Tämä oli jo neljäs vuodenvaihteen matkamme Viroon, sen siitä saa kun sinne pitkästä aikaa tuli lähteneeksi
vuoden 2014 tammikuussa. Tällä kertaa kävimme kurkkaamassa Saarenmaata, jonne olemme aikoneet jo pitemmän aikaa mennä. Keskitalvi ei välttämättä ole otollisin aika tutustua Viron saariin, mutta olemme useinkin olleet eri paikoissa sesongin ulkopuolella ja pitäneet niistä juuri sellaisina aikoina.
Menimme tällä kertaa aikataulullisista syistä lahden ylitse sunnuntai-iltana Tallinkin uudistetulla Europa-paatilla, olimme yötä laivassa ja menimme maihin vasta maanantaiaamuna. Joulukuun alussa koimme pienoisen
paniikkiaterian Tukholman laivalla buffetissa ja nyt halusimme testata, että olemmeko oikeasti olleet väärässä luulossa, että Tallinnan laivoilla ei ole samanlaista taistelua ruoasta. Eikä ollut. Tosin laivan oli melko tyhjä, mutta kattauksissa oli kuitenkin ihmisiä ihan mukavasti. Jostain syystä matkustajat eivät pelänneet kuolevansa nälkään, jolleivat pääse ekana ottamaan tai jättämään ruokaa, vaan kaikki sujui juuri niin rauhallisesti kuin olemme aina tottuneetkin Tallinnan reiteillä eri laivayhtiöillä. Europan buffet oli oikein mallikas, uudistetussa ravintolassa linjastot olivat siistit ja järkevät, samoin pöytäjärjestelyt sellaiset, ettei sen enempää asiakkaiden kuin henkilökunnankaan tarvinnut tungeksia.
Olin lukenut luotettavista lähteistä (keskustelupalstat ja iltapäivälehdet), että kyseisellä laivalla on ollut viime aikoina viemäröintiongelmia, enkä ollut ilahtunut, kun hyttiimme mennessämme naapurihyttiin meni juuri huoltomies röörivehkeitten kanssa. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt. En kadehdi Tallink-Siljan viestintäjohtajaa, muutamissa yhteyksissä tapaamaani miellyttävää Marika Nöjdiä, kun hän joutuu selittelemään milloin mitäkin tautiepidemioita ja pyttyjentukkeutumisia, puhumattakaan vakavammista, matkustajaturvallisuuteen liittyviä asioita yhtiönsä laivoilla.
Aamulla sitten ajoimme laivasta ulos muutamien muidenkin siellä yöpyneiden kanssa yhtä aikaa. Miksihän aina juuri sen auton kuski puuttuu, jonka auto on juuri meidän edessämme? Meillä oli aikomus ajella samantien kohti Virtsun lauttasatamaa ja mennä ensimmäisellä mahdollisella lautalla ylitse Muhun saarelle.
Ajomatka Tallinnasta Virtsuun kesti noin kaksi tuntia ja olimme juuri sopivasti satamassa, kun lautan lähtöön oli 10 minuuttia. Ylitys kesti 30 minuuttia ja maksoi henkilöautolla ja kahdella matkustajalla juuri alle 15 euroa. Ilmeisesti kesäaikaan reitillä on kaksi alusta, joten ylitysmahdollisuuksia on kaksinkertainen määrä, mutta näin talvella yksikin lauttaa riittää viemään rekat, pakettiautot ja henkilöautot ylitse kohtuullisessa ajoin. Kävimme kahvilla lautan baarissa, niin näyttivät kaikki muutkin tekevän.
Muhun saari on se, mille lautta saapuu ja saaren halki ajaa hetkessä, kannastie vie sitten Viron suurimmalle saarelle, Saarenmaalle. Siellä halusimme vilkaista muutamaa juttua ennen kuin ajelisimme saaren pääkaupunkiin, Kuressaareen. Saarella on ollut paljon tuulimyllyjä ja pysähdyimme Anglan kylässä olevaan hieman merkilliseen
Angla Tuulikumägi-nimiseen perinnepuistotyyppiseen paikkaan. Tuulimyllyt näkyvät jo hyvin tielle, mutta kävimme myös tien varteen melko vastikään rakennetussa tyylien sekamelkaa edustavassa rakennuksessa, joka oli eräänlainen juhlavenuen, perinnemuseon ja käsityöpajan sekoitus, jossa ei säästelty erikoisia yksityiskohtia. Pihalla meitä vastaanotti lyhytjalkainen koira, joka haukkui pontevasti, mutta pysyi sopivan etäällä. En ollut varma oliko haukku tervehdys vai neuvo häipyä. Olen joskus jutellut
sauvajyväsen kanssa näistä pienistä museoista (tämä rakennus oli kyllä suuri, mutta kokoelmat jokseenkin pienimuotoiset), että ne ovat jotenkin liikuttavia. Nämä virkkuukoukku- tai kuusenkäpymuseot. Niissä on leppoisa käydä.
