Lohipatee

Joulupöydässämme on aina tilaa uusille kalaruokalajeille. Löysin hyvänkuuloisen ohjeen ja sen myötä kiinnostavan blogin, Kirjatoukka ja Herra Kamera. Unohduin aatonaattoiltana lukemaan blogia ja katsomaan sen kuvia niin pitkäksi aikaa, etten ehtinytkään tehdä lohipateeta silloin. En ole siitä pahoillani, löytö oli niin mieluinen. Otin perusneuvot taiteilijan lohipateesta, toki hieman sovelsin.

• 700 g lohta
• 1 tl suolaa
• 4 kananmunaa
• 2 dl kuohukermaa
• 1 rkl tomaattisosetta
• 2 rkl perunajauhoja
• pippuria
• tilliä

Tarkastin kalan ruototilanteen, ruotoja nolla! Leikkasin kalan nahkaa myötäillen irti parhaani mukaan ja kuutioin sen. Hienonsin kalan monitoimikoneen leikkuuterällä ja maustoin silpun suolalla. Lisäsin kananmunan kerrallaan ja sitten loput ainekset. Lähdeohjeen chilikastikkeen jätin pois, syystä ettei meillä sellaista ole ja toisekseen olen edelleen kauhea chilinössö. Annoin koneen suristella ainekset tasaiseksi massaksi. Otin sitä lusikallisen ja kypsensin sen mikrossa mausteiden tarkistamista varten. Niitä oli sopivasti. 

Vuorasin noin litran vetoisen pitkänmallisen lasivuoan leivinpaperisuikaleilla, jotka vielä sutikoin voinokareella rasvaisiksi. Kaadoin massan vuokaan. Lähteessäni oli tehty välikerros kylmäsavulohesta ja tillinoksista, mutta minä jätin sen osuuden väliin. Käänsin leivinpaperisuikaleiden vuoan reunan yli tulleet osat kalamassan päälle ja asetin vuoan isomman uunivuoan pohjalle. Isoon vuokaan kaadoin kiehuvaa vettä niin paljon, että sen pinta oli suunnilleen kalamassan pinnan korkeudella ja kypsensin lohipateeta noin tunnin ajan, kunnes se oli kiinteytynyt. Sepä onkin jännä juttu, kun tekisi mieli tökkiä paistosta ja tuumii, että milloin se nyt on kypsää, muttei vielä muuttunut kumimaiseksi ja ylikypsäksi. Tällä kertaa onnistuin aika mukavasti ja lohipatee pääsi jouluajan aterioillemme ensin haaleaksi jäähtyneenä ja sitten jääkaappikylminä viipaleina.

Joulupuuroa ja sekametelisoppaa

mustarastas jouluaattoaamuna

Peilikin sen kertoo, ettei tässä olla enää mitään tytönhupakoita. Toinen varma kypsymisen merkki on se, että aamulla herätessään on iloinen, kun kello on jo kuusi. Talo oli tänä  aattoaamuna ihanan hiljainen, mitä nyt tiskikone  hurisi ja liesituuletin humisi. Muut perheenjäsenet vielä nukkuivat, teinit teiniyttään ja Kammenpyörittäjä työyön jälkeistä pikakoomaa. Riisipuuro tekeytyi vesihauteessa, sekametelit turposivat kattilassa odottaen kiisselitemppua ja porkkanalaatikko kypsymistä uunissa. Kinkkurasvat vartosivat kompostivastaavan hellää huolenpitoa, piti kyllä huomattavasti valostua, ennen kuin tohtisi tuonne tontin laidalle, samalla reissulla lintuystävämme saisivat pöydän koreaksi. Ystäviemme leivinuunista illalla toimitettu kinkku varmasti esitti jo kutsuhuutoja sinapin ystävälle, muttei se kuulunut varaston jääkaapista tänne asti. Kaikki hyvin, rauha tiluksilla.

