Nigella ja 40 valkosipulinkynttä

Taitaa olla niin, että Nigella Lawsonista joko tykkää tai ei tykkää, välimuotoja ei juuri tunnu olevan. Minä pidän hänestä kovasti. Hänhän ei ole kokki ollenkaan, hänellä ei ole muodollista kokkikoulutusta lainkaan, vaan hän on ruoanlaittaja ja mediapersoona parhaasta päästä. Ymmärrän kyllä hyvin, että kaikki eivät hänelle lämpene. Hänessä on se muuten se sama "hyvä puoli", kuin Hugh Fearnley-Whittingstallissa, Nigellakin on nauttinut elämästä minua kauemmin.

Omat ensimmäiset muistikuvani Nigellasta ovat monen vuoden takaa, kun hän esiintyi apukokkina Nigel Slaterin ruokaohjelmissa. Nigella oli piiloutunut tumman ylisuuren esiliinan ja kaitojen kasvojen yllä roikkuvien hiusten taakse. Vielä ei ollut näkyvissä se itsetietoinen nainen, joka flirttaa kädet taikinassa ja syö estottomasti pekonia antavassa aamutakissa. Viehätyin häneen jo silloin ja Nigel Slater jäi vieraansa varjoon.

Se miksi erityisesti pidän Nigellasta, on  hänen asenteensa ruokaan. Ei sen niin väliä, miten joku ruokalaji oikeaoppisesti pitäisi valmistaa, asiat voi tehdä myös nopsemmin, oikaista ja muuttaa mielensä mukaan, kunhan lautaselle päätyy hyvää ruokaa, josta voi nauttia, yksin tai yhdessä muiden kanssa. Sellaista minä arvostan. 

Kitchen-kirja on ollut keittokirjapinossani jo hyvän aikaa, en vain ole sitä edes selannut kunnolla ennen kuin nyt, kun otin sen osaksi keittokirjahaastettani. Kirja on laaja ja rönsyilevä ja Nigellan tarinoita on mukava lukea, vaikkei aikoisi kokata yhtään mitään. Ensimmäiseksi haastekokkauksekseni valitsin hyytävältä kuulostavan kanaa ja 40 valkosipulinkynttä. Meillä syödään valkosipulia jonkun verran, ei kovin usein, mutta kun syödään, sen kyllä huomaa. Silti minunkin kirjoissani 40 kynttä on aika määrä. Nigella kuitenkin vakuuttaa, ettei se ole liikaa ja mikäs minä olen Nigellan sanoja epäilemään. Käytin neljän hengen annokseen:

• 4 broilerin rintaleikettä
• paljon valkosipulinkynsiä, minä niitä laskemaan alkanut
• kevätäsipulin varsia
• kunnon loraus valkoviiniä
• suolaa ja pippuria
• tuoretta timjamia
• öljyä paistamiseen

Rintaleikkeitä paistetaan pannulla hetkisen aikaa nahkapuoli alaspäin, jotta ne saavat nätin värin. Uunin kestävän, kannellisen vuoan pohjalle ripotellaan puolet kuorimattomista valkosipulinkynsistä, paperinohuet kuivimmat kuoret voi rapistella pois. Broileripalat asetetaan kynsien päälle nahkapuoli ylöspäin. Pilkottu kevätsipuli ripotellaan päälle, samoin loput valkosipulinkynnet. Paistinpannulle lorautetaan viiniä ja annetaan pannulla olleiden makujen liueta viiniin. Liemi kaadetaan uunivuokaan lihapalojen päälle, suolaa ja pippuria ripsautellaan pinnalle ja tuoretta timjamia ripotellaan anteliaasti ylimmäksi. Vuoka peitetään kannella ja laitetaan 180 asteiseen uuniin noin puoleksitoista tunniksi. Lopuksi voi kannen ottaa hetkeksi pois, että lihapalojen pinta ja nahka vielä rapsakoituu. Syödään tuoreen leivän ja raikkaan salaatin kanssa. 

Tämän ruoan idea on siinä, että kuorimattomat valkosipulinkynnet pysyvät näteissä pikku paketeissaan, ne hautuvat pehmeiksi ja kaikki kitkeryys jää pois. Ruoka ei ole törkeän valkosipulista, vaan ihanan aromaattista ja maukasta. On kuitenkin hyvä, että huomisen työvuoroni ajan olen töissä aivan yksin, jos kuitenkin satun tuoksahtamaan vähän liikaa eiliselle.

Keittokirjahaasteen osa 2/48 purkissa!

