Passio

Luin jokunen aika sitten Sillä sipuli-blogista uudehkosta Ravintola Passiosta Helsingin Kalevankadulla. Olen ennenkin seuraillut Merituulin ja Jukan suosituksia ravintoloiden suhteen, joten nytkin nappasin vinkistä vaarin, kun minilomanen Helsingissä oli käsillä. Noin viikkoa ennen tehty varaus onnistui nopeasti sähköpostitse, mitä arvostan kovasti, sillä olen vähän huono soittamaan minnekään missään asioissa, ellei ole aivan pakko. 

Kesäinen Helsinki näytti parhaita puoliaan, kun kävelimme Hotelli Helkasta Passioon aloittamaan illallista kello 20. Ravintola oli noin puolilleen täynnä saapuessamme. Ravintoloitsija Jussi Hukkanen piti meistä huolta koko illan ajan ja hyvin pitikin. Muistelin minun jo varausta tehdessäni maininneen meidän haluavan kokeilla paikan 5 ruokalajin yllätysmenua ja sellaiselle tielle sitten lähdimmekin. Otimme myös juomapaketin sopimaan ruokiin. Aloitimme lasillisilla samppanjaa ja kauniista viinilaatikosta tarjotulla leivällä. Leivän kaveriksi oli sipulituhkalla koristeltua vaahdotettua voita. 

Aterian aloitti keittiöntervehdys, jossa oli kaksi houkuttelevaa suupalaa sommiteltuina talon oman näkkileivän palalle. Toisessa oli pastramia ja toisessa minikokoinen tartar varmaankin viiriäisenmunan keltuaisella. Emme oikein osanneet päättää, kumpi oli parempaa, sillä kumpikin oli tosi hyvää. Tervehdyksen kanssa samaan aikaan saimme lasilliset olutta, joka sopikin hyvin yhteen lihojen kanssa ja aterian ensimmäisen varsinaisen ruokalajin kanssa niin ikään. 

Ensimmäisessä annoksessa oli alkukesän makuja yllin kyllin. Lohi oli kypsennetty hennosti ja purjopätkä saanut aavistuksen paistopintaa, kurkkua oli tehty samanlaisella palloraudalla pieniksi kuuliksi, kuin Siljan ravintolassakin. Annoksen kauneus veti vertoja sen varovaisille mauille. 

Seuraavaksi laseihin kaadettiin viinejä, mutta minulla ei ole muistiinpanoja niistä sen enempää, kuin oluestakaan. Anton Bauerin viinejä ainakin oli tarjolla. Minun pitäisi kyllä alkaa laittaa viinejä paremmin muistiin. Toisena ruokana oli aivan loistavaa risottoa ja villisianniskaa korvasienien kera. Jos tähän mennessä olen vielä empinyt, millaista hyvän risoton tulee olla, en emmi enää. Enkä ole saanut itse aikaan lähimainkaan noin hyvää. Obelixin lempiliha oli mureaa, suorastaan nyhtöisää.

Kolmannen ruokalajin kohdalla meille tarjottiin jälleen leipää, mistä olin mielissäni, sillä talon oma leipä oli erinomaista. Lautasilla oli kultaotsa-ahventa, porkkanapyrettä, valkoista parsaa, pieniä parsakaalin nuppuja ja raikkaan sitruksisia katkarapuja.

Pöytään katetuista veitsistä ja Barolon punaviinin väristä pystyi päättelemään, että seuraavaksi söisimme taas lihaa. Annoksessa oli ankanrintaa, veripalttua ja erilaisia kasviksia. Tässä kohtaa jouduin ensimmäistä kertaa jättämään hieman lautaselle, sillä annos oli melko suuri. 

Jälkiruokia oli kaksi, tai laskentatavasta riippuen kolme. Ensimmäisessä oli hienostunutta raparperisorbettia pesusienimäisen revityn kakkupalan ja marjojen kanssa ja toisessa oli ilmava, raikas kohokas ja samalla lautasella siiderisorbetti. Jälkiruoat kyllä solahtivat hyvin täysiin vatsoihin, sen verran hyviä ne olivat. 

Aterian päätteeksi tilasimme espressot ja pyysimme ravintoloitsijaa rullaamaan pöytämme viereen salaperäisen taikurinkaappinsa, joka sisälsi yhtä jos toista hyvää juomaa. Kun tässä ollaan viime aikoina grappan kanssa läträtty, otti Kammenpyörittäjä sitä ja minä piakkoin Ranskaan suuntautuvan matkan kaihoissani otin calvadosta. Kahvit olivat pitkähköjä shotteja, mikä näkyi creman ohuutena.