Keitän riisipuuroa oikeastaan vain jouluna, vaikka se onkin aivan herkkua, kun sen sille vain antaa aikansa. Keitin neljän hengen annoksen ja siihen meni:

• 2 dl puuroriisiä
• 2 dl vettä
• 1 l kulutusmaitoa
• 1 tl suolaa
• 1 manteli

Mittasin haudekattilan yläosaan riisit ja veden ja annoin hetken aikaa näiden kahden ainekset tehdä tuttavuutta. Kun vesi oli alkanut imeytyä riisiin, lisäsin maidon ja sekoittelin puuroaihiota niin, ettei riisi jäänyt paakkuihin. Sitten vain kaasu pienelle, kansi päälle ja odottelemaan perheen heräämistä. Sekoittelin puuroa noin vartin välein ja kolmen vartin kuluttua puuro alkoi sakeutua kunnolla. Lisäsin suolan ja maistelin sopivuutta, riisipuuro kyllä tarvitsee suolansa! Tunnin keittelyn jälkeen puuro oli sakeaa ja kermaisen pehmeää, piilotin sekaan mantelin hyväonnisen löydettäväksi.

• pussillinen kuivattuja sekahedelmiä
• 1 l vettä
• 3 rkl ruokosokeria
• 2 rkl perunajauhoja + tilkka vettä sakeuttamiseen

Pohjoisessa sekahedelmäkiisseliä sanotaan sekametelisopaksi. Sitäkään en tee kuin kerran vuodessa, juuri riisipuuron kaveriksi. Pilkoin pussillisen sekahedelmiä pienempiin paloihin saksilla suoraan kattilaan. Laskin päälle vettä ja lusikoin joukkoon ruokosokeria. Keitin hedelmiä noin kymmenen minuuttia ja maistoin sokerin sopivuuden. Sekoitin pienessä kupissa perunajauhon vähän alle desiin kylmää vettä, niin että seoksesta tuli tasaista valkoista lientä. Nostin kiisselikattilan pois tulelta ja lurutin perunajauhovellin norona sekaan ja hämmensin samalla kiisselin tasaiseksi. Se sakeutui samantien. Nostin kattilan takaisin liekille ja annoin kiisselin pulpahtaa kerran ja jätin sen sitten jäähtymään kylmälle levylle. Vähän jäähtynyt sekametelisoppa kuuman riisipuuron kanssa kunnolla hiekoitettuna, se on herkkua! Onni suosii ensi vuonna Kammenpyörittäjää.

Saako näin tehdä? Taatelikakun tuunaus

Millaisia joulumusiikkityyppejä te olette ja tunnistatte ympäriltänne? On olemassa ainakin Varpunen jouluaamuna-ihmisiä ja Jingle bells-tyyppejä ja sitten on sellaisia kuin minä, joiden jouluherkkyyden virityksessä tarvitaan vaikkapa Eläkeläisten Joulutorttua tai Juicen Sikaa.  Eilen laitoin soimaan Nyrok Dolls-kokoonpanon  Kinkkuelämää-levyn (pidän kappaleesta Perunalaatikko, jossa äite kysyy, että imelläksää vielä, ei Tampereella kukaan enää imellä) ja otin tahrakantisen Ruutukokkini esille. 

Kerroin viime joulun alla, että olen tehnyt monet kerrat taatelikakkua Ruutukokin ohjeella, jossa ei ole mitään vikaa, päinvastoin se on luotettava ja hyvä. Miksi siis mennä korjaamaan sitä, mikä ei ole rikki? Voisi kuvitella, että tein jotain aivan valtavaa, en kuitenkaan tehnyt. Tein aivan kuten ennenkin, mutta  lisäksi pilkoin mukaan pienen levyn tummaa suklaata. Vaikka kuulostaa kieltämättä jotenkin luonnonvastaiselta, lopputulos oli ihanan ilmava ja kevyt taatelikakku. Talouden nuori aikuinen toimi koemaistajana. Hän ehti maistaa vain pikkupalan, kun jo tiesi mikä kakussa on uutta.

• noin 20 taatelia
• 200 g voita
• 2 dl sokeria
• 3 dl vettä
• 2 kananmunaa
• 3,5 dl vehjäjauhoja
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 rkl vaniljauutetta
• 100 g tummaa suklaata

