Liian ätläkän suklaamunan loppusijoitus

Minulla oli erittäin hyvä syy ostaa neljä pientä Pätkis-suklaamunaa. Ne myytiin pienessä  munakennossa, juuri sopivassa CampaAdrian matkajääkaappikäyttöön. Viimekesäinen vastaava Mignon-munien myyntipakkaus sai kosteaa jossain vaiheessa ja täytyi korvata. Nämä Pätkis-munat olivat kuitenkin aivan liian makeita ja oikeastaan vähän vastenmielisiä syödä, anteeksi nyt vaan. Mutta kotelo on hyvä! Käytin toiset kaksi suklaamunaa muffineihin ja niissä ätläkkyys pehmeni sen verran, että oikein reippaasti pystyimme syömään muffinit jälkiruokana. Paistoin ne sanonko missä. Ohjeen otin jostain geneeriseltä firmasivulta, kadotin sen jo, pahoittelen. 

Suklaamunamuffinit (4 kpl)

• 2 täytettyä suklaamunaa
• 65 g voita
• 2 dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 dl sokeria
• 1 kananmuna
• 0,5 dl kermaa

Sulata voi ja suklaamunat vesihauteessa. Jätä jäähtymään. Yhdistä jauhot, leivinjauhe ja sokeri kulhossa ja toisessa kulhossa kerma ja kananmuna. Yhdistä seokset ja viimeisenä lisää mukaan hieman jäähtynyt voi-suklaaseos. Sekoita taikina tasaiseksi. Jaa taikina voideltuihin ja jauhotettuihin alumiinivuokiin tai jos käytät paperia muffinivuokia, voitelua ei tietenkään tarvita. Paista 175 asteessa noin 15 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla, puhdas tikku pistoksen jälkeen kertoo kypsästä muffinista. Minä paistoin neljä muffiniani airfryerissä. 

Annokseen laitoin muffinin nurinpäin lautaselle (alumiinivuoka tekee muffiniin kauniin tasaisen pinnan) ja luritin päälle hieman mustikkaista kastiketta, jota riitti purnukasta tehtyäni aiemmin viikolla pikahilloa aamiasijogurtille. Lautaselle tuli myös pallo vaniljajäätelöä, vadelmia ja mintunlehti. 

Bulgogi

Olen perehtynyt aasialaiseen ruokaan todella vähän, mutta eilen kokeilin jotain sellaista, mitä varmasti teen toistekin. Kyseessä on bulgogi, joka kuulostaa koirarodulta, mutta ei ole. Koska en ole tätäkään ruokaa koskaan syönyt ennen kotikokkausta, en osaa sanoa miten autenttista se oli, mutta hyvää oli aivan varmasti. Lueskelin ohjeita monesta paikkaa ja kyseessä lienee sellainen ruoka, johon jokaisella aiheeseen vihkiytyneellä on se oma tapansa. Minä otin neuvot täältä. Hieman yhdistelin muualtakin lukemiani vinkkejä. 

Bulgogi 3-4 hengelle

• 300 g naudan sisäfilettä kohmeiseksi sulaneena
• 1 dl soijakastiketta
• 3 isoa valkosipulinkynttä
• palanen tuoretta inkivääriä
• 2 rkl tummaa sokeria (käytin kuivaa, irtonaista fariinia)
• 2 rkl seesaminsiemenöljyä
• pippuria
• 2 rkl wokkiöljyä
• palanen punaista paprikaa
• 2 rkl paahdettuja seesaminsiemeniä
• ruohosipulia

Otin pakastimesta palasen naudan sisäfilettä, jonka oli vakumoinut pihviateriaa varten. Ostan yleensä kokonaisen sisäfileen, kun sattuu  hyvä tarjous kohdalle ja vakumoin sen kolmena palana. Nyt käytin sellaisen palan, josta olisi leikannut neljä pihviä. Annoin palan sulaa noin tunnin verran kääreettä lautasella. 