Kahden hengen rauhalliseen tahtiin sujunut illallinen maksoi lisäjuomineen noin 250 euroa, joka on muodostunut aika vakioksi viime aikaisissa ravintolakokemuksissamme. Pidimme hintaa oikeansuuruisena ja ateriaa tasapainoisena. Juomat sopivat kikkailematta ruokiin ja etenkin minua miellytti käsi olalla-palvelun sijaan saamamme hieman suorasukaisempi kohtelu. En voisi kuvitella Jussi Hukkasen myöskään kyykistyvän pöydän äärelle puhumaan asiakkaan tasolle, eikä tarvitsekaan. 

Muista ravintolakokemuksistamme voi lukea kootusti välilehdeltä Valmiissa pöydissä.

Kävellessämme takaisin hotelliin näimme, miten joku oli tullut lähistölle tyylillä, kurkistimme Pelagon ikkunoista ja näimme yksinäisen kengän, toivottavasti sen omistaja löytyi aamulla, yhdellä pikkutennarilla ei tee kukaan mitään. Kävelimme pikkupätkän baanaa pitkin ja bongasimme Ravintola Lusikan, jossa haluaisimme myös käydä syömässä, ehkä seuraavalla minilomasella. 

Maailman paras sillisalaatti

Postauksen otsikko on tahallaan harhaanjohtava, en ole koskaan tehnyt sillisalaattia, eikä ole aikomustakaan tehdä. Käytän sanaa sen toisessa merkityksessä, eli tarkoittamaan sekalaista kokoelmaa erilaisia asioita. Muistan, että armeijassakaan ei pyydetä anteeksi, joten sanon vain, että pahoittelen. Jos joku tuli sillisalaatin perässä tähän postaukseen, niin tarjoan vaihtoehdoiksi vaikka tätä tai tätä, sillä en tahdo kenenkään kuitenkaan närkästyvän ja olenhan avulias ihminen noin muutenkin.

Minilomasemme Helsingissä viikonloppuna sisälsi jo kerrotunlaista ruokailua Olympiaterminaalin kupeessa, mutta myös miellyttävää illastamista eräässä keväällä avatussa ravintolassa. Siitä on jo naputeltuna postaus, jonka pläjäytän blogosfääriin hieman myöhemmin. Näiden ruokailukokemusten lisäksi keräsimme myös muunlaisia kokemuksia. 

Olympiaterminaalin tuoleissa oli hämmästyttävän hyvä istua

Olemme usein sanoneet toisillemme, että pitäisi liikkua hitaammin, pitäisi olla valmiimpi tekemään poikkeamia reitiltä pienten asioiden tähden ja olemme vähän oppimassa siihen. Yksi syy, miksi ainakin minun on vaikea tehdä lisämutkia matkaan on GPS. Siihen kun on lähtiessä naputeltu määränpää, aivoni naksahtavat heti sille mallille, että perillä ollaan kuuden tunnin ja seitsemän minuutin päästä ja sillä siisti. Etuajassa voi olla, jos liikenne on sujuvaa, mutta kaikki ylimääräinen on yhtä kuin myöhästymistä ja sitä kammoan. Ennen  GPS-aikaa tein päässäni näitä laskelmia ja melkeinpä sitä oltiin +- 3 minuutin aikaikkunassa perillä silloinkin.

Tällä minilomasella teimme muutamia mukavia poikkeamia kotimatkan reitiltä heti alkaen aamusta hotellilta lähtiessä. Olimme yötä Hotelli Helkassa, mutten tiedä mistä olin siitä lukenut ja mielikuvani ammentanut, sillä hotelli oli aivan erilainen, kuin olin luullut sen olevan. Minulla oli käsitys, että kyse olisi muutaman huoneen pienestä, vähän vanhanaikaisesta majoituspaikasta, mutta mitä vielä. Huoneita oli kuudessa kerroksessa ja huoneet olivat moderneja (tai ainakin siis omamme). Mutta kyllä siellä nukkui ja herätessään katsoi kattoon asennettua kankaalle painettua kesäistä maisemakuvaa. Aamiainen oli standardi. 