Kivettömät, muutamaan palaan pilkotut taatelit, sokeri ja vesi laitetaan kattilaan ja keitellään soseeksi. Tämä vie noin puoli tuntia. Kattila nostetaan liedeltä ja mukaan lisätään voi, suklaa ja vaniljauute. Sekoitellaan, kunnes voi ja suklaa ovat sulaneet kokonaan.  Seoksen annetaan hetken aikaa jäähtyä, odotellessa uuni lämmitetään 180 asteeseen. Jauhot, sooda ja leivinjauhe mitataan ja sekoitetaan keskenään. Kun taatelisose lisukkeineen on hieman jäähtynyt, siihen sekoitaan mukaan kananmunat ja jauhot. Tämän annoksen mahtuu hyvin tekemään kattilassa, ei tarvitse sotkea erillistä taikinakulhoa. Ainekset käännellään nuolijalla tasaiseksi taikinaksi. Jollet käytä silikonivuokaa, voitele ja jauhota vuoka huolellisesti. Taikina lusikoidaan suurehkoon rengasvuokaan. Suklaasta johtuen taikina on aika paljon vetelämpää kuin sitä ilman, joten taikina asettuu vuokaan sopuisasti, eikä siihen ole tarvetta piirtää lusikalla syvennystä estämään kakun keskikohdan turpoamista. 

Kakkua paistetaan uunin keskiosassa noin tunti. Kun taikina ei tartu kakkutikkuun, kakku on kypsä. Sitten koetellaan leipurin kärsivällisyyttä, minä maltoin noin 15 minuuttia ennen kuin kumosin kakun. En muuten pidä juurikaan silikonituotteista keittiössä, mutta tällaisten kakkujen kanssa se on hyvä, sillä en pidä korppujauhopinnasta kakussa.

Tein eilen myös hedelmäkakun,  sörkin senkin ohjetta. Käytin sattumina kuivattuja karpaloita, manteleita, cocktail-kirsikoita ja suklaanappeja. Skippasin pitkänomaisen kakkuvuoan voitelun ja jauhottamisen, koska olin laiska ja vuoan pohjassa luki uhmakkaasti non stick. Toivoin, ettei tulisi paha kakku, tulisi hyvä kakku, ilmaisin toiveeni myös Kokit ja potit-Hannelelle hänen eilisessä vaahtokarkki-lumiukko-postauksessaan. Toiveeni ei täysin toteutunut. Kakku ei irronnut vuoasta aivan suosiolla. Hyvää se on, mutta hedelmät ovat vähän liiaksi kinostuneet kakun pohjalle ja pinta on rupinen. Tämä saa sitten luvan olla tämän joulun keittiömoka ja kaikki muu onnistuu täydellisesti, vai mitä?

lailalalai

Ensimmäiset satatuhatta!

kuvan raaste ei liity postaukseen

Tasan vuosi sitten merkitsin tietokoneen työpöydällä olevaan kalenteriin luvun 20 000. Sen verran oli Campasimpukan laskurissa tuona joulunaluspäivänä. Olin iloinen ja innostunut uuden sadon bloggaaja, joka ei meinannut uskoa, että todella olin jaksanut blogata jo monta kuukautta. Eilen illalla, täsmälleen vuotta myöhemmin pyörähti Bloggerin vähän niitä näitä näyttävään laskuriin 100 000. Nyt olen jo vähän kokeneempi bloggaaja, mutta ainakin yhtä innostunut ja iloinen kuin vuosi sitten. Mukavaa on ollut ja luulenpa, että on tulevaisuudessakin! Kiva kun olette piipahtaneet, käykää jatkossakin!

Karamellikastikkeen tuho ja nousu

Poimin foodgawkerista karamellikastikkeen ohjeen suosikkikansiooni jo jotakin aikoja sitten, tänä aamuna aloin viimein keittopuuhiin. Jossakin kotimaisessakin blogissa juuri oli keitelty kastiketta hyvin samantapaisella ohjeella, mutten löytänyt ohjetta enää TOP-100 ruokablogeista, kun en tullut sitä merkanneeksi muistiin. 

Olen vihdoin leiponut, mehustanut ja säilönyt iänikuisen valkoisen sokerin varastoni loppuun, mutta ajattelin ohjeen toimivan hyvin ruokosokerillakin. Ohjeen mukaan kastikkeeseen meni

• 1 cup sokeria (2,37 dl ollaan sitä tarkalla päällä)
• 1,25 cup kermaa (2,96 dl hehe)
• 1 rkl voita
• 1 t vaniljauutetta
• ripaus suolahiutaleita

Sirottelin sokerin tasaisesti paksun kuparikattilan pohjalle. Mittasin kerman valmiiksi ja otin voinokareen lusikkaan odottamaan, sekä vaniljan ja suolan käden ulottuville. Aloin kuumentaa keskikokoisella kaasuliekillä sokeria ja sehän rupesikin nopsaan sulamaan. Sekoitin sitä varovasti sulasta reunasta keskustan kiteisiin päin puisella lastalla. Koska kyseessä ei ollut valkoinen sokeri, muuttui ruokosokeri heti sulattuaan hyvin kauniin väriseksi, sitä ei tarvinut/voinut juuri keitellä, jota arvelin valkoisen sokerin tarvitsevan halutun värin saavuttamiseksi. Tässä kohtaa ensimmäisen kerran  pelkäsin menneeni metsään. 