Sillä välin sekoitin marinadin, jota varten leikkasin valkosipulia ja inkivääriä ihan pieneksi silpuksi. Sekoitin astiassa soijakastikkeen, sokerin, seesaminsiemenöljyn, valkosipulin ja inkiväärin tasaiseksi marinadiksi. 

Leikkasin kohmeisen lihapalan ohuiksi viipaleiksi samaan tapaan kuin poronkäristystä tehdessäni. Sekoitin viipaleet marinadiin ja jätin tekeytymään tunniksi, pitempikin aika passaa, mutta minä en malttanut odottaa. Odotellessani paahdoin kuivalla pannulla seesaminsiemeniä, ihme kyllä en polttanut niitä. Jätin ne lautaselle jäähtymään, kuumalle pannulle ei kannata jättää. Palavat siinä senkin jälkeen, kun pannu on nostettu pois liedeltä. Kokemuksesta tiedän. Leikkasin myös paprikapalan ohuksi suikaleiksi ja silppusin ruohosipulia. Mieto punainen chili ja kevätsipuli olisivat olleet parempia tähän, mutta eipä sattunut olemaan saatavilla. 

Laitoin sushiriisiä keittimeen kypsymään ja kun riisin valmistumiseen oli aikaa noin vartti, aloitin lihan paistamisen. Kuumensin korkealaitaisessa pannussa lorauksen kuumuutta kestävää wokkiöljyä ja paistoin marinoidut lihaviipaleet kolmessa erässä, ohuet palat eivät paljon paria kolmea minuuttia pitempää aikaa tarvinneet. Laitoin paprikasuikaleet viimeisen erän kanssa pannulle ja lopuksi kaadoin lautaselta kaikki lihapalat kannulle vielä kuumenemaan. Marinadista oli muodostunut pannulle mukavasti kastikettakin. Lopuksi kiersin myllystä  pari kierrosta pippuria.

Annokseen nostin pari kauhallista soft sushi-asetuksella kypsennettyä riisiä ja pari kauhallista bulgogia. Pinnalle ripotin vielä paahdettuja seesaminsiemeniä ja ruohosipulia. Pitää kyllä tutusta enemmänkin korealaiseen ruokaan. Tästä tuli jjapagurin kaltainen suosikki kyllä kerrasta. 

EDIT: lisään postauksen CampaSimpukan uudelle Pöytä Koreaksi-välilehdelle, jonne kerään kaikki korealaiset kokeiluni. 

Nyt pitäisi keksiä, miten toivutaan k-draman loppumisen aiheuttamasta tyhjyyden tunteesta. En aio heti lääkitä itseäni jollain toisella k-dramalla, sillä Kapteeni Ri ei ole heti syrjäytettävissä, sellainen Sydänten Kapteeni sentään kyseessä. Ehkä tuikku sojua murheeseen?

Yhdestä sämpylästä riittää hyvin kahdelle

Söimme viikolla sovellettuja nakkisämpylöitä pyöreiden hampurilaissämpylöiden kanssa, pitkulaisia ei sitten ollutkaan pakastimessa, vaikka olin valmis vannomaan, että on. Pyöreitä sämpylöitä jäi yksi ja olimme jo laittamassa se kuivumaan lintuja varten, kun tulin ajatelleeksi, että siitä riittäisi kyllä aamiaisella kahdellekin, kun vähän väkertäisin. 

Aamiainen kahdelle

• 1 kotitekoinen hampurilaissämpylä
• 1 kananmuna
• 1 dl maitoa
• nokare voita
• suolaa ja pippuria
• ruohosipulia
• 4 viipaletta pekonia
• 2 kananmunaa

Leikkasin hampurilaissämpylän kuuteen viipaleeseen poikittain. Sekoitin kananmunan maitoon ja maustoin seoksen suolalla ja pippurilla. Leikkasin ruohosipulia silpuksi. Kuumensin paistinpannua ja sulatin nokareen voita. Kastoin sämpyläviipaleet munamaidossa ja nostin viipaleet pannulle paistumaan. Molemmin puolin pari kolme minuuttia ja valmista tuli. 