Meillä on työpaikan kautta kulttuuri- ja liikuntarientoja kustantamaan saadut Mind&Body-kortit. Tuijotan nimeä aina salasanaluettelossani ja mietin, että olenko liittynyt unissani joogakerhoon, vai mihin turkaseen tämä liittyy. Kortti on ilmeisen hyvä ja pätevä, jos asuu ns. ihmisten ilmoilla. Meilläpäin sillä maksaminen on tehty lähes mahdottomaksi, eikä netin kauttakaan meinaa onnistua juuri mitenkään. Kammenpyörittäjä oli löytänyt sentään yhden paikan Helsingistä, jossa voi helposti ostaa lippuja konsertteihin ja sieltä kävimme hakemassa tulevien taide-elämysten liput. Toimi hyvin ja nopeasti. Ainoastaan lipunostomatkaa voinee pitää pitkänpuoleisena. 

Mechelininkadulla sijaitsee minun tietojeni mukaan Suomen kaunein pyöräliike, Classic Bike. Jos teillä yhtään on pyöränpuutetta, menkää sinne. Sieltä löytyy niin kauniita ajokkeja, että jopa minä aloin tuntea tarvetta uudelle polkupyörälle, nimenomaan Royal Red-väriselle. Selvisimme kuitenkin ulos ilman uutta polkupyörää tai edes tilauslapuketta, mutta saimme pyytämämme pienet tarrat autoihimme. Tuota liikettä mielellään mainostamme vastikkeetta. 

Samalta kadulta huomasimme monista blogaanien postauksista tutun Ravintola Mechen, jonka liitin wanna eat-listalleni. EDIT: otin ravintolan pois listaltani, sillä luin juuri sen sulkeutuvan heinäkuussa ja tilalle tulevan jonkun uuden ravintolan.

Ennen Helsingistä lähtöä kurvasimme Hakaniemen Kauppahalliin, sillä halusin käydä siellä eräässä lankaliikkeessä, josta voi ostaa äidille mieluisia sukkapuikkoja. Vihreä vyyhti oli kuitenkin muuttanut, muttei kauas, Toinen Linja 1:seen, joten kävimme tietysti siellä. Hallissa kävimme vain DeliDelissä, emme voineet kylmälaukutta ostaa mitään viileää vaativaa elintarviketta. DeliDelissäkin hillitsin itseäni, olemmehan pian lähdössä matkalle, jonka varrelta voi tuoda yhtä jos toista herkkua. Alemmassa kuvassa on myös Annan kaupan, Hella & Herkun tuliaiset. 

Yleensä ajamme kotiin aina nelostietä, ei vähiten Heinolan Heilan vuoksi. Tällä kertaa kuitenkin halusimme piipahtaa Vesivehmaan lentopaikalla, jossa piipahdimme pari vuotta sitten turhaan, Päijät-Hämeen ilmailumuseon oltua arkipäivänä suljettu. Nyt tiesimme sen olevan viikonloppuna auki ja pääsimme kurkistamaan vanhaan puurakenteiseen halliin ängettyjä harvinaisia ilma-aluksia. 

Jo ennen lentopaikalle tehtyä mutkaa huomasimme vähän matkan päässä tien varressa kyltin, jossa luki Antin automuseo. Päämme kääntyivät vinhasti kyltin viitoittamaan suuntaan ja näimme somia vanhoja autoja maatilan pihapiirissä. Päätimme palata paikalle lentokonebongauksen jälkeen.

Kyse oli pienestä kotimuseosta Vähälän tilalla ja se oli juuri tuona päivänä auki yleisölle kansallisen museoajoneuvopäivän kunniaksi. Tavallisesti se on avoinna vain sopimuksesta. Niinpä oli todellakin kiva, että poikkesimme samantien, emmekä jääneet tuumimaan, että tullaanpa joskus uudelleen tätä kautta. 

Loppumatkalla sitten testasimme rengastuksen kuntoa valtavassa ukkossadekuurossa ja köröttelimme jonossa kotia kohti. Suomen kesässä on vaikka mitä nähtävää, kun vain malttaa pysähtyä ja poiketa tutulta reitiltä. 

Jäljet johtavat lettutehtaalle

Sunnuntaiaamu alkaa jo edellisiltana, kun kysyn aamiaistoiveita. Enpä olisi uskonut aikoinaan, että sellaista kyselenkään, mutta niin vain kyselen. Vastaus oli eilen illalla aluksi, että kaikki käy, mutta pikkutinkauksella sain kuulla, että pannukakut maistuisivat. Sitä tosin on puolustusvoimienkin menussa aina torstaisin, mutta on kuulema ihan eri asia, vaikka onkin hyvää. Tarkistin, ettei Campasimpukan Pannukakut-välilehdeltä löydy vielä rahkalettuja, eli syrnikkejä. Muistin oikein, joten tänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna oli siis tarjolla syrnikkimukaelmia. Kopioin ainemäärät Hesarin ohjeesta.

Syrnikit neljälle (12 kpl)

• 250 g maitorahkaa
• 3 kananmunaa
• 1 dl vehnäjauhoja
• 0,5 dl sokeria
• 1 rkl vaniljauutetta
• ripaus sokeria
• voita paistamiseen

Sekoita kaikki ainekset kulhossa ja anna taikina tekeytyä puolisen tuntia. Taikina on aika paksua, joten sen paistamiseen ei tarvita kolollista lettupannua. Minä paistoin omani crêpelevyllä. Tarjoa tuoreiden marjojen kanssa ja jos kaipaan kansainvälisyyttä pöytääsi, nosta sille vaahterasiirappipullokin.

Näistä ei tainnut tulla ihan suosikkejamme, rakenne oli niin erilainen kuin amerikkalaisten serkkujensa. Mutta nyt on kokeiltu.

Todellinen miniristeily

Edit: kaupallisessa ytheistyössä, Tallink-Siljaline

Olimme eilen Kammenpyörittäjän kanssa Silja Symphonylla syömässä uutta Menu Signaturea. Näin pienellä risteilyllä emme koskaan ole olleetkaan, sillä laiva ei liikahtanut satamasta vierailumme aikana. Tuliaisetkin olivat kaikki vatsassa pois lähtiessä, joka oli suhteellisen kätevää.

Joku voi kysyä, että mitä me siellä teimme ja vähän samaa saattaisin kysyä itsekin. Olin todella iloinen, etten änkeytynyt tilaisuuteen yksin, vaan menimme yhdessä. Yksin olisin varmaankin ollut ujona jossain nurkassa ilman Kammenpyörittäjää, henkilökohtaista small talk-vastaavaani. Sain joitakin aikoja sitten kutsun kyseiseen tilaisuuteen, mutta ohitin sen silloin, sillä minulla piti olla työvuoro. Kun työvuoro muuttuikin vapaapäiväksi ja sain vielä muistutuskutsun, sain aikaiseksi kysyä, että passaisiko paikalle tulla avecin kanssa. Tallink Silja Linen viestintäpäällikkö Marika Nöjd vakuutti, että sehän sopii. Tässä vaiheessa minä olin siinä luulossa, että tilaisuuteen tulisi melko paljon väkeä ja ehkä tuttuja blogaanejakin. Tilaisuus olikin verraten pieni, noin 15 vieraalle ja muutamalla laivayhtiön edustajalle, ja viinitalo Cono Surin edustukselle. Mikäli yhtään ymmärsin, moni vieraista oli lehdistön edustajia ja minua meinasi ujostuttaa, kun en tunnistanut ketään muuta blogaaniksi. 

Meidät johdatettiin laivan Bon Vivant-ravintolaan ja muutamien tervetuliaissanojen jälkeen alkoi pöytään virrata niin ruokaa kuin juomaakin. Meidän kanssamme samaan pöytään tulivat Winestaten Annika Roos ja Cono Sur-viinitaloa edustanut Mathieu Tiché. Ruoat esitteli Brightonista kotoisin oleva keittiömestari, jonka nimi meni minulta ikävä kyllä ohitse, mutta aksentti ei unohdu aivan heti. Viinit esitteli Master of Wine Tuomas Meriluoto ja Cono Sur-viinien osalta Adolfo Hurtado. 

Alkuun saimme Cono Sur Brut Bio Bio-kuohuviiniä, lautasilla oli keittiön tervehdyksenä soma lohipalanen haarukkaa väistelleiden kurkkupallosten ja wasabimajoneesin kanssa. 

Sama kuohuviini säesti ensimmäistä ruokalajia, joka oli nimetty halstratuiksi kampasimpukoiksi ja valkoiseksi parsaksi. Kampasimpukka nökötti sähäkän tomaattisalsan päällä. Keittiömestari kertoi salsan salaisuudeksi aivan mustiksi paahdetut tomaatinkuoret, jotka olivat mukana salsassa. 

Toinen ruokalaji oli kevyesti savustettua kyyhkynrintaa, puylinssejä ja karpalo-chutneyta. Sille oli sovitettu lasiin Peter Lehmann Black Queen Shiraz Sparkling-viini, joka oli erikoinen kokemus. Kylmä punainen viini tuntuu ajatuksena vieraalta, mutta Tuomas Meriluoto vakuutti viinin sopivan hyvin esimerkiksi lämpimällä säällä grillauksen oheisjuomaksi, kuten australialaiset sitä laajalti käyttävätkin. Minä en aivan vielä päässyt vakuuttuneeksi viinistä. 

Kolmanneksi saimme eteemme tillivoissa paistettua ahventa, muhennettuja huhtasieniä ja varhaisperunaa. Viininä oli Gerard Bertrand Domaine de Aigle Chardonnay. Tuomas Meriluoto kertoi tästä annoksesta ja sen suunnittelusta sen verran, että hän oli yhdessä keittiömestarin kanssa arponut onko kokonainen peruna fine diningia. Tähän vuodenaikaan he olivat katsoneet sen olevan sopiva lisäke ahvenelle. Minä en ollut aikaisemmin syönyt huhtasieniä, pidin niistä valtavasti. 

Ennen pääruokaa saimme pienet paletinputsausannokset, seljankukkasorbetia, jonka tuoksu johdatti heti mieleen Ruotsin ja Ikean, tosin sillälailla hienostuneesti. 

Pääruokana oli kokonaisena paistettua vasikan entrecôtea, jonka kanssa oli vuohenjuusto-oliivihöystöä ja madeirakastiketta. Laseihin kaadettiin Cono Sur Ocio-viiniä. Tämä annos oli menussa se, mikä ei mielestämme ollut aivan nappiin, höystö oli melko voimakasta ja suolaista, eikä entrecôte taida olla helpoin lihapala. 

Jälkiruokaa edelsi juusto, jona saimme comtéa viikunan ja saksanpähkinän kanssa. Juustoa kaveerasi kymmenvuotias madeira.

Koko menun kaunein annos oli jälkiruoka. Minttumarinoitujen mansikoiden ja cremè chantillyn kanssa joimme JR Reinish Rotgipfler Ausleseä. Voi miten hyvää!

Tilaisuus oli miellyttävä ja jouheva, pöytäkeskustelu ja sopivat huutelut naapuripöytiin hauskoja. Kaikenkaikkiaan oli mukavaa olla paikalla ja nauttia 139 euron menu Silja Linen tarjoamana. Kiitos siitä!

Hyvillä mielin kävelimme ulos aurinkoiseen Helsinkiin alkuiltapäivästä. Kammenpyörittäjä oli maistanut vain pieniä automiehen kaatoja viiniä, joten pääsimme jatkamaan autolla minilomastamme. Olen muuten ottanut käyttöön EasyPark-sovelluksen puhelimessani, sillä on helppo maksaa kadunvarsipysäköintejä laajalti ympäri Suomea. Järjestelmä toimii monissa Euroopan maissa, muttei liene niin kätevä ulkomaisella puhelinliittymällä, sitä asiaa en ole vielä tutkinut tarkemmin. Systeemin paras puoli on se, että maksan vain juuri siitä ajasta, jonka pysäköin ja voin etänä jatkaa parkkiaikaa, mikäli en ehdikään takaisin arvelemassani ajassa.

Mitä kaikkea muuta ehdimme tehdä minilomasellamme, kerron huomenissa. 

Muista ravintolakokemuksistamme voi lukea välilehdeltä Valmiissa pöydissä. 

Kookoskanaa ja elsassilaista valkoviiniä

Minulla oli kanaa (lue:broileria), minulla oli kookosmaitoa ja minulla oli inkivääriä. Tarvitsin ohjeen ja menin tietysti TOP-100 ruokablogien hakuun. Mieleni läikähti ilosta, kun osuin hakutuloksissa tuttuun nimeen, luimupupu. Siellä kirjoittelee ensimmäisiä kanssablogaaneja, joiden kanssa minulla alkoi olla yhteydenpitoa oman blogin aloittamisen jälkeen (tähän eivät liity tietenkään ne mahtavat blogaanit, joihin tutustuin ennen Campasimpukkaa kommentoimalla heidän blogeissaan ja kerätessäni rohkeutta oman blogin aloittamiseen). Sveitsinvuonnaan 2011 luimupuput valmistivat kookoskanaa ja samoille jäljille astuin minäkin tänään. Luonnollisesti sovelsin.

Kookosmaidossa uitettua broileriparkaa neljälle

• 4 broilerifilettä suikaleiksi leikattuna
• peukunkokoinen pätkä tuoretta inkivääriä raastettuna
• 3-4 valkosipulinkynttä raastettuna
• suolaa ja pippuria
• chilihiutaleita maltilla
• puolikkaan limen mehu
• 1 peltinen säilyketölkki kookosmaitoa (sellainen hernaripurkin kokoinen)
• 1 rkl oliiviöljyä
• nokare voita
• tuoreita yrttejä: korianteria, rakuunaa, timjamia ja ruohosipulia

Sekoitin oliiviöljystä, raastetuista inkivääristä ja valkosipulista, suolasta, pippurista, limemehusta ja chilistä pikkuruisen marinadin, johon kippasin suikaloidut broileripalat ottamaan hieman makua. Pienestä hetkestä tuli hieman pitempi, kun Kammenpyörittäjän harrastelijapyöräkorjaamon asiakas saapui noutamaan tunnearvoltaan huomattavaa ajokkiaan. Juuri aikaisemmin ystävämme toi toisen pyörän kevätkatsastukseen, jonka oli sovittu kuuluvan myyntihintaan. Kyse oli minun ensimmäisestä maantiepyörästäni, jonka ystävämme osti. 

Ai niin, takaisin keittiöön. Kuumensin laajassa kasarissa nokareen voita ja kaadoin marinoituneet broileripalat paistumaan. Kääntelin niitä hetkosen ja lisäsin kasariin kookosmaidon. Sekoittelin ja annoin kastikkeen kiehua noin vartin verran, maistelin ja lisäsin hieman pippuria. Lopuksi lisäsin kasariin ison kourallisen pihalla ja kasvihuoneessa kukoistavia yrttejä. Söimme hieman valjunvärisen kastikkeen basmatiriisin kanssa, eikä siitä ollut kyynelin kerrottavaa. 

Päivälliskeskustelut koskivat lähinnä nuorimmaisen ajotunteja ja äidillisiä neuvoja, sillä nuoriso jää huomenna kahdenkesken meidän lähtiessä vaihteeksi minilomaselle Helsinkiin.

Päivällistä ylevöitti ihastuttava elsassilaisviini, Domaines Schlumberger Pinot Gris (gris ei taida olla tässä yhteydessä ruotsia ja tarkoittane pientä possua) Les Princes Abbés. Tämän viinitalon viineihin tutustuimme ensimmäisen kerran miellyttävillä viinintekijän illallisilla Pöllöwaarissa ja toisen kerran yllättäen Harmoonin illallisella. Tilasimme viinitalon viinejä Alkon tilausvalikoimasta. Jyväskylän Sokoksen yhteydessä toimivan Alkon myymälän Kammenpyörittäjälle pyöräilypiireistä tuttu myyjä hoiti tilauksen ja viinit olivat hämmästyttävän nopeasti ihailtavinamme. Emme muutamaan viikkoon ole raskineet niitä maistaa, mutta tänään oli sopiva päivä, kummallakin alkoivat vapaat, pian lähdemme reissuun, joka vie myös Ranskaan ja pullon kyljen etiketti neuvoi yhdistämään viiniä kookokseen tai itämaiseen vivahtavaan ruokaan. Emme muistelleet Séverineä pahalla, vaan hyvällä. Viini maistui kotioloissa elegantilta ja ateriaan sopivalta. Moitimme ainostaan pullokokoa. (selvennän, tuo oli vitsi)

Paimenenpiirake tähdenlennoista virittää matkatunnelmaan

iltalukemista

Ruokapuoli on ollut Giron jälkeen hieman hunningolla, toissapäivänä esitin kaikkien äitien äitiä tekemällä nuorimmaiselle perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Muutoin leipäpussit ovat rapisseet harvakseltaan. Ei aina jaksa. Tänään kehittelin päivällisen tähdenlennoista sillä mielin, että voin lisätä postauksen loppuun tunnisteen hävikistä herkuksi. En nyt tiedä siitä herkkuudesta, mutta menipä nahistumisuhan alla olleita kasviksia ja juureksia, sekä muusin ja kastikkeen loput. Päivällinen kurkottaa ajatuksen tasolla jo pian alkavaan reissuun, jossa suuntaamme aluksi Elisabetin valtakuntaan. 

näillä + tomspukalla löytää perille

Virittelin paimenenpiirasta etenkin ulkonäköpuolella, mutta kyllä se makunsakin puolesta täytti tehtävänsä.