Ladies first! Chorizo-kikhernekeitto Rachel Allenin tapaan

Tutustuin television välityksellä Rachel Alleniin muutamia vuosia sitten, kun meillä alkoi näkyä BBC:n ruokapainotteinen kanava. Se on myöhemmin muuttunut muutamaan otteeseen ja taitaa tällä erää olla jonkunlainen lifestyle-kanava, jossa on edelleen myös ruokaohjelmia. Niihin aikoihin kanavalla pyörivät Rachelin ensimmäiset tv-sarjat ja pidin heti alusta alkaen hänen tyylistään ja ruoanlaittotavoistaan.

Rachel kokkaa yleensä kotinsa yhteyteen rakennetussa kuvauskeittiössä ja hänen tapansa kokata on rauhallinen, kaukana show-meiningistä. Ohjelmia katsoessa ehtisi hyvin tehdä muistiinpanoja ja Rachel kertoo riittävän selvästi määrät, lämpötilat ja ajat. Tilasin jo monta vuotta sitten ensimmäiset pari kirjaa Amazonilta, enkä tarkasti muista kuinka kauan tämä Rachel's Food for Living on keittokirjahyllyssäni majaillut. Yhtään ruokaa en siitä ollut vielä ennen tätä päivää  tehnyt, aiemmista kirjoista kylläkin.

Valitsin ensimmäiseksi Rachel-kokkaukseksi chorizo-kikhernekeiton. Keitto tuntuu niin sopivalta talviseen iltaan, eikä sen valmistamiseen työpäivänkään jälkeen mene kauan. Osa aineksista tulee purkeista, joka on vallan mainio nopeutuskeino, jotta päivälliselle päästään ennen kuin kenenkään pinna katkeaa. Neljän hengen annokseen käytin:

• 4 chorizoa
• 1 tölkki kikherneitä vedessä (400 g)
• 2 tölkkiä hyviä kuorittuja tomaatteja (2x400 g)
• 0,5 l kalkkunalientä (puolitin ohjeen nestemäärän) tai vettä tai lihalientä
• 1 sipuli
• 2 valkosipulinkynttä
• 2 varsisellerin vartta
• 250 g babypinaattia
• suolaa ja pippuria
• (kourallinen miniatyyripastaa)

Pilkoin sipulin, valkosipulin ja sellerinvarret pieniksi. Ilokseni olin löytänyt Jyväskylän Seppälän Citymarketista chorizoa tuoremakkarana erikoisleikkeletiskistä. Leikkasin pehmeät chorizot paloiksi, sulatin kalkkunaliemen. Kuumensin paistinpannua hetkisen ja kumosin chorizopalat pannulle, kääntelin niitä hetken ja ne alkoivat luovuttaa öljyjään ja makujaan pannulle. Lisäsin mukaan sipulin, valkosipulin ja sellerin ja annoin niiden hautua pannulla kannen alla miedolla lämmöllä kymmenisen minuuttia.

Siirsin pannun sisällön pataan, jossa olisin voinut tehdä alkuhommankin, jos olisin älynnyt. Kaadoin mukaan kikherneet liemineen, tomaatit ja liemen. Maustoin alusvasti hieman suolalla ja pippurilla. Annoin keiton kiehua kymmenisen minuuttia ja lisäsin sooloilunani kourallisen suloista pientä pastaa, jota toin lokakuussa Italiasta, arvelin sen sopivan keiton mausteisuuteen ja tuovan hieman lisää ruokaisuutta. Kun keitto oli kiehunut 20 minuuttia lisäsin mukaan pinaatit. Ne saivat kypsyä minuutin verran, jolloin keitto oli valmista. Tarkistin vielä suolan ja pippurin, lisäsin hieman kumpaakin.

Söimme lämmittävän makuista keittoa patongin kanssa ja joimme lasilliset viiniä viikonlopun alun iloksemme. Hyvä ohje, helppo, maistuva ja nopea. Erikoismaininnan ansaitsee mahtava chorizo, niitä pitää rynnätä pikimmiten hakemaan pakastimeen jemmaan. Koska meitä oli tänään päivällispöydässä vain kolme ja minäkin olin syönyt lounaan kaupungilla, jäi keitosta hyvä työeväsannos pakastettavaksi.

Hyvä ruoka, iloinen mieli, haaste polkaistu käyntiin, osa 1/48 tehty!

Savolainen projektini, aloittamista vaille valmis!

Olen tässä pari päivää selannut valitsemaani kirjakvartettia ja saanut esiperkaamisen tehtyä. Onneksi menin jo kertomaan blogissa, mitkä kirjat ovat kyseessä. Muuten olisin saattanut vähin äänin vaihtaa niistä ainakin yhden. Mutta kun haasteen asettaa itselleen, se otetaan vastaan tai itketään ja otetaan. 

On ollut terveellistä huomata, miten minulla on kirjoja, joiden sisällöstä minulla ei ole ollut mitään kunnollista käsitystä. Jokainen näistä keittokirjan koonneesta on minulle tv:n kautta tuttu, monia heidän ruokaohjeitaan olen apinoinutkin, mutta näistä kyseisistä kirjoista olin yhtä pihalla kuin Parantainen mapeistaan. 

En aloita vielä tänään varsinaista ruokasavottaa, sillä olen käyttänyt vapaapäiväni ensin ihaniin aamu-uniin perheen lähdettyä liikenteeseen ja sitten liputtamalla ja laputtamalla keittokirjat. Jääkaapissa on myös vielä kaikenlaista hävikistä herkuksi-materiaalia, joka kirkuu käyttämistään, joten en mene tänään kauppaan. 

Loin post it-valmistajaa ilahduttavan systeemin, jolla merkitsin kiinnostavat ruokaohjeet. Kävin ensin kirjan kerrallaan nopeasti läpi ja silmäilin kuvia ja kevyesti muistiinmerkitsin (nimenomaan muistiini, en paperille) heti kättelyssä kiinnostavat. Seuraavalla pläräyksellä aloin liputtaa pienellä muistilapulla ne ohjeet, joita tässä vaiheessa arvelen käyttäväni, 12 ohjetta/kirja. Samalle aukeamalle ohjeen kanssa edelleen lähmälappufirman menestykseksi kirjoitin ostoslistan niistä tuotteista, joita meillä ei välttämättä olisi aina kaapissa. Näin minun olisi helppo napata ostoslista mukaani, kun olisin päättänyt toteuttaa jonkun haasteen 48 osasta. 

Helpoin näistä kirjoista oli Rachel Allenin Rachel's Food for Living. Siitä sain helposti kasaan 12 ohjetta ja muutama mielenvaihdosmahdollisuuskin on jo katsottuna. Sain myös poimittua ohjeita melko tasaisesti läpi kirjan, enkä esimerkiksi juuttunut liikaa suklaaosastoon tai helppoihin kesädrinkkeihin. Myös Nigella Lawsonin Kitchen oli melko helppo pala, etenkin sen laajuuden vuoksi, Nigella lainaa ja soveltaa huoletta monen maan ruokaperinteitä, eikä ole niin nöpönuuka. Siitäkin tiiliskivestä sain 12 kandidaattia kokoon helposti. 

Sitten kävin kvartetin miespuolisten ruokapersoonien opusten kimppuun. Ensin käsittelyyni pääsi Jamie Oliverin Jamie's Great Britain. Olin toki ostamisen jälkeen selannut sen ja silloin jo ajatellut, että tässähän on monta nimeltä tuttua ruokaa, joita olisi kiva joskus kokeilla. Jamien juttuja unohtuu lukemaan ja kuvia katsomaan, mutta 12 ohjeen valitseminen oli jo melkoisen hidasta, minun piti selata jo useampaan kertaan, mutta lopulta senkin kirjan yläkulmasta kurkisti 12 muistilappusta. 

Ylivoimaisesti vaikein pala oli Hugh Fearnley-Whittingstallin River Cottage Every Day. Ehkä se johtuu siitä, että hänellä on ylivoimaisesti vaikein nimikin? Olen katsonut kaikki River Cottage-tv-sarjat ja Hugh'n (tuttavallisuuteni johtuu siitä sukunimen vaikeudesta) ruokafilosofia on mielestäni ihailtava. Sittenkin minun oli vaikea valita 12 ruokaa ainakin 120 ohjeen joukosta, en kyllä laskenut paljonko ohjeita kirjassa on. Huomasin ensimmäisellä perkaamisella, että jätin kaikki kala- ja liharuoat väliin ja poimin todella helppoja ohjeita. Mutta hei, saan kyllä tehdä niinkin. Ehkä minun pitäisi napata ruokasarja-dvd-hyllystäni River Cottaget uudelleen katsottavaksi, niin pääsisin tunnelmaan. 

kevättä odotellessa

Onkohan tämä nyt ihan järkevää?

Olen tehnyt elämässäni yhden uudenvuoden lupauksen, jonka olen pystynyt pitämään ja se tapahtui vuonna 1990. Lupasin etten koskaan mene enää aerobic-tunnille ja se on pitänyt, itseasiassa aivan helposti. Kuhmut ja mustelmat jumppasalin tolppiin törmäilyistä ja itsetunnon kariseminen rytmitajun puutteeseen ovat kaikki parantuneet vuosikymmenien kuluessa. Rytmitaju ei ole kyllä tainnut siitä parantua. 

Campasimpukan alkuperäinen idea on kokata ammattipyöräilyn suurten ympäriajojen kohdemaiden teemaruokaa ja kahtena vuonna olemme jo kokanneet niin italialaista, ranskalaista kuin espanjalaistakin ruokaa. Näin aiomme Kammenpyörittäjän kanssa jatkaa edelleenkin. Vuodessa on kuitenkin monta kuukautta, jolloin pyöräilyn saralla on pienempien tapahtumien aikaa, tai ei tapahdu juuri mitään. Viime vuonna keväällä kokkasimme blogiyhteisössä innolla hävikistä herkuksi-teemalla ja se jatkuu edelleen. Kesällä moni meistä teki ruokia Julia Childin satavuotissynttereiden kunniaksi ja monia muitakin teemoja on tullut ja mennyt. Nyt tuntuu siltä, että kolmannen bloggausvuoden alun lähestyessä Campasimpukka kaipaa vähän lisää haastetta! 

Olen monta kertaa miettinyt sitä, että minulla on aivan liikaa keittokirjoja, ainakin siihen nähden miten vähän olen kokannut niistä. Niinpä kehittelin itselleni haasteen valita kaikkien keittokirjojeni joukosta neljä kirjaa ja kokata niistä jokaisesta vähintään yhden ruoan kuukaudessa tämän vuoden ajan  ja blogata sen. Kirjat saisivat olla mahdollisimman koskemattomia, kenties vielä jopa kääreissään. Vuoden lopussa arkistoissani on määrä olla vähintään 12 kokeilua jokaisesta kirjasta. 

Tutkailin keittokirjapinojani ja hyllyrivejäni ja päädyin näihin neljään kirjaan: 

Nigella Lawson: Kitchen

Rachel Allen: Rachel's Food for Living

Jamie Oliver: Jamie's Great Britain

Hugh Fearnley-Whittingstall: River Cottage Every Day

Kun postaan ensimmäistä kertaa näistä kirjoista, kerron hieman kyseisestä henkilöstä ja miksi hänen kirjansa on päätynyt minun hyllyyni tai keittokirjakinokseeni. Mitä luulette, kuinka Campan käy? Onko tämä klassinen tapaus, että kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia, vai juuri toisinpäin? 

Blinit

Uudessavuodessa ei ole muuta vikaa, kuin että se tulee liian pian joulun jälkeen. Ei oikein ole ehtinyt toipua henkisesti ja fyysisesti joulun herkutteluista. Ajatuksissa ovat kaikenlaiset tipattomuudet ja rasvattomuudet, keveydet ja uudet elämät. Mitäänhän niistä ei koskaan tule, mutta jotenkin tuntuu, ettei nyt juuri pitäisi mässäillä, eikä kokkailla ylettömästi. Eikä tietysti tarvitsekaan. Perheen miesväki oli tapansa mukaan avulias, kun kyselin mitä tahtoisivat syödä vuoden viimeisenä päivänä. Sain kuulla mm. jotain hyvää ja kaikki käy. Se helpottaa mukavasti kauppareissua. Pari kiloa tuota kotimaista luomuhyvää ja sitten vähän pienempi pala siivuina tuota kaikki käytä. 

Ehdotin sitten itse itselleni, että kävisivätkö blinit. Se sopi minulle oikein hyvin ja miesväkikin oli sopivan johdatellusti samaa mieltä. Tein blinejä viimeksi kaksi vuotta sitten myös uutena vuonna ja silloin ystäväni sauvajyväsen ohjeella. Tuolloin olin saanut ohjeen sähköpostitse, eikä minulla ollut sitä tallella enää. Tänään ohjetta etsiessäni en älynnyt katsoa sauvajyväsestä, vaan otin ohjeen täältä. Saisipa nähdä tulisiko yhtä hyviä. Olinhan unohtanut kokonaan tuon voin kirkastamisenkin. 

Taikinan tekeytymisaika jäi nyt muutamaan tuntiin, sekin epäilytti. Olisi pitänyt aloittaa jo eilen. Turskale, niin monta keittiöjuttua pitäisi älytä aloittaa jo eilen. Taikinaan tuli:

• 4 dl maitoa
• 1/3 pakettia tuoretta hiivaa
• 3 dl tattarijauhoja
• 3 dl vehnäjauhoja
• 3 kananmunaa keltuaiset ja valkuaiset eroteltuina
• 0,5 dl voisulaa
• 2 dl olutta
• 1 tl suolaa

Lämmitin maidon kädenlämpöiseksi ja musertelin hiivan kulhon pohjalle. Sekoitin maidon mukaan ja liuotin hiivan maitoon. Mittasin tattarijauhot ja sekoitin ne maitoon. Sitten seurasi pikayö, joka kesti kolmisen tuntia. Sen aikaa taikinanalku tekeytyi huoneenlämmössä. Erottelin kananmunista keltuaiset ja valkuaiset eri kulhoihin ja vatkasin valkuaiset vaahdoksi. Sulatin voin ja mittasin vehnäjauhot. Otin esille kulhon, jossa taikinanalku oli tekeytymässä ja lisäsin sinne vuoronperään keltuaiset, oluen, sulatetun voin, suolan ja vehnäjauhot. Vispilöin taikinan tasaiseksi ja lopuksi kääntelin mukaan valkuaisvaahdon. Jätin taikinan edelleen huoneenlämpöön ja toivoin, ettei se menisi jotenkin pilalle sillä välin, kun kävisimme perinteisillä uudenvuoden glögeillä naapurissa. 

Myöhemmin illalla paistoin blinit runsaassa voissa ja söimme herkut kukin mieluistensa lisäkkeiden kanssa. Tarjolla oli punasipulisilppua, kirjolohen mätiä, smetanaa, savulohta, jokirapuja, graavilohta, pikkukurkkuja ja makeina vaihtoehtoina hilloja ja kermavaahtoa, mutta niitä emme ensisyömisellä jaksaneet.

Les saveurs du Palais

Kävin katsomassa eilen aivan ihastuttavan ruoka-aiheisen elokuvan Haute Cuisine-Mestari keittiössä. Vuoden lopussa homehtuvat kulttuurisetelit innostivat minut lähtemään kolostani näinkin hyvissä ajoin ja sainpa vielä ystävänikin lähtemään mukaan. En kyllä tiedä millä bingolla näitä elokuvien nimien suomennoksia arvotaan, usein ne ovat toinen toistaan kökömpiä.

Käännöksestä huolimatta, olipa ihana elokuva! Olin  toiveikas jo aiheen vuoksi, ruoka on mitä parhain aihe elokuvalle. Myös alkuperämaa ja pääosan esittäjä lupasivat hyvää. Tarina sinänsä oli melko pieni, mutta ah niitä kuparipannuja, kauniita ranskalaisen keittiön klassikoita lautasilla, se tunnelma, kevyen pirskahteleva ranskalainen huumori ja upeat roolisuoritukset! Jossakin vaiheessa ystäväni kysyin kuiskaten, että minun varmaan pitää tehdä sellaista lohella täytettyä savoijinkaalta ja nyökyttelin pontevasti, aivan varmasti pitää. Kotimatkalla juttelimme siitä, miten hieno elokuvan äänimaailma oli, paljon puhetta, kaunis musiikki, ei räiskettä (ellei naapurisalin action movien jyminää lasketa), tämä oli aivan täydellinen pakkaus.

Suosittelen lämpimästi jokaiselle ruokabloggaajalle! Tehdään sitten lohitäytteistä savoijinkaalta porukalla!

Lisäys 1.1.2013: Kertokaa ihmeessä, jos olette jo nähneet tämän elokuvan, palaisin halusta tietää, kokiko joku muukin ruokaintoilija samantapaisia mielihyvän tunteita sen äärellä! 

Muuttolinnut ovat saapuneet! Kalkkuna Jamien neuvoin

joulukukkien loppukäyttö ennen kompostia

Koko syksyn katsoin semihimoiten marketin pakastealtaan seitsenkiloisia kotimaisia luomukalkkunoita, joita myytiin 2,99 €/kg (vai olikohan se 3,99). Taisinpa kirjoittaa niistä ystävälleni sauvajyväsellekin useita kertoja, ihme ettei hän hermostunut ja kirjoittanut takaisin, että osta jo tai lopeta se jaarittaminen! Tsuumailin birdejä käsi poskella, mahtuisikohan sellainen meidän uuniimme? En kuitenkaan ostanut. Suurin este ostokselle oli se, että pakastimet olivat kotona ihan täynnä, eikä sellainen mötikkä olisi mahtunut niiden viereenkään. Toisekseen epäilin taitojani saada niin iso lintu maistumaan hyvältä. Niinpä edullinen luomulintu jäi ostamatta ja ne hävisivätkin sitten marketin altaasta kinkkujen saavuttua. 

