 |
| Tämä bonsai saattaa pysyä hengissä jopa minun käsissäni. |
Kotoisat elokuvafestarimme jatkuvat yhä, pari pakkaspäivää kului lähinnä lintuja ruokkiessa ja elokuvia katsoessa. Ruokailupuoli hoitui yhtenä päivänä tähdenlentomerkeissä, eikä siitä jäänyt kuvallista todistusaineistoa, tiskitkin on jo hoidettu. Elokuvapuolella haukkasimme isomman palan, itseasiassa kolmiosaisen palan, Krzysztof Kieślowskin Kolme Väriä.
Kieślowski oli tullut tutuksi jo 1980-luvun lopun Kymmenen käskyä-sarjasta, jonka osia kävimme katsomassa Kampus Kinossa Jyväskylän yliopistolla ja vuosikymmenen vaihduttua Veronikan kaksoiselämästä. Näin retrospektiivisesti katsoen taisin pitää Kieślowskin elokuvista noihin aikoihin lähinnä siksi, että ne olivat niin erilaisia kuin länsimaiset elokuvat.
Kolmesta väristä ilmestymisensä aikaan kuului pitää. Se oli merkkitapaus ja sen merkitystä lisäsi sen jääminen ohjaajan viimeiseksi työksi. Hän vetäytyi elokuvien tekemisestä trilogian valmistuttua. Ilmeisesti hänen päätöksensä lopettaa elokuvien tekeminen ei ollut aivan lopullinen, uusi sarja oli ainakin suunnitteilla, mutta hän kuoli vuonna 1996.
Katsoimme nyt koko trilogian ja aloitimme tietysti Sinisestä. Sen olen nähnyt useammin kuin muut osat, mutta edellisestä kerrasta on vuosia. Juliette Binoche on sielukas päähenkilö kauheassa elämäntilanteessa, hän on menettänyt perheensä auto-onnettomuudessa. En ole koskaan ollut mikään taitava symboliikan hoksaaja ja varmasti on yleissivityksessäkin aukkoja, joten en voi väittää ymmärtäväni elokuvaa kovinkaan syvällisesti. Tuolloin elokuvan ilmestymisen aikaan olin tosiaan nähnyt jo useimmat Kieślowskin länsimaissa levitetyt Puolaan sijoittuvat elokuvat ja hänen kuvakielensä oli sinänsä tuttu. Kun se sama kuvakieli siirtyi Ranskaan, siitä tuli kauniimpaa ja värikkäämpää, rautaesiripun takaa valoon päässyttä. Musiikilla on tässäkin suuri merkitys, se on itseasiassa yksi pääosista. Binochen asut ja kampaus ovat aina minun silmääni kauniita, tuon ajan nuori aikuinen kun olin.
Valkoinen on sitten aivan toista maata. Musta komedia sijoittuu suurimmaksi osaksi Puolaan. Matkalaukussa Ranskasta kotiin palaava Karol on kampaaja, joka tahtoo enemmän kaikkea ja myös kostaa vaimolleen. Puola näyttää juuri siltä, millainen se oli meidän ensimmäisten yhteisten ulkomaanmatkojemme aikaan. Varmaan samat neukkuroinan myyjätkin näkyvät Varsovan keskustassa kuin meidänkin matkallamme, sillä jonka aikana luin, ettei turistin kannata mennä pimeän aikaan Veikselin itäpuolelle. Luin sen aamulla, kun heräsimme Veikselin itäpuolella vähintäänkin nuhjuisessa majoituksessa piikkilanka-aitauksen sisällä. Elokuvassa on paljon kaikkea pientä kauneutta, veljesrakkautta ja ystävyyttä, mutta myönnän, ettei kaikki aukene vieläkään minulle.
Sarjan viimeinen osa, Punainen sitoo lankoja yhteen, mikäli mistään mitään ymmärrän. Sen tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi Geneveen ja se seuraa nuoren mallin elämää ja hänen ympärillään tapahtuvia asioita, palasia sieltä täältä. Moraali ja oikeudenmukaisuus ovat teemoina, enkä voi sanoa, että elokuva olisi mikään välipala, helppo purtava. Ehdottomasti nämä kannattaa katsoa kaikki yhtä kyytiä. Tai sitten katsoa ihan toisenlaisia elokuvia, sellaisia joita ymmärtää (note to myself). On nimittäin vähän noloa, että pitää katsoa netistä, mitä elokuvassa oikein tahdotaan sanoa. Kolme väriä oli aikoinaan sellainen setti, että kannatti kertoa pitävänsä siitä, samaan tapaan kuin kannatti sanoa tykkäävänsä Pikku Prinssistä ja Lokki Joonatanista.
Seuraavana päivänä oli taas vain yhden elokuvan ilta, olimme laittaneet katsottuja elokuvia takaisin kaappiin ja lappaneet pinon katsottavaa valmiiksi. Valintana pinosta oli Battle of Britain. Se on vuonna 1969 tehty spektaakkeli toisen maailmansodan alkuvaiheesta, jolloin Saksa yritti valloittaa Iso-Britanniaa ilmasta, muttei onnistunut. Kamalasti lentokoneita, paljon tähtinäyttelijöitä, 60-luvun kampaukset naisilla, ilmataisteluita ja sen sellaista. Olen nähnyt tämän elokuvan kerran aikaisemminkin ja tällä kertaa Antti myönsi, että onpa vähän pitkästyttävä, ehkä vastapalveluksena siitä, että minä myönsin Falling in Loven olevan kauhtunut. Paljon enemmän pidin myöhemmästä samaa aihetta käsittelevästä Pilviin piirretty, jonka katsoimme joitakin päiviä sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti