius, joka menetti kartanon vuoden 1919 maareformissa. Rakennuksessa toimi koulu vielä muutamia vuosia sitten ja ilmeisesti siellä on ollut jonkunlaista hostellitoimintaakin, mutta nyt siellä oli aivan hiirenhiljaista, mitä nyt kärpäsiä pörräsi korvanjuuressa. Sain selville, että se on ollut myös pikkurikollisten säilytyspaikkana jossain vaiheessa. Kartano on kokenut monia arkkitehtoonisia muutoksia vuosisatojen varrella, enkä osaa sanoa, mitä tyyliä se eniten edustaisi. 


Uuemõisa (Neuenhof) on valtavan pitkä rakennus, jonka matalammat yksikerroksiset osat ovat vasta 1920-luvulta,  mutta korkeampi keskiosa 1800-luvun puolivälistä ja se on kuulunut aikoinaan Laiska-Jaakon suvulle. Nykyään kartanossa on käsittääkseni alakoulu, päiväkoti ja muita kunnan toimintoja. 


Ensimmäisen päivän kartanokierros kääntyi loppupuolelleen, kun kurvasimme katsomaan Kiltsin kartanoa. Tai oikeammin muutamaa seinänpätkää, jotka olivat jäljellä ja vielä oikeammin minä en edes noussut autosta, Antti vain kävi katsomassa löytyykö pusikosta mitään. Saksalaiselta nimeltään Weissenfeld oli aikoinaan mitä hienoin kartano, mutta koki kovia vuosisatojen varrella, viimeksi Neuvosto-armeijan käsissä. Se on palanut, sieltä on varastettu mitä on irronnut ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kaariporttikin romahti. Kiltsi oli surullinen tapaus. 


Päivän toiseksi viimeinen kohde oli nimeltään Ungru (Linden) ja se oli henkeäsalpaava näky tultuaan esiin hieman yllättäen tien mutkan takaa. Tämän linkin takaa voi lukea sydäntäsärkevän romanttisen tarinan valmistumatta jääneestä linnasta, siitä voi tietysti olla montaa mieltä kuinka lähellä totuutta se on. Legendan mukaan linnaa alkoi rakentaa ilmeisen hyvävarainen nuorukainen ihanalle prinsessalle, joka ei suostunut lähtemään isänsä kauniista linnasta Saksasta. Tätä isin linnaa kopioiva Ungru ei koskaan ehtinyt sisätiloiltaan valmiiksi ennen kuin tieto prinsessan kuolemasta saavutti nuorukaisen. Linna jäi kesken, mahdollisesti sulhanen kuoli suruun ja toisen maailmansodan jälkeen osaa linnan ulkokuoresta käytettiin viereisen sotilaslentokentän kiitotien rakennustöihin, muttei onneksi sentään kaikkea. 





Aloimme lähestyä jo Haapsalua, jonka pitkää rautatielaituria olimme ihastelemassa syysmatkalla kaksi vuotta sitten. Ajoimme satamaan ja ostimme lipun reilun tunnin päästä lähtevään lauttaan. Satama oli mukava paikka odotella, kävimme jäätelöllä ja katselimme merelle ja laiturin kalastuslaivoja. 





Lauttamatka kesti noin puolitoista tuntia ja sinä aikana ehdimme hyvin syödä maukkaat keitot  lautan ravintolassa. Saavuimme Hiidenmaalle hieman kello kuuden aikaan illalla ja meillä oli jonkun verran matkaa vielä majoituspaikkaamme saaren länsikärjen tuntumaan. 

Takaisin mantereelle olisi ollut kyllä menossa enemmän kuin yksi lautallinen autoja, jonot olivat pitkät. Lauttamatka maksoi  kahdelta hengeltä ja autolta noin 15 euroa.

Kävimme kuitenkin katsomassa vielä yhden kartanon, ettei vain jäisi kartanokiintiöön vajetta. Paikan nimi oli Suuremõisa  (Großenhof) ja se on rakennettu 1700-luvun lopulla. Nykyään siellä on koulu ja ammattikoulu ja sinne voi tehdä tutustumiskierroksen erikseen sovittuun aikaan. 


Illan lopuksi ajoimme länsireunalle saarta, meillä oli majoitus Höbekala-nimisessä majoituspaikassa, joka sijaitsi keskellä ei mitään. Ei ollut merenrantaa, mutta metsää oli. Hieman jouduimme etsiskelemään paikkaa ja juuri kohdalle osunut ukkoskuuro mätti vettä oikein kunnolla. Löysimme kuitenkin perille ja saimme upouuden huoneemme, jossa oli kyllä minusta pari puutetta. Vessan ovi ei mennyt kunnolla kiinni, eikä huoneessa ollut telkkaria. Olisin halunnut katsoa Viron television ohjelmia sunnuntai-illan iloksi. 


Seuraava päivä oli omistettu ensin Hiidenmaalle ja sen nähtävyyksille ennen siirtymistä Saarenmaalle. Mutta siitä seuraavassa matkapostauksessa. Tämän postauksen liitän CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matka-aiheisia postauksiamme aakkostettuna. 

2 kommenttia:

  1. Kaunista on; olen ollut vain Tallinnassa ja Pärnussa, mutta Virossa riittää näkemistä.

    VastaaPoista