Joulun alla näin germaanimarketin altaassa hieman kohtuullisemman kokoisia kalkkunoita, ne eivät varmasti ole nähneetkään kotimaata saati luomua. Tai toivottavasti ne kuitenkin ovat nähneet kotimaansa, mutta luomusta lienee turha haaveilla. Kompakti koko ja huokea hinta veivät minua kuin pässiä narussa ja ostin kalkkunan odottamaan joulun jälkeistä olotilaa, jossa sianlihan houkuttavuus olisi alimmalla vuotuisella tasollaan, eikä vastikään hankittuja poropaloja vielä raskisi syödä. 

Lintu oli umpitunnelissa, korjaan -jäässä,  koko joulun ja eilen nostin sen aamulla varaston viileyteen sulamaan pikkuhiljaa. Töiden jälkeen kalkkuna (siis minun töitteni jälkeen, ei lintuparalla enää ollut muuta työtä kuin sulaa ja paistua, tulla syödyksi ja sitten lopulta liemiksi keitellyksi) pääsi sisälle sulamaan. Illalla viimetöikseni kiikutin linnun uudelleen varastoon, sillä en halunnut päästää sitä liian lämpimäksi yön aikana. 

Olin katsellut jonakin joulunalusajan luppohetkenä Jamie Oliverin joulusarjaa. Heppu veti aivan överiksi, mitä tuli joulukoristeluun ja sarjan tekoaikaan kauniina vihertävä luonto tekolumella kuorrutettuna oli jokseenkin amerikahtava, mutta pätevänoloisesti hän lintuja lykki uuniin ja sieltä ulos. En tietenkään kirjoittanut muistiin mitään, mitä hän kalkkunoista haasteli. Arvelin voivani myöhemmin katsoa pätkän uudelleen. No, eihän sieltä Katsomosta enää juuri sitä osaa löytynyt, mutta onneksi minulla on valtavan hyvä muisti. Sillä mennään!

Ensitöikseni tänään otin sulan kalkkunan tarjottimelle, jolla saattaisin pyöritellä sitä mielinmäärin. Kuivasin sen pinnan ja kastelin sen sitten oliiviöljyllä, se sai oikein viimeisen voitelunsa (anteeksi mauton ilmaisuni), tämän öljyämisen pitäisi Mr Oliverin mukaan taata linnulle rapean pinnan. Noin sanottuna voisi kuvitella, että siitä olisi linnulle itselleen jotain iloa, mutta se ilo taitaa olla kokonaan syöjien puolella.

Lintu sai jatkaa edelleen hieman lämpenemistä kohti uuniinmenotemperatuuriaan ja minä valmistin yrttivoin hyvään muistiini tukeutuen. Pilkoin pussinpohjallisen kuivattuja karpaloita karkeaksi silpuksi. Otin puolet eilen ostamastamme tuoreen timjamin nipusta ja silppusin sitäkin vähän. Hain kasvihuoneesta muutaman oksan rosmariinia. Siellä tosiaan on ruukussaan hyvälle tuoksuvaa rosmariinia, vaikka kasvihuone jäisine laseineen muistuttaakin Lumikuningattaren huvimajaa. Keräsin astiaan yrtit, karpalot, kunnon ripauksen suolaa, vielä kunnollisemman pippuria ja 150 g voita. Puristelin kaikki sekaisin yrttivoiksi ja laitoin seoksen hetkeksi jähmettymään jääkaappiin.

Seuraavaksi oli se ikävä vaihe edessä. Sain monta vuotta sitten sisareltani ja langoltani hyvän neuvon  koskien kokonaisina paistettavia lintuja. Niitä pitää voidella "takin alle". Kun kerran saa hyvän neuvon, sitä on vaikea unohtaa. Linnun voi toki päällystää pekonilla, sitä voi valella voilla, mutta mikään ei ole niin hyvä konsti, kuin voidella takin alle. Harmi vain, että se on minusta oikein vastenmielistä, vaikkei siinä ole mitään ihmeellistä, eikä se ole vaikeaa. Minusta se vain tuntuu niin kovin tunkeilevalta, mikä on tietysti aivan typerä tunne, kun ottaa huomioon mikä on linnun tietoisuus ja yksityisyydentarve tuossa vaiheessa ruoanvalmistusta. Mutta tämä on niitä juttuja, joille vaan ei oikein voi mitään. Kun ilettää, niin ilettää. Sama juttu, kun pitää poistaa kalalta kidukset. Sekin tuntuu liian tunkelevalta.  