Paistoin samaan aikaan kahdessa pienessä blinipannussa pekonin ja kananmunat. Pekoni reunoille ja kananmuna keskelle, pippuria päälle. Tarjolla oli myös marjasmoothieta, maitokahvia ja mummonsekomehua. 

Porsaankyljykset sauvajyväsen tapaan

Ostin jokunen aika sitten possunkyljyksiä. Etsin CampaSimpukasta postauksia aiheesta, mutten löytänyt yhtään. Voi olla, etten ole koskaan aikaisemmin edes yrittänyt valmistaa possunkyljyksiä. Se on melko varmaa, sillä blogi on pian 11 vuoden iässä ja jos sinä aikana en ole jotain tehnyt ja postannut, en todennäköisesti ole tehnyt kyseistä ruokaa aikaisemminkaan. 

Tuote jonka ostin oli Tammisen Dry Aged Porsaan Chop Steaks (hassu kielisekamelska), se oli alennuksessa ja tuli mieleen kokeilla. Ohjeen etsimiseen meni hyvä tovi, mutta sitten älysin mennä ystäväni sauvajyväsen blogiin. Siellä oli täydellinen ohje. Pienensin ohjetta kahteen pienehköön annokseen ja hieman sovelsin.

Possunkyljykset sauvajyväsen tapaan

• 2 luutonta possunkyljystä paksulla rasvareunuksella
• 1 rkl dijonsinappia
• suolaa ja pippuria
• 2 rkl vehnäjauhoja
• 1 dl korppujauhoja
• 2 pientä kananmunaan
• voita ja öljyä paistamiseen
• tuoretta rosmariinia
• 1 valkosipulinkynsi viipaleina
• 1 rkl konjakkia (oma lisäykseni)
• 2 dl kermaa

1. Kuumenna uuni 180 asteeseen. 
2. Sivele kyljyksille sinappia ja ripota päälle pippuria. 
3. Sekoita vehnäjauhoihin suolaa ja taputtele kyljykset jauhoissa molemmin puolin. 
4. Vatkaa kananmunien rakenne rikki ja kasta kyljykset kananmunassa molemmin puolin. 
5. Taputtele kyljykset korppujauhoissa taas molemmin puolin. 
6. Kuumenna uunin kestävä pannu ja sulata sillä reilu nokare voita, lisää mukaan paiston kestävää öljyä.
7. Laita rosmariini ja valkosipuli  pannulle paahtumaan. 
8. Nosta pannulle kyljykset ja paista niitä molemmin puolin kolme, neljä minuuttia. Tee kääntö varovasti, ettei leivitys irtoa. 
9. Kaada pannulle mukaan konjakki ja kerma ja nosta pannu uuniin. 
   
10. Kypsennä kyljyksiä uunissa niiden paksuudesta riippuen 30-40 minuuttia foliolla peitettynä. 
11. Nosta kyljykset lämpimälle lautaselle odottamaan ja sekoita pannulla oleva kastike tasaiseksi, lisää hieman kermaa ja keitä uudelleen kasaan, jos kastike on käynyt vähiin. 

Minulla kyljysten leivitys irtosi hieman toisesta palasta pannulta nostettaessa, mutta sekoitin leivityksen pienellä vispilällä kastikkeeseen ja se oli oikein mainio juttu, saatoin sanoa, ettei se ollut virhe, vaan muotia! Lisänä meillä oli paahdettuja perunoita ja kukkakaalia. Kyljysten runsaanpuoleinen rasvareunus oli sulanut uunissa aika mainiosti, minun palastani jäi hieman poisleikattavaksi liiallisen löllöyden takia. 