Nostin sulan sokerin, josta alkoi tulla melkoisen paahteista tuoksua, pois kaasulta ja annoin se asettua minuutin verran (minut tuntien meni ehkä 30 sekuntia). Kaadoin puolet kermasta kuumaan sokeriin varovasti, kerma kuohahtaa reippaasti, joten kannattaa olla varovainen. Sekoitin vispilällä kerman joukkoon ja sain hieman tököttiä tarttumaan vispilän kiekuroihin. Lisäsin lopun kerman ja vispilöin lisää. Ohjeessa sanottiin, että jos seos meinaa paakkuuntua, kattilan voi nostaa takaisin miedolle tulelle hetkeksi. Näin teinkin. Seos oli melkoisen tasaista ja sekoitin voinokareen, vaniljan ja suolan mukaan. Vispilään tarttui jonkun verran seosta, mutta miedolla lämmöllä se kyllä irtosi ja sekoittui kastikkeeseen. Maistoin pikkuisen vispilästä ja naamani meni nurinpäin, tämähän paloi!

Kaadoin kastikkeen kuitenkin sinapilta virattomaksi jääneeseen purkkiin ja päätin kokeilla myöhemmin uudelleen valkoisella sokerilla. Murjotin aikani ja pienen kaupunkireissun jälkeen avasin karamellikastikepurkkini ja maistoin. Se mitään palanutta ollut! Se oli ihan täydellistä, syvän makuista ja oikein huusi vaniljajäätelöä kaverikseen. 

Aina ei siis kannata heti heittää epäonnistuneeksi luulemaansa kompostiin. Karamellikastikkeen luvataan säilyvän jääkaapissa parisen viikkoa. Saa nähdä kuinka kauan se riittää, kun vaan hommaan hyvää jäätelöä talouteen. 

ps. tunnustan lusikoineeni kastiketta tahallani purkin reunan yli, vaikka se on yksi niitä kliseisiä ruokakuvausjuttuja, joille toisena hetkenä vähän nyrpistelen

Lintujen ruokintaa ja loimulohta

Jokatalvinen ilomme, lintujenruokinta on hyvässä vauhdissa. Takapihan buffetissa käy päivittäin ties kuinka paljon lintuja, mahdotonta sanoa. Lajien määrää on mukava seurata. Meillä on nyt oma mustarastaskin, tai oikeastaan kaksi. Toinen niistä on selvästi suurempi ja rohkeampi, se antaa kyytiä pienemmille linnuille ja ottaa paikkansa reippaasti. Pienempi yksilö on arempi ja väistää muita, tinttejäkin. Pähkinät ovat tällä erää suosituin ja runsasmenekkisin ruokalaatu, Kammenpyörittäjän laskelmien mukaan maapähkinöitä menee parempiin nokkiin melkein kilo päivässä! Myös oravat ovat takapihallemme tervetulleita, emmekä häädä närhiä ja harakoitakaan pois. Kissat saavat vinkin palata koteihinsa felineittensä ääreen.

Ihmisvatsojen täytteeksi meillä oli tänään, viikon surkeimpana kalanostopäivänä, loimulohta. Postasin siitä taannoin, vaikken silloinkaan antanut kovin perusteellista selostusta aiheesta. Pakkasella loimuttamiseen kannattaa varata hieman kesää enemmän aikaa, mutta kun tulet ovat hyvällä mallilla ei itse kalan kypsyminen ota juurikaan sen enempää aikaa kuin kesälämmöilläkään.

ennen lumitöitä

loimuava lohi

Piippaava mysteeri

Meillä on ollut keittiössä piippaava mysteeri. Se ilmeni ensimmäisen kerran parisen viikkoa sitten. Paistelin tyytyväisenä jotain ruokaa ja taisin saada aikaan vähän käryäkin. Kuulin pienen äänen, ihan pikkuisen piippauksen. Arvelin, että liesituuletin ilmaisee mieltään, se ainakin vilkuttaa valoa suodatinten vaatiessa pesua. Kammenpyörittäjä oli sitä mieltä, ettei laitteessa ole äänimerkkiä, vaikkei sekään olisi pahasta. Asia unohtui, kun piippausta ei enää kuulunut. 