Jamie sai kuitenkin tämän vaiheen näyttämään joulusarjassaan siltä, että kai minäkin siitä selviäisin. Hän otti käteensä ison lusikan, tunki sen linnun peräpäästä nahkan alle ja alkoi hivuttaa sitä kupera puoli linnun nahkaa vasten kohti rintaosaa, tällä tavalla saadaan tasku ja tilaa yrttivoille. Minä parhaani mukaan, ajatellen jotain muita mukavia ajatuksia, kuten vaikka ensi kesää, hivutin myöskin isoa lusikkaa linnun nahan alla. Sitten otin yrttivoin jääkaapista, se oli parahultaisen jähmeää. Otin sitä suuren lusikallisen ja tuuppasin linnun lihan ja nahkan väliin ja päältäpäin nahkan pintaa pitkin pusersin voin tasaisesti (no miten sen nyt ottaa) pitkin rintaosan pintaa kohti linnun kaulapäätä. Sain kuin sainkin yrttivoin ängettyä kalkkunan takin alle melkoisen kattavasti. 

En aikonutkaan tehdä mitään varsinaista täytettä, stuffinkia. Sen sijaan tein kuten Jamie, halkaisin kaksi mandariinia ja laitoin ne linnun sisälle. Ne toisivat kosteutta ja sitruksista aromia lintuun, mutteivat hidastaisi sen kypsymistä. Jamie neuvoi, että lintua kannattaa vähän parsia kokoon sekä kaulapuolelta, että peräpäästä niin, ettei kaikki voi hetimiten valu pois maustamasta ja mehevöittämästä lintua. Tein pienen cocktailtikkuvirityksen, jonka toivoin riittävän. Suojasin kalkkunan koivet foliolla, etteivät ne kuivuisi ennen aikojaan. Oi, miten hämääväishuomaavaiselta sekin kuulostaa.

Lämmitin uunin 250 asteeseen ja nostin linnun uunipannulle, jonka pohjalla on kätevä ritilä, kiitos Ikean. Heti kun laitoin linnun uuniin, laskin uunin lämpötilan 180 asteeseen ja varauduin paistamaan lintua 35 minuuttia/kg. Linnussa oli erittäin epäluomu paistovahtikin, joten sitäkin meinasin tiirailla, mutta myös käyttää nenääni, vaistoani ja tuuriani sen suhteen, että linnusta tulisi prikulleen sopivan kypsä.

Parahin ystäväni Jamie näytti ohjelmassaan hyvää hyvyyttään myös muutaman konstin, jolla tietää kokonaisen linnun olevan kypsä. Muistan niistä ainakin yhden. Siinä lintu otetaan uunista ja sitä nostetaan ilmaan kahdella kunnon haarukalla valkoisen tarjottimen tai vadin päälle ja katsotaan valuuko siitä vähääkään punertavaa nestettä. Jos näin olisi, lintu takaisin uuniin, luukku kiinni ja kypsymistä odotellessa hoidellaan palovammoja, joita saatiin, kun painava lintu luiskahti haarukoista. Jamielle ei tietenkään käynyt niin.

Muistan minä toisenkin konstin. Siinä otetaan pitkä- ja teräväpiikkinen haarukka tai joku  muu piikki ja tökätään se linnun rintaan paksuimpaan kohtaan. Pienen hetken päästä haarukka nyhtäistään irti ja kokeillaan huulenpieleen onko ase kuuma. Jos se on polttavan kuuma, lintu on kypsä. Tällöin linnun voi peitellä folioon ja keittiöpyyhkeisiin pariksi tunniksi, jonka aikana hoidellaan huulen palovammaa. 

Kun tässä nyt aivan huippumuistiseksi ryhdyin, muistin kolmannenkin neuvon. Ilmeisesti jossain vaihetta paisto-operaatiota Jamie, tuo kullankallis neuvonantajani, oli ottanut foliokääreet pois linnun koivista, koska ne olivat myös saaneet kauniin paistopinnan. Koivesta Jamie otti puristusotteen palovammoista piittaamattomilla sormillaan ja puristi. Jos liha irtoaisi vaivatta koivesta, olisi lintu kypsä. 

Koska minulla oli näin kosolti hyviä neuvoja, arvelin että selviäisin tästä hommasta. Kalkkuna painoi kääreen tarran mukaan 3,8 kg. Mahdollisimman lyhyen lukion matikkani ja siitä saadun B:n turvin (tuo on elämäni lähes synkin salaisuus, joten kerrottehan sen vain kaikkein luotetuimmille ystävillenne) kalkuloin paistamiseen menevän parisen tuntia. Ja niin menikin. Lintuun rakennusvaiheessa asennettu paistovahti pompahti ylös kahden tunnin kohdalla ja kymmenen minuuttia sen päälle tekee aina hyvää, eikö vaan? Nostin sitten linnun vuokineen päivineen uunista, pistelin, nostelin ja puristelin sitä. Kypsää on, päätin. Joten käärin linnun folioon ja Jamien neuvojen mukaan myös keittiöpyyhkeisiin ja jätin sen jäähtymään pariksi tunniksi. 