Cavakastike

Espanjassa tällä viikolla ajettava Volta a Catalunya inspiroi espanjalaiseen ateriaan, jonka yhtenä osana oli perunamunakas, Spanish tortilla. Sen lisäksi lautasella oli pannulla paistettu broilerin rintafile ja keltainen kuohuviinikastike. Käytin siihen espanjalaista cavaa. Ohjeen otin täältä, kymmenen vuoden takaisesta postauksesta. Muuntelin hieman eikä se mennyt pieleen, mikä oli ilahduttavaa. Pienensin ohjetta jonkun verran. Postauksen ohje on oikein pätevä, mutta minä tein näin:

Cavakastike 

• 1 pieni sipuli oikein hienoksi silputtuna
• 1 iso valkosipulin kynsi sekin hienoksi silputtuna
• sahramihippuja
• kuivattua ranskalaista rakuunaa
• 2 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl vehnäjauhoja
• 1,5 dl kuivaa kuohuviiniä
• 1,5 dl kanafondia
• 0,5 dl kermaa
• suolaa ja pippuria
• tuoretta yrttiä (meillä kevätsipulinvartta, sillä yrtit olivat vähissä)

1. Kuumenna pannulla oliiviöljyä ja kuullota siinä sipulia ja valkosipulia muutama minuutti, lisää mukaan sahrami ja kuivattu rakuuna. 
2. Sekoita mukaan vehnäjauho ja kypsennä seosta sekoitellen muutama minuutti. 
3. Kaada pannulle ensin kuohuviini, sekoita ja anna imeytyä. Seos sakeutuu mukana olevien jauhojen avulla. 
4. Lisää mukaan kanafondi, sekoita ja anna kastikkeen kiehua maltilla. Mausta suolalla ja pippurilla. 
5. Lopuksi lisää mukaan loraus kermaa, sekoita ja anna edelleen kypsyä ja sakeutua. 

Tästä tuli aivan loistavaa kastiketta pannulla paistetulle broilerin fileelle ja perunamunakkaalle. Alkuperäisohjeessa käytettiin currya, minä tein värin sahramilla ja pidän kovasti ranskalaisesta rakuunasta, joten siksi sitäkin pääsi kastikkeeseen. Viime kesäistä rakuunaa on vielä runsaasti kuivattuna. 

Määränpäänä Tartto

Maaliskuun alun Viron matkan viidennen päivän suunnitelma oli siirtyä Pärnusta Tarttoon ja mutkitellen tietysti. Kävimme ennen Pärnun jättämistä katsomassa merenrantaa, siellä jäät olivat rypyllä rannassa. Kuvan mustat pilkut aika kaukanakin ovat ihmisiä kävelyllä. Oli melko sumuista, joten pitkälle ei nähnyt. 

Ennen kuin päät painuivat tyynyyn Tartossa, olimme katsoneet 10 kartanoa, 18 kirkkoa ja 4 vesitornia. 

Päivän ensimmäinen kohde oli Pärnun keskustan länsipuolella, lähellä lentokenttää. On kummallista, ettemme olleet käyneet katsomassa sitä jo aikaisemmilla Pärnun vierailuilla, mutta nyt asia korjaantui. Kartanon nimi on Sauga (Sauck) ja sen päärakennus on valmistunut 1800-luvun puolivälissä. En oikein saanut selkoa milloin kartano on raunioitunut, mutta neuvostoaikana se sijaitsi sotilaslentokentän alueella ja ainakin jo vuonna 2001 se on ollut kutakuinkin samassa kunnossa kuin nyt. 

Kartanolla oli sama omistaja kuin pari päivää aikaisemmin katsomallamme Audrulla, Adolf Pilar von Pilchau. Adolf ja hänen vaimonsa Julie näyttivät tältä. 

Saugan jälkeen lähdimme Pärnun ohitustietä kohti itää. Aioimme käydä ensin katsomassa edellispäivänä väliin jääneen Uulun (Uhla) kartanon ja kirkon yhdistelmän. Sehän kuulosti heti sen verran vastustamattomalta, että se oli käytävä katsomassa. Nyt kun etsin tietoja asiasta, opin ettei katsomamme rakennus ole kirkon ja kartanon yhdistelmä, vaan Uulun kartanon omistajan Gotthard Stael von Holstain rakennuttama kirkko. Hän rakennutti kirkon ensimmäisen, nuorena kuolleen vaimonsa Eleonorin muistoksi. Gothard on tässä kuvassa. Vaikuttavat viikset. 