Eilen puuhailin keittiössä (kuiskaten kerron, että ruokin jälkikasvun nuudeleilla ja tonnikalalla, joka sentään on MSC-sertifioitua) ja kuulin piippauksen. Ja kuulin toisenkin kerran. Välillä kuului yksi piippaus, sitten pari nopeasti peräkkäin, sitten saattoi olla kolme minuuttia hiljaista. Yritin vaativan kokkauksen (nyt tiedän, ettei kyseessä kuitenkaan ollut sarkasmivaroitin) lomassa etsiä äänen lähdettä. Poikani katsoi minua keittiöön tullessaan kuin vähäjärkistä, aivan ymmärrettävästi, koska olin keittiöajastin korvalla ikään kuin soittaisin sillä. Mutta ääni ei tullut siitä. Aina kun pyörähdin, piipahdus tuntui tulevan takaani. Jos pysähdyin korvat höröllä, mitään ei kuulunut, mutta kun sanoin jotain tai käännähdin, piipahdus kuului. Tällainen on omiaan tekemään ihmisen hulluksi. Syleilin japanilaista riisinkeitintämme korva sen pulleaa masua vasten, sillä siinä kello toimii, vaikkei virtajohto ole kytkettynä, arvelin että se varoittelisi pariston loppumista. Haravoin kahvihyllyä, josko sinne olisi piiloutunut jotain piipittävää. Mutta mitään ei löytynyt. 

Tänään arvoitus ratkesi. Olin tehnyt ruokaa uuniin ja pöydällä oli tiskiä koneeseen pääsyä odottamassa. Kammenpyörittäjä nostaessa kauniin, painavan pannuni tieltään ja laskiessaan sen kädestään kuului pieni piip. Olen joskus maininnut, että minulla on pannu, jossa on tietokone. Ei kai se nyt ihan tietokone ole, mutta siinä on osio, jolla voi määritellä halutun kuumuuden pannulle ja pikkuruinen näyttö. En ole koskaan tullut opetelleeksi tämän toiminnon käyttöä, kunhan olen poistanut osion tiskaamisen ajaksi ja tökännyt sen takaisin, että kahvasta on kivempi pitää kiinni. Tämä  hieno laite nyt sitten on ollut päällä ties kuinka kauan tai olen silloin tällöin hipaissut kytkimiä, säätänyt pannua suuntaan jos toiseen, ehkä sitä kaappiin laittaessani. Siellä pannuni laatikossa on yrittänyt parhaansa mukaan ilmaista minulle, että lisää nyt lämpöä hyvä ihminen, ei tässä päästä muuten 160 asteeseen millään! Eipä ihme, etten kaapiston alalaatikosta paikallistanut piipahduksen lähdettä. 

Arvatkaa onko minulla hölmö olo? Tarinan opetus on se, että älä osta vempeleitä, joita et viitsi opetella käyttämään. Tai jos ostat, kärsi sitten nahoissasi.

Pyöränrakentajan kynttelikkö

Meillä syödään joka päivä jotain, vaikka blogista voisi päätellä tällä hetkellä toisin. Työt ovat kinostuneet nyt niin harmittavasti, ettei kokkailuun, saati bloggailuun ole ollut aikaa ja vielä menee muutama päivä, ennen kuin  taas onkaan. Kammenpyörittäjä kuitenkin puhdetöinään purkaa ja sommittelee pyöränosia. Milloin hän riemuitsee saatuaan jonkun teräksen ja alumiinin liiton rikkoutumaan osia rikkomatta, milloin raapii päätään ja jättää taas jotkut tökötit vaikuttamaan, josko huomenna onnistuisi. Eilen hän kuljeskeli kädessään vetopuolen kampi ja hetken perästä meillä oli innovatiivinen kynttelikkö. Joulun henkeä, ilman muuta!