Paimenenpiirake

• 4 dl tähteeksi jäänyttä perunamuusia
• 2 dl maitoa (tarpeen  mukaan muusin rakenteesta riipuskellen)
• 2 kananmunaa
• 2 rkl voita (1 paistamiseen, 1 muusin mehevöittämiseen)
• tuoretta ruohosipulia, timjamia ja basilikaa
• (suolaa ja pippuria, mikäli muusi on laimeaa)
• 2 porkkanaa
• pieni pätkä kesäkurpitsaa ohuiksi kiekoiksi leikattuna
• 3 dl tähteeksi jäänyttä tuikitavallista jauhelihakastiketta

Leikkaa kesäkurpitsa ohuiksi kiekoiksi, mandoliinilla saat tasaohuita. Kiekkoja tulee olla sen verran, että sillä peittää valitsemaasi vuokaan sommitellun ruoan. Kuori porkkanat ja leikkaa nekin ohuiksi kiekoiksi. 

Laita uuni kuumenemaan 220 asteeseen ja voitele vuoka valmiiksi. Paista voissa ensin hetkisen kesäkurpitsakiekkoja, että ne saavat väriä. Nosta ne lautaselle odottamaan. Paista sitten hetki porkkanakiekkoja. Jätä nekin odottamaan. Notkista tähdemuusi kuumalla maidolla, voinokareella, kananmunilla ja mausta vellihkö muusi yrteillä, tarkista pippurin ja suolan määrä. 

Levitä esipaistetut, hieman karamellisoituneet porkkanakiekot vuoan pohjalle ja lusikoi päälle jauhelihakastiketta kunnon kerros. Levittele siihen päälle notkistettu muusi. Koristele pinta kesäkurpitsakiekoilla ja tuoreella timjamilla. Paista noin 45 minuuttia tai kunnes pinta on nätisti ruskistunut. Varo kieltäsi, on turkasen kuumaa!

Koska Nairo ei ehtinyt kiireiltään pizzalle, söimme ne itse

Tänä sunnuntaina päättyy vuoden 2014 Giro d'Italia Triesteen Nairo Quintanan voittoon. Koitin muistella milloin kiinnitin ensimmäisen kerran huomiotani tähän pieneen kolumbialaiseen pyöräilijään. En muista sitä tarkalleen, mutta hänen erikoinen nimensä ja ujo hymynsä jäivät mieleeni. Tänään hän nousee voittajan korokkeelle ensimmäisen kerran suuressa ympäriajossa, enkä usko kenelläkään olevan siihen nokan koputtamista. 

Tänään loppuu myös neljäs Italia-haasteemme, jossa meidän oli tarkoitus keskittyä erityisesti pastaan. Enpä tiedä, voiko niin sanoa käyneen ja muutama hutipäiväkin osui mukaan erinäisistä syistä johtuen.

Päivällinen katettiin tänään hieman tavallista aikaisemmin, sillä Kammenpyörittäjän oli mentävä töihin ja varusmiehen takaisin Kajaaniin. Pohjoisen sukulaiset olivat vielä ilonamme ja päätimme tehdä pizzaa. Ostin eilen Annan kaupasta niitä parhaita pizzajauhoja ja keräilin erilaisia täytevaihtoehtoja jääkaapista. Käytin aikaa sitten ostamaamme leipäkiveä nyt vasta kolmannen kerran, se kyllä tekee ihmeitä pizzan pohjan rapeudelle. 

Seurasin pizzapohjajälkiä monen blogin kautta Suolaa&Hunajaa-blogiin (joka on muuten muuttanut omilleen juuri, muistattehan päivittää linkityksenne suosikkilistallenne, oma linkkaukseni vie jo uuteen blogiin, josta löytyvät onneksi myös vanhat postaukset) ja olinkin jo ajoissa taikinahommissa. Pizzailut oli tarkoitus ajoittaa noin kello viiteentoista ja luin Jonnan epistolan aiheesta aamulla varhain. Päätin tehdä taikinan jo ennen puolta päivää kohoamaan. En ole koskaan kokeillut niin pitkää kohotusta, kolmea tuntia. 