Toisesta avioliitosta Augusten kanssa syntyi seitsemän lasta, joista pojista vanhempi peri kartanon. Hänellä oli pitkän juhlallinen nimi Paroni Magnus Johann Heinrich Friedrich Alexander Stael von Holstain. Kaikilla suvussa oli noin pitkät nimet, ei sen puoleen. 

Mutta se kirkko on tässä, ei kartano ikävä kyllä. Tahkurannan lehden numerossa vuodelta 2014  sivuilla 4 ja 5 on pari kuvaa siitä hienosta Uulun kartanosta, josta ei enää ole edes raunioita jäljellä. 

Seuraava kohde oli Surjun (Surry) kartano. Siellä sijaitsee nykyään terveyskeskus tai joku muu hoitolaitos. Samainen Stael von Holstainin suku, joka edellisen kartanon kohdalla mainitaan, omisti myös Surjun. Omistus päättyi maareformiin vuonna 1919. Näin tulkkasin kartanovirollani ja googlekääntäjällä täältä. 

Matka jatkuin Mōisküla-nimiselle paikkakunnalle aivan Latvian rajan tuntumaan, siellä olivat vuorossa vesitorni ja kirkko. Vesitorni löytyi ikkunasta katsomalla, se sijaitsee vanhalla rautatieasemalla, jolla on kiskoja ilmeisesti enää sen verran kuin yhden museoidun vaunun alle tarvitaan. 

Kylän (tai pikkukaupungin) kirkko on tällainen. 

Seuraava kohde oli myös vesitorni, Abja-Paluojan kaupungissa. Torni näkyi jo hyvissä ajoin, piti vain osata kääntyä oikeasta kohtaa kapeita katuja päästäkseen kuvausetäisyydelle. Siitä ei jäänyt kauheasti lapsille kerrottavaa. 

Hallisten kirkko oli tällainen kaunis rakennus.

Kaubi (Neu-Bornhusen) on nykyään aivan raunioina ja sijaitsee maatilan pihapiirissä. Antti kävi nopsasti kurkkaamassa ja jos olisi nähnyt jonkun henkilön, olisi tietysti kysynyt luvan kuvaamiseen. Rauniosta saattoi päätellä, että rakennus on ollut suuri ja komea. Tälläkin kartanolla Veljo Ranniku on käynyt 1970-luvun lopulla. 

Aikoinaan kartano on näyttänyt tältä. Vielä 1950-luvulla se on ollut melko hyvässä kunnossa, löysin siitä kuvia useasta paikkaa. Paikan omistajista ja maareformin jälkeisestä käytöstä en päässyt varmasti oikeille jäljille. 

Komea puukuja on olemassa, liekö kartanon aikainen. 

Ajaessamme takaisin maatilalta peltojen halki isommalle tielle, näimme jälleen eläimiä, ei sentään vihannespossuja. 

 

Seuraavana kohteena oli Karksi ja siellä olikin paljon katsottavaa. Ajoimme hieman eri reittiä, kuin olimme kuvitelleet ajavamme ja katsoimme ensin Karksin linnan rauniot ja siinä tuli samalla yksi kappeli ja kirkkokin katsottua. Yhdellä kuvallakin olisi pärjännyt, mutta menimme sentään katsomaan kaikkia osia lähempääkin. Jostain syystä nämä linnojen rauniot eivät koskaan niin kovasti jaksa kiinnostaa. 

Kappeli linnan ulkopuolella oli siis tämmöinen.

Linnanrauniosta sai osan mahtumaan yhteen kuvaan. 

Kirkko oli tämmöinen. Minusta tuo torni on selvästi vino. Ajattelin, että se on tarkoituksella  niin, mutta olin väärässä. Pehmeä maaperä on antanut periksi ja torni on kallistunut. Sitä on korjattu ja tuettu moneen otteeseen, viimeksi 1990-luvulla. 

Karksissa oli katsottavaksi myös ortodoksinen kirkko. 