Toinen kohteemme ennen Kuressaareen menoa oli kiinnostava
Kaalin kraatteri. Se on noin neliökilometrin alueelle osuneen meteoriitin jättämistä yhdeksästä kraaterista suurin ja sen ympäri kulkee kauniisti rakennettu kulkureitti. Pilvisenä, lumettomana päivänäkin se oli kaunis paikka.
Kuressaareen saavuimme iltapäivällä ja kävimme parissa ruokakaupassa tarkistamassa hintatasoa, joka vaikutti olevan hieman Tallinnaa alempi. Kuressaaren
hienon Piispanlinnan museo oli maanantaipäivän vuoksi suljettu, mutta pääsimme kulkemaan muurien sisäpuolella ja katselemaan linnoitusta ulkoapäin.
Viron jälkimmäisen itsenäistymisen jälkeen kaupungin asema kylpyläpaikkana on jälleen vahvistunut ja muutamia hotelleja oli auki näin keskellä talveakin. Meillä oli huone Arensberg-kylpylähotellissa, mukava huone maksoi näin sesongin ulkopuolella vain 50 euroa. Olin varannut huoneen jo lokakuun lopulla, mutta pariin kertaan hinta ehti laskea saamieni tarjousten perusteella, joten tietysti vaihdoin edullisempaan hintaan, koska se oli mahdollista.
Olin katsonut kaupungin ravintoloita etukäteen ja ehdotin paikkaa joka oli yksi kaupungin maanantaisin ja ylipäätään tammikuussa aukiolevista ravintoloista. Joskus kyllä menee hieman metsään, tässäkin ravintolassa oli seikkoja, joitten vuoksi sieltä lähti ristiriitaisin mielin. Ei ruoan vuoksi, eikä hinnankaan, mutta yleisen ilmapiirin ja jonkunlaisen hämmentyneisyyden tähden.
Ensinnäkin ravintola oli hyvin pimeä ja hieman sokkeloinen. Meitä ei ottanut kukaan vastaan, kuulimme kyllä tiskin takaa keittiöstä kolinaa ja kilinää, muutamissa pöydissä istui asiakkaita. Ilmeisesti paikan vakioasiakas viinilasillisensa ääressä viittilöi meitä hetken kuluttua istumaan minne tahtoisimme ja niin teimmekin. Menimme kulman taakse ja siellä istui toinen mies viinilasillisensa äärellä. Hän tarjoutui antamaan pöytänsä meille, mutta otimme kuitenkin toisen pöydän, sillä sen päällä oli jonkunlainen lampun tapainen. Äkkisilmäilyllä ravintola oli ollut kukoistuksessaan joskus 90-luvun alkupuolella, kaikkialla oli tavattomasti pikkusälää ja roinaa, joka oli pölyn peitossa. Kalusteet olivat eriparisia ja liinat tummia ja väärän kokoisia pöytiin. Minun teki kyllä mieleni poistua paikasta, mutta oli ihan hyvä, että jäimme. Luulen niin.
Hetken kuluttua keittiöstä pyörähti ystävällisen näköinen naistarjoilija ja kiikutti toiseen pöytään ruokaa. Me saimme listan ja aloimme tihrustaa sitä hämärässä. Naapuripöydän virolainen mies sanoi meille jotain hieman suomeksi, englanniksi ja viroksi sekaisin ja oli ilmiselvää, ettei viinilasillinen ollut illan ensimmäinen. Minusta hän tuijotti meitä hieman epämiellyttävän tiiviisti. Valitsimme kumpikin kaksi ruokaa, ne oli mainittu tripadvisorin arvosteluissakin hyviksi.
Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että tarjoilijan mennessä keittiöön sieltä alkoi kuulua hyvin vilkasta kilinää ja kattiloiden kolinaa, mutta kun hän tuli pois keittiö vaikeni. Ilmeisesti siellä ei ollut ketään muuta, sama henkilö sekä tarjoili että kokkasi. Meitä asiakkaita oli noin kymmenkunta. Ruoat olivat alkuruokien osalta kylmiä, jonkunlainen juusto- ja leikkelelautanen ja tapaslautanen, joten niiden sommitteluun ei mennyt kauan aikaa. Enpä ole sellaisia tapaksia koskaan syönyt, enkä taida toivoa syövänikään enää. Antin juustot ja leikkeleet olivat parempia.
Naapuripöydän mies haki sitten tuttavallisesti viiniä itselleen tiskin takaa, josta päättelimme hänen olevan joko omistaja tai omistajan puoliso tai sitten ainoan työntekijän puoliso, veli tai muu tuttu. Mies oli meni myös laittamaan ilmeistä lempimusiikkiaan hyvin kovalle, jolloin tarjoilija/kokki kiiruhti hätiin sammuttamaan musiikkilaitteistoa. Mies vaipui takaisin pöydän ja tuolin muodostamaan pimeään nurkkaan ja mumisi siellä jotain. Näki miten ohitse edestakaisin kulkevaa naista harmitti ja hän sihisi mennessään, jotain mikä oli luultavasti, että älä ota enää ja mene muualle sammumaan.
Pääruokamme olivat oikein hyvät, yksinkertaiset liha-annokset, minulla nyhtöisän mureaa villisikaa ja Antilla peurapihvi. Jälkiruokaa emme ottaneet ja tarjoilija vaikutti hieman huojentuneelta, kun lähdimme pois maksettuamme satasen laskumme. Siihen kuului myös ruokien lisäksi lasilliset viiniä kummallekin ruokalajimme. Naapurinpöydän mies oli vajonnut jo melkein näkymättömiin tummaan nurkkaan.
Juttelimme illasta myöhemmin ja mietimme, että jos mies oli paikan omistaja, niin olipa huono omistaja, kun ei ollut palkannut kokkia, tai ollut selvänä auttamassa työntekijäänsä. Jos mies oli muuten vain tuttu, niin ei sillä tavalla pitäisi häiritä ja nolostuttaa yksin hääräävää työntekijää/omistajaa. Emme ole yleensä Virossa nähneet juovuksissa olevia virolaisia lainkaan ja siksikin tämä tapaus jotenkin kolahti. Ja kolahti siinäkin mielessä, että pitää muistaa itsekin, että oma alkoholin käyttö näkyy ulospäin, vaikka kuinka vain ajattelisi, että otanpa tässä vain lasillisen tai pari. Eikä se näky ole aina kiva. Ruoka oli siis kuitenkin pääruokien osalta onnistunutta, hinta kohdallaan, tarjoilu ystävällistä, joten sen puoleen ei ole mitään valittamista. En tarkoituksella mainitse tässä ravintolan nimeä kuitenkaan.
Hotellin aamupala oli kohtuullinen, olimme tosin syömässä sitä aamun viimeisellä tunnilla ja osa vadeista oli ja pysyi jo tyhjinä. Aamupala oli venäläisviritteinen, mikä ei niin kauheasti sovellu meidän makuumme, mutta kyllä sillä sai aamun käytiin.
Yöllä oli satanut hieman lunta ja oli pikkupakkanen. Kävimme hieman kävelemässä Kuressaaren katuja ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa.
Poikkesimme katsomassa Kaalin kraatteria uudelleenkin ja nyt se näytti erilaiselta, kauniilta näinkin, kun maastossa oli hieman lunta ja taivaassa kaunis punertava sävy.
Paluumatkalla lauttasatamaan pysähdyimme katsomassa muutamia kirkkoja ja hautausmaita, niissä on aina kiinnostavaa katsomista, vaikkei näin keskellä talvea päässytkään kirkkoihin sisälle. Jouduimme odottamaan lauttaa nyt hieman pitemmän aikaa, meillä ei ollut etukäteistietoa aikataulusta, mutta kolmen vartin odotuksella matka taas jatkui.
Minilomasen viimeiset päivät olimme Tallinnassa, niistä kerron seuraavassa postauksessa. Mutta sen verran vihjaisen, että nyt saimme syödäksemme oikeasti italilaista ruokaa ja Tuljak oli toisella kerrallakin aivan mahtava!
Lisään tämän postauksen CampaSimpukan yläreunan
Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.