Tarkoitus oli paistaa kuusi pienehköä pizzaa, sillä pizzalapioni ovat melko pienikokoisia. Leivinkivi nopeuttaa paistamista, joten kuuden pienehkön pizzan paistamiseen ei menisi kohtuuttoman pitkää aikaa yhdellä uunilla.

Täytevaihtehdoiksi kokoilin jääkaapin aarteita, muunmuassa salamia, mozzarellaa, savulohta, sardelleja ja tähdenlentona grillattuja kanafileitä ohuiksi suikaleiksi leikattuna. Tuoretta tomaattia, kevässipulia ja oreganoa löytyi myös, eikä täytteitä ihan kauheasti näiden lisäksi tarvinnutkaan.

Tuplasin Jonnan kolmen pizzan taikinaohjeen ja hänen neuvoistaan vaivasin sen yleiskoneella, sillä varten vaivaus käsin melkein jauhokilolle ei houkuttanut.

Pizzapohja kuuteen keskikokoiseen pizzaan

• 6 dl haaleaa vettä
• puoli palaa tuorehiivaa
• 1 dl oliiviöljyä
• 1 rkl suolaa
• 1 rkl sokeria
• noin 700 g 00-pizzajauhoja

Mittasin kaikki ainekset yleiskoneen kulhoon, jätin osa jauhoista vielä syrjään, lisättäväksi myöhemmin, mikäli tarpeen. Annoin koneen vaivata taikinaa pitkään, 10-15 minuuttia. Varoin tekemästä taikinasta liian kovaa, siksi annostelin jauhoja vähitellen. Taikinan lepäsi liinan alla kolmisen tuntia ja siinä ajassa se kohosi kolminkertaiseksi.

Vähän ennen pizzojen sommittelua keräsin kaikki täyteainekset saataville, viipaloin tomaatteja, raastoin juustoja, silppusin kevätsipuleita. Mieluummiin vähemmän, kuin enemmän. Kuumensin uuni niin kuumaksi kuin mahdollista, laitoin leivinkiven uunipellille ja uuniin heti uunin alaosaan kuumennuksen alkajaisiksi. Näin kivi olisi mahdollisimman kuuma, kun pizzojen paistamisen aika tulisi. 

Jaoin taikinan ensin puoliksi ja sitten puolikkaat kolmeen osaan, koittaen saada paloista samankokoisia. Otin yhden leivinpaperin kerrallaan leivinlaudalle ja sirotin sille hieman jauhoja. Painelin ensin taikinapalaa hieman litteämmäksi ja sitten kaulin sitä kevyesti niin, että siitä tuli silmämääräisesti noin pizzalapion kokoinen, jokaisesta tuli erimuotoinen, eikä mikään ollut läheskään pyöreä. Siirsin pohjan sivuun vielä hieman kohoamaan ja valmistelin kaikki muut viisi pizzapohjaa samalla tavalla. 

Kun kaikki kuusi pizzapohjaa olivat leivinpapereillaan valmiina odottamassa, aloitin täyttämisen. Levitin kaikille pari lusikallista tomaattikastiketta, seuraavaksi pienen kourallisen juustoraastetta ja sitten muita täytteitä vaihtelevasti. Lopuksi ripottelin päälle vielä juustoa kohtuudella, sen ei ole tarvis venyä ja paukkua. Pinnalle vielä hieman oreganoa. 

Liu'utin pizzan kerrallaan tulikuumalle leivinkivelle pizzalapiolta. Pizzan paistumiseen meni noin 7 minuuttia. Ujutin lapion leivinpaperin alle ja nykäisin pizzan pois uunista. Kolme lapiota oli sopiva määrä tähän operaatioon, minulla oli koko ajan pizza valmiina lapiolla odottamassa vuoroaan, yksi sai jäähtyä lapion päällä ja seuraavaa pääsi jo luisuttamaan lapiolle valmiiksi. 

Nyt Campakeittiö jää hieman tauolle haasteista. Tour de France alkaa 5.7., sitä ennen ajetaan niinikään Ranskassa Critérium du Dapihiné. Sen aikana saatamme jo ottaa pientä varaslähtöä Ranska-kokkauksiin, jos millään emme malta odottaa Tourin alkua. 

odottelemme vielä tämän vuoden karttaa