Parasta kaupungissa oli kuitenkin vesitorni. Olimme laittaneet paikan jo karttaamme ja nähneet vesitornista kuvankin etukäteen, mutta silti se onnistui riemastuttamaan aivan valtavasti. Oma kuvamme on kuin autonmyyntikuva, tosin myytävä auto on hieman likainen, eikä se ole myytävänäkään. Oikeaan suuntaan liehuva lippu kruunaa kuvan. 

Toivuttuamme hulluilla on halvat huvit-tuokiostamme matka jatkui ja katsoimme seuraavaksi Paistun kirkon. 

Holstren (Holstfershof) kartanosta ei ole varsinaista kartanoa enää jäljellä. Tämä rakennus on 1700-luvun lopun keittiörakennus. 

Tarvastun kirkko on hyvin ankaran näköinen rakennus. Hieno, mutta ankara. 

Samalla paikkakunnalla katsoimme vielä Tarvastun linnanrauniot (Schloß Tarwast) ja sen kappelin. Tässä kohtaa katsominen oli  melkoisen viitteellistä, sillä parkkipaikka oli niin julmetun liukas, ettemme tohtineet ajatellakaan sen ylittämistä ja kiipeilyä lumisilla portailla. Jossain pitäisi olla vielä kohtuuhyvässä kunnossa oleva viljavarasto, mutta sitä emme nyt nähneet. 

Enemmän kiinnosti soma pieni kappeli linnanrauniosta seuraavalla kukkulalla. Sinnekään emme lähteneet seikkailemaan lumen peittämiä rappusia. 

Vana-Suislepa (Alt-Suislep) ei antanut itsestään paljonkaan ilmi. Ymmärtääkseni se on kuulunut samalle omistajalle kuin Uue Suislepa (Neu-Suislep) mutta tilat on erotettu toisistaan aivan 1700-luvun loppuvuosina. 

Seuraava kohde oli sattumalöytö, kun pää kääntyi sopivasti. Olimme menossa katsomaan Uue Suislepan kartanoa aivan lähelle, kun hoksasimme Suislepan Pyhän Katariinan ortodoksikirkon. Selvästikään se ei ole enää käytössä, muttei vielä aivan raunioitunukaan, kun katto on tallella. Löysin kyllä yhden sisäkuvan kymmenen vuoden takaa, eikä se näytä kovin hyvältä. Jalanjälkiä näkyi lumessa, oli sitä joku muukin käynyt katsomassa muutaman päivän sisällä.

Sitten palasimme aiotulle reitille ja ajoimme lyhyen matkan katsomaan Uue Suislepan kartanoa (Neu-Suislep). Tuossa linkin kuvissa paikka näyttää paljon kivemmalta, kuvat ovat varmaankaan rakennuksen toiselta puolelta. Vuodesta 1920 eteenpäin siellä toimi koulu. Ilmeisesti siellä toimii tai on toiminut myöhemmin kirjasto ja päiväkoti, tosin nyt ei näkynyt mitään liikettä. Suislepa on tunnettu omenalajikkeestaan, opin. 

Von Krüdenerin suku omisti Uue Suislepan ja kuusi heidän lapsistaan syntyi kartanossa. Näissä kuvissa Moritz ja Constance. Moritz kuoli vuonna 1936 ja Constance vasta vuonna 1956. 

Tällä postauksella on jo mittaa aikalailla, mutta menköön nyt vielä kymmenkunta kohdetta, kun vauhtiin pääsin. Seuraava kohde oli Riidajan kartanon kappeli. Kartanon olimme katsoneet jo aiemmalla retkellä. Kuvat tiilisestä kappelista osuivat jostain silmiimme ja olihan sekin nähtävä. Kartanokin tuli vilkaistua uudemman kerran, kun sen pihan kautta ajoimme, siellä on nykyään kirjasto.

 

Kappeli sijaitsee noin kilometrin päässä kartanosta ja on korjattu hienoon kuntoon ainakin päältäpäin vuosituhannen alussa. Kappelin on rakennuttanut  nuorena kuolleen Louisan muistolle hänen veljensä Bernhard von Stryk vuonna 1777.