Lisäkkeiksi päätin valmistaa ruusukaalia pekonilla ja uuniperunoita. Minulla oli joulusta jäljellä tuskastuttavan pieniä ruusukaaleja, joiden siistiminen oli yhtä tuskaa. Mutta hyviä niistä tuli, kun esikeitin niitä muutaman minuutin ja sitten viimeistelin ne pannulla yhdessä pekonisilpun ja kermatilkan kanssa. Maustoin pippurilla ja dijonsinapilla, suolaa nämä suloiset pallerot eivät pekonin myötä tarvineet. Kapriksia minun piti myös laittaa, mutta unohdin.

Uuniperunat valmistin Nigellan tapaan. Onpa minulla näitä brittiystäviä nyt ihan pilvin pimein! Nigella säästää luontoa jättämälllä foliokääreet pois uuniperunoista. Hän tökkää isot perunat grillivartaisiin ja laittaa sellaisinaan uuniin 200 asteeseen noin 45 minuutiksi. Metallinen varras kuumenee perunan sisällä ja kypsentää perunaa sitäkin kautta nopsemmin. Tämä on minunkin suosikkitapani nykyään. Etenkin jos uuniperunoita jää tähteeksi, niille ei käy ikävästi, kuten helposti käy, jos ne unohtaa foliokääreeseen. Siinä jäähtyessään peruna tummenee ilkeästi ja muuttuu kumiseksi, eikä sitä enää tee mieli käyttää tähdenlentoihin seuraavana päivänä.

Hävikistä herkuksi-lohitortut

Eilen alkoi jo tuntua, että jouluruokakiintiö oli ihan täynnä, kukaan ei enää haikaillut aamiaisella kinkkuviipaletta tai kysynyt, onko vielä porkkanalaatikkoa. Kerrankin mitoitimme jouluruokien määrän melkoisen oikein, mitään ei varsinaisesti mennyt pilalle, pieniä kipeniä toiseen kertaan lämmitettyjä annoksia meni kompostiin. Savustettua lohta oli vielä vähän ja pakastimessa neljä levyä torttutaikinaa.  Niistä sommittelin välipäivän kaapintyhjennysaterian. 12 pientä lohitorttua valmistui näistä:

• 4 torttutaikinalevyä
• noin 100 g savustettua lohta
• 12 kirsikkatomaattia
• 2 kananmunaa
• 1,5 dl kermaa
• muutama raapaisu emmentalia raasteena
• pippuria
• tillinoksia

Sulatin taikinalevyt ja kuumensin uunin 200 asteeseen. Kaulitsin jokaisen levyn pitemmäksi ja ohuemmaksi, niin että siitä sai leikattua kolme kutakuinkin neliön muotoista palaa. Asetin palan kuhunkin muffinivuoan 12 kolosta. Taikinakuoppaan leikkasin kirsikkatomaatit puolikkaiksi ja jaoin kristillisesti lohen rippeet joka koloon. Sekoitin kerman, kananmunat, tillin, juustoraasteen ja pippurin tasaiseksi massaksi ja lusikoin sen tasaisesti taikinakoloihin. Paistoin torttuja uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Olivatpa ne mukavan ilmavia ja maukkaita vähän jäähdyttyään! Söimme ne salaatin ja lohipateen lopun kanssa. Pienet piiraset sopisivat hyvin alkupaloiksi tai illanistujaisten napostelupöytään tai eväsretkikoriin.

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Joulunpyhinä sain tietää, että 11 polkupyörää taloudessamme ei ole enää paikkaansapitävä tieto. Kammenpyörittäjä on hankkinut itselleen vanhan Peugeot-polkupyörän. Hankintaan on oikein hyvä syy. Olemme aikeissa parin lähivuoden kuluessa osallistua ranskalaiseen tapahtumaan nimeltä Anjou Vélo Vintage. Minun vanha ajokkini on myös Peugeot-merkkinen ja huomaavaisena miehenä Kammenpyörittäjä arveli, että minun "vanha tyttöni" tarvitsee tietysti poikaystävän, niinikään ranskalaisen vanhan pösön. Kammenpyörittäjä on kyllä vannonut, ettei talouteen tule enää koskaan yhtään ranskalaista kulkupeliä, mutta poikkeushan aina vahvistaa säännön!

pyöräperheemme uusin jäsen