 

Tien varressa näkyi ilmeisesti peuroille jätettyä syötävää, jäljistä päätellen. 

Lōven (Lauenhof) kartanosta ei ole jäljellä kuin kyltit puistossa. 

Kartano on purettu vuonna 1932 ja se on näyttänyt tältä. Kartanon mailla on tehty montakin kartanoinventaariota, viimeisimmän löysin vuodelta 1987. 

Kartanon omistivat viimeiseksi ennen maareformia Rudolf ja Elizabeth von Arnep perheineen. Ainakin kolme perheen neljästä lapsesta syntyi Lōvessä. Perheestä viimeisimpään eli Herbert, hän kuoli vuonna 1983 Londonissa, Kanadassa. 

Jonkun kartanoon kuuluneen rakennuksen näimme.   

Helmen Pyhän Neitsyt Marian kirkon raunio oli seuraava kohteemme. Sen takana oleva museo oli visusti suljettu, mutta ajoimme sen pihan kautta. Kirkko on tuhoutunut toisen maailmansodan lopulla vuorotellen saksalaisten ja venäläisten toimesta. 1930-luvulla kirkko on näyttänyt tältä. Raunio on haluttu säilyttää muistona menneisyydestä ja sitä käytetään ulkokirkkona. Siellä pidetään vuosittain 15. elokuuta Marianpäivän jumalanpalvelus. 

Tōrvan entinen ortodoksikirkko on menettänyt toisessa maailmansodassa torninsa. Neuvostoaikana kirkkosali toimi suola- ja sementtivarastona ja nykyään se on jälleen luterilaisen kirkon omistuksessa ja sen sanotaan olevan kamarikäytössä, mitä se sitten tarkoittaakaan. 

Seuraavana oli sellainen tapaus, josta lähdimme melko kipakasti jatkamaan matkaa. Soontagan (Sontack) kartanosta meillä oli jonkunlaista tietoa etukäteen, siitä oli näkynyt myynti-ilmoituskin 19 900 euron hintaan. Heti kun ajoimme talon ohitse, tuli sellainen ryysyrantafiilis, enkä edes noussut autosta ja Anttikin palasi hyvin nopeasti takaisin. Ei jäänyt hieromaan kauppoja. Eikä jäänyt tunnetta, että haluaisin ottaa paikasta mitään erityistä selkoa. Vuonna 1977 Veljo Ranniku on käynyt siellä inventoimassa. 

Rōngun kirkko näytti todella hienolta. Sen nykyinen uusgoottinen ilme on 1900-luvun alkuvuosilta. 

Elvan kirkko on puolestaan tällainen. Sen rakennus on aloitettu ennen ensimmäistä maailmansotaa ja saatettu loppuun 1920-luvulla. 

Elvan vesitorni on tämmöinen kattoviritys. 

Nōon ortodoksikirkko oli loppusuoran kohde. Ei ollut enää montaa jäljellä. Hyvin sievä tapaus. 

Nōon luterilainen kirkko taas näytti tältä. 

Sitten jo saavuimmekin Tarttoon. Ajokuvattuna vielä Paavalin kirkko. 

Majoituimme meille uuteen hotelliin, Hotel Tartuun ja saimmekin aivan juuri remontoidun suuren huoneen, jossa oli hyllyjä ja pistorasioita niin, ettei tarvinut marmattaa. Iltasella kävelimme keskustaan ja söimme aikaisemmilta reissuilta tutussa Meat Market-ravintolassa. Söimme kivat valikoimat erilaisia suupaloja ja juustoja. Yleensä emme perusta wingseistä ja ribseistä, mutta nyt oli kyllä hyvää. Ja etenkin kahvit olivat erinomaiset. 

Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin. 

Jos joku jaksoi lukea tämän maratonpostauksen alusta loppuun, laita ihmeessä kommentti, niin lähetän ensimmäiselle Kalev-suklaalevyn!